[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monta tietä terveyteen – uutta terveyshistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hokkanen, Markku ja Kananoja, Kalle (toim.): Kiistellyt tiet terveyteen:
Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. SKS: Historian tutkimuksia 273,
2017. 355 sivua.


Monta tietä terveyteen – uutta terveyshistoriaa
---------------------------------------------------------

Markku Hokkasen ja Kalle Kananojan kokoama Kiistellyt tiet terveyteen:
Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa edustaa uusinta tutkimusta
terveyshistorian alalla. Yhdeksän kirjoittajaa paneutuu siinä parantamisen
asemaan eri aikoina ja eri puolilla maapalloa selvittäen muun muassa, mihin
erilaisten parantamismuotojen suosio perustuu, miten uusia lääkintäkeinoja on
omaksuttu kulttuurirajojen yli ja miten eri parantamismuotoja on pyritty
kieltämään. Vertaisarvioitu teos sopii oppikirjaksi antropologiaan,
etnologiaan, historiaan sekä uskonto-, yhteiskunta- ja terveystieteeseen. Se
saattaa kiinnostaa myös ketä tahansa terveyskysymyksiä pohtivaa lukijaa.

Juuri nyt, kun suomalaista terveydenhoitojärjestelmää ollaan mullistamassa
perusteellisesti, on ajankohtaista tutustua artikkelikokoelmaan Kiistellyt tiet
terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Teoksen ovat
toimittaneet Oulun yliopiston historian lehtori, FT Markku Hokkanen ja Helsingin
yliopiston tutkijatohtori, FT Kalle Kananoja. Siihen on myös seitsemän muuta
tutkijaa Suomesta ja Yhdysvalloista antanut panoksensa. Kirja liittyy terveyden
ja lääketieteen sosiaalisen rakentumisen tutkimuksen traditioon. Siinä ei
arvioida ”objektiivisesti” menneitä sairaus- ja terveyskäsityksiä tai
hoitomuotoja, vaan keskitytään aikalaisten näkemyksiin ja kokemuksiin
parantamisesta nimenomaan kulttuurisesta näkökulmasta.

Parantamisen monimuotoisuus

Teoksen laaja johdanto ja kahdeksan artikkelia kattavat erilaisia
terveyshistorian aihepiirejä Suomesta Aasiaan, Afrikkaan ja Amerikoihin.
Kirjoittajat pyrkivät hahmottelemaan lääkintäkulttuurien historiaa
globaalista näkökulmasta ja eri alueiden välisiä yhteyksiä painottaen. Teos
on katsaus siihen uuteen terveyshistoriaa koskevaan tutkimukseen, jota on tehty
antropologian, etnologian, historian ja uskontotieteen piirissä ja jossa
lääkinnällinen pluralismi on noussut merkittäväksi teemaksi.
Tapaustutkimuksen keinoin kirjoittajat analysoivat ”kiisteltyjä teitä
terveyteen”. Kaksi artikkelia kohdistuu Suomeen ja kuusi muuta Espanjan ja
Portugalin siirtomaihin, Aasiaan, Afrikkaan sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.
Ajallisesti tekstit ulottuvat keskiajalta nykypäivään. Venäjä ja
Neuvostoliitto, Australia ja Uusi Seelanti jäävät kirjan ulkopuolelle, mutta
toimittajat mainitsevat myös niitä koskevia uusia tutkimuksia.

Johdannossaan ”Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus ja
lääkinnällinen hybridisaatio globaalihistoriassa” Hokkanen ja Kananoja
luovat taustaa artikkeleille. He selvittävät ensin kansainvälisessä
tutkimuksessa käytetyt keskeiset käsitteet (esim. medicina, social history of
medicine, traditional medicine, complementary and alternative medicine /
näyttöön perustuva lääketiede,  lääketieteen sosiaalihistoria,
perinteinen lääketiede, täydentävät ja vaihtoehtohoidot). Tämän jälkeen
he etenevät kronologisesti esitellen kirjassa käsiteltäviä teemoja. Ensin he
avaavat antiikin aikana ja keskiajalla vallinneita monimuotoisia
lääkintäkulttuureita ja -järjestelmiä, joissa vaikutteita on virrannut
jatkuvasti eri suuntiin. Silmäiltyään varhaismodernia kehitystä he
tarkastelevat eurooppalaisten ekspansion aiheuttamaa maailmanlaajuista
”sekamuotoistumista” sekä modernisaation ja koululääketieteen nousun
tuomia muutoksia muihin lääkintäkulttuureihin. He käsittelevät myös
kolonialismin ja globalisoituvien parantamiskulttuurien yhteyksiä. Johdantonsa
he päättävät kokoelman artikkelien tiivistettyihin esittelyihin ja
14-sivuiseen lähdeluetteloon, josta löytyy yllin kyllin lisälukemista.

Suomalaista parantamista 1500-luvulta 2000-luvulle

Kalevalaseura-säätiön toiminnanjohtaja, FT Ulla Piela tarkastelee suomalaisen
lääkintäjärjestelmän kehittymistä artikkelissaan ”Konsti elää kauwan:
Parantaminen Suomessa varhaismodernilta ajalta nykypäivään”. Hän kertoo,
miten käsitykset sairauksien syistä ovat viidensadan vuoden kuluessa
muuttuneet ja miten muutokset ovat vaikuttaneet sekä viralliseen
terveydenhoitoon että kansanomaisiin käsityksiin terveydestä, sairaudesta ja
parantamisesta. Perinteinen kansanlääkintä ja vaihtoehtohoidot ovat
säilyneet sitkeästi koululääketieteen rinnalla, ja arkielämässä on
erilaisia hoitomuotoja käytetty usein rinnatusten.



Kuva: Joka tahtoo hywin terwesnä pysyä, ja kauwwan eleä  pitkä ijällisexi,
se eläkään kohtuullisesti juomasa ruasa, rakkauden harjoituxesa, kylwysä eli
saunankäymisesä, suonen lyönnisä, nukkumisesä, työsä, murheesa ja muisa
asian-haaroisa. Teoksesta Konsti Elää kauwwan eli Tarpeellisia ja
hyödyllisiä neuwoja ja Ojjennus-nuoria1 Terweyden warjelemisexi ja saada
elää isohon ikähän, 1786. Virtuaalinen vanha kirjasuomi.

Piela kirjoittaa lääkitsemisen ammattilaisista, lääkintätaitoa
käsittelevistä vanhoista julkaisuista, terveyshallinnosta, terveydenhuollon
kehittämisestä sekä piirilääkäreiden ja kansaparantajien hankauksista.
Hän käsittelee myös sivistyneistön suhtautumista rahvaan
lääkintäkonsteihin, Lönnrotia terveysvalistajana ja omavaraista kotihoitoa.
Hän toteaa, että Ruotsiin saatiin ensimmäiset ulkomaiden yliopistoissa
koulutetut lääkärit 1500-luvulla ja 1613 perustettiin Uppsalan yliopistoon
lääketieteellinen tiedekunta. Vuonna 1688 lääkärin toimi rajattiin vain
yliopistokoulutuksen saaneille lääkäreille. Suomessa lääkärien koulutus
alkoi vasta 1700-luvulla Turun Akatemiassa. Julkista terveydenhuoltoa ryhdyttiin
kehittämään säädösten ja instituutioiden avulla 1600-luvun
jälkipuoliskolla, ja se muotoutui 1700-luvun kuluessa. Terveyshallinto kulki
kehityksessä käytännön lääkintätaidon edellä.

Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan kansalaisten terveystilasta tuli
1800-luvun sääty-yhteiskunnassa julkisen vallan kohde, jota kontrolloitiin
lääketieteellisin, lainsäädännöllisin, taloudellisin ja poliittisin
toimin. Samaan aikaan kiisteltiin kiivaasti hyväksytyistä
lääkintäjärjestelmistä. 1900-luvulla kansalaisten terveydentila otettiin
julkisen vallan kohteeksi, ja sitä pyrittiin parantamaan lukuisilla
säädöksillä. Näistä vuoden 1972 kansanterveyslaki on tähän päivään
asti antanut terveyden peruspalveluja koskevan normiston, jonka käytännön
toteuttajia ovat kunnat. Harvat turvautuvat yhä kansanparantajiin, mutta
vaihtoehtohoidot ovat jatkuvasti suosiossa. – Saa nähdä, miten nyt
2000-luvulla käy sote-myllerryksessä.

Vesiparannusta ja terveysneuvoja antava ”valelääkäri”

Suomen historian tohtorikoulutettava Suvi Rytty puolestaan tutkii yhtä
tapausta, 1900-luvun alussa vaihtoehtohoitoja tarjonneen naisparantajan
toimintaa, jota koulutetut lääkärit pitivät laittomana. ”Puoskarointia vai
puhdasta auttamisen halua? Luonnonparantaja Maalin Bergström ja laittoman
lääkärintoimen harjoitus 1900-luvun alun Suomessa” tutustuttaa lukijan
aikanaan hyvin tunnetun luonnonparannusliikkeen johtohahmon toimintaan.
Karjalassa mm. Kirvun parantolan johtajana toiminut Bergström oli saanut
oppinsa saksalaiselta Louis Kuhnelta (1835–1901), jonka mukaan sairaudet
paranivat ruokavalion sekä kylmien kylpyjen avulla ja jonka sairauskäsitys
perustui pääasiassa vanhoihin lääketieteellisiin teorioihin, mm.
humoraalipatologiaan. Hydropatia eli vesihoito, jota Bergströmkin harjoitti,
oli yksi 1800-luvulla syntyneistä uusista lääkintäjärjestelmistä. Nämä
olivat vastareaktio aikakauden lääketieteelle, joka käytti jopa
hengenvaarallisia hoitokeinoja. Luonnonparannus oli sekä Saksassa että
Suomessa yhteiskunnallinen uudistusliike, ja sen uskottiin ratkaisevan modernin
elämäntyylin aiheuttamat ongelmat, juoppouden, rikollisuuden, köyhyyden ja
sairaalloisuuden. Suomessa ”kuhniminen” oli ensin ruotsinkielisen yläluokan
harrastus, mutta 1900-luvun alussa rahvas löysi sen ja Karjalassa siitä tuli
suorastaan  kansanliike.



Kuva: Teoksesta Captain R. T. Claridge, Hydropathy 1843.

Ihmisiä saapui sankoin joukoin Bergströmin luo parantolaan saamaan vesihoitoja
ja terveysneuvoja. Ehkä tuo kansansuosio sai paikalliset lääkärit ottamaan
hänet silmätikukseen, ja hänet haastettiin neljä kertaa käräjille mm.
puoskaroinnin harjoittamisesta ja rokotusvastaisen propagandan levittämisestä.
Lääkärit pitivät automaattisesti hänen antamiaan hoitoja vahingollisina,
koska ne eivät olleet virallista lääketiedettä. He samaistivat
lääketieteellisesti vahingollisen parannustoimen laittomaan parannustoimeen.
Huolimatta Bergströmin saamista sakkotuomioista kansa hakeutui tunnetun
parantajan hoitoon.

Myös monet perinteiset kansanparantajat joutuivat oikeuden eteen, minkä
aikaisemmat tutkijat ovat myös maininneet, vaikka eivät ole kiinnittäneet
huomiota siihen, että kyse oli lääkäreiden kamppailusta parantajia vastaan
lainsäädännön avulla. Rytty kuitenkin selvittää artikkelissaan, millaisin
perustein lääkärit haastoivat Bergströmin oikeuteen, miten oikeus
määritteli laillisen ja laittoman parantamisen sekä miten kansa ja
luonnonparantajat itse suhtautuivat parannustointa rajaavaan lakiin.

Lääkärit asennoituivat luonnonparannukseen epäillen. Duodecim-lehti
kirjoitti 1903: ”puoskarit pantakoon vankiloihin, intoilijat
houruhuoneisiin”. He pitivät Kuhnen oppeja huijauksena ja humpuukina, sillä
ne olivat ristiriidassa lääketieteen sairauskäsityksen kanssa. Bergströmin
harjoittama parannus oli muka vahingollista, koska se ei ollut lääketiedettä.
Virallinen peruste Bergströmin toiminnan lainvastaiseksi tuomitsemiselle oli,
että parantaja ilman lääkärin pätevyyttä otti maksun neuvoistaan –
maksut olivat kuitenkin hyvin pieniä lääkäreiden palkkioihin verrattuna. –
Rytyn väitöskirjatutkimus vaihtoehtoisista hoitomuodoista valmistuu Turun
yliopistossa ilmeisesti vuoden lopulla.

Lääkintää kolmella mantereella

Utahin yliopiston apulaisprofessori, Ph.D. Hugh Cagle, tarkastelee iberialaisten
siirtokuntien lääkintähuoltoa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja erityisesti
Intiassa 1400-luvun lopulta alkaen artikkelissaan ”Koloniaalisen
lääkintäkulttuurin kasvitiede: Sukupuoli, auktoriteetti ja luonnonhistoria
Espanjan ja Portugalin imperiumeissa”. Hän keskittyy siinä
alkuperäiskansojen naisten osuuteen valloittajien lääkintähuollossa. Cagle
vie lukijan Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Intiaan, mihin Portugalin ja
Espanjan merenkulkijat 1400-luvun lopulta lähtien suuntasivat
maailmanvalloituksensa ja missä he levittivät häikäilemättä valtaansa ja
kulttuuriaan alkuperäisväestöjen keskuuteen. Lääkintäasioissa valloittajat
joutuivat kuitenkin turvautumaan paikallisten apuun. Portugalin Afrikan
siirtokunnissa sekä Brasilian sokeriviljelmillä afrikkalaiset naisorjat
toimivat parantajina, ja Etelä-Amerikan espanjalaissa siirtokunnissa
valloittajien intiaanivaimot ja palvelusväki jakoivat
lääkintätietämystään myös muukalaisille.

Artikkelinsa tapaustutkimuksessa Cagle tarkastelee Intiassa vuodesta 1534
lähtien toimineen portugalilaisen lääkärin Garcia de Ortan julkaisua
Coloquios dos simples e drogas da India (1563). Teos sisältää paljon Ortan
naispalvelijan, Antonian, välittämää tietoa lääkekasveista, mutta
heijastaa myös kirjoittajansa väheksyvää naiskäsitystä. Euroopan
tieteessä miehet näet rajasivat naiset lääkinnän ja luonnontutkimuksen
ulkopuolelle, ja lääketieteen ammatillistuminen rajoitti naisten
parantamistyötä ja heikensi heidän arvovaltaansa terveyteen ja parantamiseen
liittyvissä asioissa. Siirtokunnissa eurooppalaiset virkamiehet ja tiedemiehet
kirjasivat naisten tietämyksen luonnosta kirjeisiinsä, raportteihinsa ja
julkaisuihinsa. Varsin pian koulutetut lääkärit ja inkvisitio kääntyivät
alkuperäisväestöjen lääkitsijöitä vastaan.

”Perinne murroksessa: Perinteinen tiibetiläinen lääketiede ja
globalisaatio” on otsikkona FM Jaakko Takkisen artikkelilla. Kirjoittaja
toimii tohtorikoulutettavana University of Californiassa, Santa Barbarassa.
Teksti on runsaasti oppisanoilla ryyditetty. Siinä hän käsittelee
institutionalisoidun tiibetiläisen lääketieteen eli sowa rigpan
globalisaatiota, (de)politisointia ja uustraditionalismia Kiinassa Tiibetin
autonomisella alueella, ja tiibetiläisten diasporayhteisössä Intian
Himalajalla, mihin tiibetiläisen buddhalaisuuden päämies, dalai-lama, pakeni
1959 kiinalaisten kukistettua tiibetiläisten kapinan. Nykyisin tiibetiläinen
lääkintäjärjestelmä on sekä Kiinassa että Intiassa hyväksytty ja
tunnustettu paikallisen terveydenhuollon osa, mutta se on myös valaiseva
esimerkki globalisaation myötä tapahtuvasta vanhojen ja uusien hoitomuotojen
sekoittumisesta, hybridisaatiosta. Takkinen on havainnut tämän käsitteen
käyttökelpoiseksi tutkimuksessaan.

Kiinassa tiibetiläinen lääketiede on säilyäkseen huomioinut poliittiset
realiteetit ja depolitisoitunut, sekularisoitunut ja ”tieteellistynyt”.
Kiinalais-länsimaisen lääketieteen diskurssi on sitä neutraloinut, ja
buddhalaisia elementtejä on siitä ”sterilisoitu”. Se noudattaa ainakin
osittain länsimaisen lääketieteen standardeja, ja siitä on tehty myös
tuottoisaa liiketoimintaa, niin että tiibetiläiset lääkevalmisteet tekevät
kauppansa Kiinassa globaaleilla lääkemarkkinoilla. Pohjois-Intiassa
tiibetiläiset lääkärit ovat suhtautuneet varauksellisemmin sowa rigpan
sekularisointiin mutta hyväksyneet kaupallistumisen mahdollisuudet. Tässä
uustraditionaalisuudessa konstruoidaan ja rekonstruoidaan tiibetiläisen
lääketieteen perinnettä, jotta saavutetaan poliittisia, taloudellisia,
yksilöllisiä ja yhteisöllisiä tavoitteita. Pakolaishallitus esittää sowa
rigpan sekä tieteellisiin kriteereihin taipuvana perinteenä että tärkeänä
osapuolena globaalin kansanterveyden parantamisessa ja markkinoi sitä uhattuna,
henkisyyden kyllästämänä perinteenä. Tiibetiläinen lääketiede ei siis
enää ole Kiinan eikä Intian alueella paikallista eikä tiibetiläistäkään
vaan kansainvälistä ja transnationaalista.

Eteläisen Afrikan lääkintäkulttuuria

Kirjan toimittajista Hokkanen kirjoittaa aiheesta ”Muuttuva afrikkalainen
parantaminen ja siirtomaavalta: Kohtaamiset, vuorovaikutukset ja kamppailut
eteläisessä Afrikassa”. Hänen teemojaan ovat afrikkalaisen
parannuskulttuurin monimuotoisuus, joustavuus ja hybridisaatio sekä kamppailut
vallasta, märittelyistä ja käytänteistä. Hän selvittää, miten
kolonialismin ajan oikeuslaitoksen, kirkkojen, antropologien ja etnografien
tuottama tieto veti rajaa lääkinnän, uskonnon ja magian välille.
Maantieteellisesti hän keskittyy alueille, joille britit ulottivat
siirtomaavaltansa 1800-luvun alussa, mutta joille portugalilaiset olivat tulleet
jo 1500-luvulla ja hollantilaiset asettuneet 1600-luvulta alkaen. Hokkasen
tuoreimmat kommentit koskevat 2000-lukua. Tarkastelualue on kuvattu kartassa
”Eteläinen Afrikka, tekstissä esiintyvät paikat” (s. 231).
Etelä-Afrikka, Botswana, Lesoto (p.o. Lesotho), Mosambik, Malawi, Namibia ja
Zimbabwe on mainittu nykynimillään, ja Etelä-Afrikkaan on merkitty
brittikauden alueet: Kapin siirtokunta, Transvaal, Oranje ja Natal. Tästä
kuten kirjan muistakin kartoista puuttuu mittakaava.

Brittien varhaisissa teksteissä kirjoitettiin afrikkalais-, alkuasukas- tai
sadelääkäreistä, ja 1800-luvun puolivälissä teksteihin ilmaantui
afrikkalaisen noitatohtorin stereotyyppi: kehittymätön, tietämätön ja
taikauskoinen. Pilkkaamalla, marginalisoimalla ja demonisoimalla noitatohtoreita
pyrittiin legitimoimaan kolonialismia, lähetystyötä ja koululääketiedettä.
Virkamiehet pitivät parantajia turvallisuusuhkana, ja eurooppalaiset
lääkärit väheksyivät heitä pitkään, mutta heidän lääkekasvinsa
alkoivat kiinnostaa, kun eurooppalainen farmakologia kehittyi. Tulijoita
kiinnosti myös myrkytysten hoito. Sitä vastoin noituus, joka liittyi
olennaisesti parantamiseen, epäilytti. Oikeuslaitoskaan ei uskonut noituuteen,
mutta se uskoi myrkyttämiseen. Kun timanttien ja kullan löytyminen
Etelä-Afrikasta 1870-luvulla lisäsi teollistumista, kaupungistumista,
modernisaatiota ja työläisten määrää, työläiset turvautuivat
sairauksissaan ja vaivoissaan sekä länsimaisiin lääkäreihin että
afrikkalaisiin parantajiin.

Länsimainen lääketiede, kristillinen lähetysliike ja valkoinen valtiovalta
yhdistivät voimansa 1800-luvun lopulla afrikkalaisia parantajia vastaan, mutta
perinteinen parannuskulttuuri säilytti elinvoimansa afrikkalaisten käsissä.
Kuitenkin se muuttui ja mukautui siirtomaavallan, uskonnollisten muutosten ja
modernisaation mukana. Osa parantajista piiloutui ja salasi toimintansa. Suurin
osa sopeutui: monet ammatillistuivat ”herbalisteiksi” perustaen yhdistyksiä
1930-luvulta alkaen; toiset käyttivät länsimaisia lääkkeitä
”eurooppalaisten” tautien yhteydessä. Kuuluisimpien parantajien maine ja
asiakaskunta ylitti rotu-, luokka- ja kansallisuusrajat. Vuoden 1974
vaihtoehtoisia hoitomuotoja koskeva asetus loi puitteet afrikkalaisten
parantajien tunnustamiselle herbalisteina, ja 1985 parantajat laillistettiin
kansallisesti. Nykyisin Etelä-Afrikassa on noin 250 parantajien yhdistystä.
Sitä paitsi parantajien yhteistyö koulutettujen lääkärien kanssa mm.
HIV/aidsin hoidossa on alkanut, vaikkakin se on edelleen vaikeaa.



Kuva: The Kolloh-Ma, The Wesleyan juvenile offering. A Miscellany of Missionary
information for young persons. Vol. X. Wesleyan Methodist Missionary Society
1853.

Hokkanen kirjoittaa ’afrikaanereista’ siinä, missä aikaisemmat tutkijat
ovat kirjoittaneet ’buureista’ ja ’afrikandeista’. Ilmeisesti uusi
käsite on juurtumassa. Sen sijaan en soisi ’evankelikaalisen
lähetysliikkeen’ (s. 227) korvaavan ’evankelista’ tai
’matalakirkollista’. Artikkeliakaan en muuttaisi ’kappaleeksi’ Hokkasen
tavoin, sillä kappale tarkoittaa suomessa edelleen oman kokonaisuutensa
muodostavaa tekstin osaa, joka alkaa uudelta riviltä. Suomessa puhutaan
yleensä Jehovan todistajista, ei ’Vartiotorni-liikkeestä’.

Afrobrasilialaista parantamista

Kalle Kananoja tarkastelee alkujaan afrikkalaisia parantamisjärjestelmiä
Brasiliassa. Artikkelissaan ”Sorrettujen vastaisku: Afrobrasilialaisen
lääkintäkulttuurin muuttuvat merkitykset 1700–1940” hän keskittyy
parantamiseen kohdistuneisiin asenteisiin. 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun
puoliväliin mennessä Brasiliaan tuotiin Afrikan keskiosista lähes viisi
miljoonaa orjaa, jotka toivat mukanaan myös lääkintäkulttuurinsa.
Afrikkalaisten harjoittamaa parantamista alettiin kutsua calunduksi
kimbutunkielen henkipossessiota merkitsevän kilundu-sanan pohjalta.
Parantajasta käytettiin myös noitaa merkitsevää nimitystä feiticeiro/a (<
fetiço=taikakalu). Harvemmin käytettiin neutraalia termiä curandeiro/a.
Nimitysten mukaan afrikkalaiset parantamisrituaalit nähtiin noituutena ja
paholaisen aikaansaannoksina.

Brasilian lukuisista orjaparantajista Kananoja esittelee kaksi 1700-luvulla
toiminutta miestä. Kummankin toiminnassa oli afrikkalaisia ja eurooppalaisia,
jopa kristillisiä piirteitä. Kumpikin hoiti sekä orjia että orjanomistajia,
ja kun heidän maineensa kasvoi, he pystyivät ostamaan itsensä vapaaksi.
Tukijoista huolimatta kumpikin ilmiannettiin inkvisitiolle epäilyttävän
lääkintätoimen harjoittamisesta, ja niinpä heitä koskevat tiedot ovat
peräisin inkvisition kuulustelupöytäkirjoista ja todistajanlausunnoista

Afrobrasilialainen uskonnollisuus ja parantaminen saivat 1800-luvulla
candomblé- traditiossa organisoidumman muodon yhteisöissään (terreiro).
Maalliset ja kirkolliset auktoriteetit paheksuivat henkipossessiokulttia, mutta
orjien muodostamat yhteisöt nauttivat laajaa suosiota. Varsinkin keisarikunnan
(impérion) aikana (1822–1889) afrikkalaisia parantajia ja afrobrasilialaisia
parantamistapoja pyrittiin tukahduttamaan, ja vielä 1900-luvun alussa julkinen
suhtautuminen oli negatiivista.  

1890-luvulla alkoi tradition antropologinen tutkimus, jossa parantamista ei
enää pidetty puoskaroimisena, koska parantajien ja potilaiden käsitys
maailmasta oli samanlainen. 1910-luvulla ensimmäinen musta historioitsija
käänsi ylösalasin käsitykset mustien kielteisestä ja marginaalisesta
vaikutuksesta Brasilian sosiokulttuuriseen kehitykseen. Suurin asennemuutos
tapahtui kuitenkin 1930-luvulla, jolloin intellektuellit avasivat uuden
näkökulman afrikkalaisuuteen ja nostivat afrikkalaisuuden kansallisen
kulttuuri-identiteetin osaksi. 1934 ilmestyi ensimmäinen kenttätyöhön
perustuva etnografinen tutkimus afrobrasilialaisista uskonnoista, ja vuosisadan
kuluessa afrobrasilialainen lääkintäkulttuuri vakiinnutti asemansa leviten
maan ulkopuolelle ja muuttuen näin ylirajaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Voidaan
siis puhua orjien jälkeläisten vastaiskusta.

Trinidadinafrikkalaiset ja -intialaiset parantajat

FT Maarit Forden toimipaikka on The University of West Indies, missä hän
opettaa kulttuurientutkimusta. Artikkelissaan ”Obeah ja toiseuden politiikka:
Parantaminen, body politics ja etnisyyden tuottaminen Trinidadissa” hän
käsittelee parantamisen kriminalisoimista ja parantajien oikeudenkäyntejä
1900-luvun Trinidadissa Karibialla. – Pieni saarivaltio Trinidad ja Tobago
itsenäistyi vuonna 1962. – Alue kuului ensin Espanjan ja sitten
Ison-Britannian siirtomaihin. Vuoteen 1838 asti sinne tuotiin orjia
Länsi-Afrikasta ja sen jälkeen siirtotyöläisiä Intiasta. Vaikka alueelle
tuli maatyöläisiä ja kauppiaista muistakin maista, suurin osa työläisistä
oli afrikkalais- tai intialaistaustaisia.

Forde tutkii oikeuslaitoksen, median sekä historioitsijoiden ja antropologien
käsityksiä, joiden mukaan parantaminen Trinidadissa on etnisesti jakautunutta.
Hän osoittaa, että parantamista koskeva puhe ja tieto on tukenut etnisten
luokitusten ja ryhmien vakiintumista sekä yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta.
Hän katsoo 1900-luvun alkupuolen poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten
rakenteiden aiheuttamaa sairautta, kipua ja kärsimystä pääasiassa
intialaistrinidadilaisten parantajien toiminnan kautta. Lähteinään hän
käyttää Port of Spain Gazette -lehden kirjoituksia parantamiseen liittyvistä
pidätyksistä ja oikeudenkäynneistä vuosina 1890–1939. 



Lehtijutut vähättelevät, parodioivat ja kriminalisoivat uskontoon ja
parantamiseen liittyviä rituaaleja ja kosmologista tietoa. Ne tuottavat
stereotyyppisiä kategorioita: afrikkalaiskaribialaiset ovat laiskoja,
yksinkertaisia, alkukantaisia ja itsehallintoon kykenemättömiä;
intialaiskaribialaiset (coolies) ovat alistuvia mutta arvaamattoman
väkivaltaisia. Vasta 1930-luvulla uskontoantropologit alkoivat etsiä
”afrikkalaista kulttuuriperintöä” Karibialta ja nähdä sen myönteisessä
valossa. Forden analyysissa nousevat esille myös poliittis-taloudellinen
kehitys ja parantajat, jotka hyödynsivät työssään hyvin eklektistä
keinovalikoimaa.

Forde käyttää obeah- ja body politic-käsitteitä. Obeah on teksteissä
vuodesta 1868 esiintynyt aikalaiskäsite. Se on tarkoittanut alkujaan
afrikkalaisperäisten parantajien rituaalisia käytänteitä, joissa pyritään
yliluonnollisten voimien avulla vaikuttamaan aineelliseen todellisuuteen. Sanaa
on sovellettu myös intialaisperäisten parantajien toimintaan. Body politic on
hankalampi käsite, jota Forde ei edes suomenna. Lukija voi ymmärtää sen
esim. kansakunnaksi tai valtiorakennelmaksi tai jäädä ymmälleen. Artikkelin
perusteella body politic – ihmisruumiin kaltainen kansakunta – ei
Trinidadissa toteutunut, sillä diskurssillaan valkoinen eliitti erotti
afrikkalais- ja intialaistaustaisten työläisten yhtenäisyyttä ja poliittista
potentiaalia.

Muitakin outoja ilmaisuja Forde käyttää. Obeahin ”hallinto” (s. 295)
tarkoittanee hallitsemista, ja ”klientelistiset suhteet” (s. 299) lienevät
asiakassuhteita. Mutta mitä tarkoittavat ”intiantrinidadilainen” (mm. s.
295), ”afrikantrinidadilainen” (mm. s. 296) ja ”afrikankaribialainen”
(mm. s. 303)? Kirjoittaja ei voi tarkoittaa Intiassa tai Afrikassa asuvaa
trinidadilaista tai karibialaista vaan trinidadinintialaista,
trinidadinafrikkalaista ja karibianafrikkalaista. – Toimittajat ja
vertaisarvioijat olisivat saaneet lukea tekstin tarkemmin, kun kustantamoissa ei
enää oikaista tällaisia ”pikkuasioita”.

Tasankointiaanien parantamiskulttuuria

Kirjan viimeisen artikkelin ovat laatineet Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan
tutkimuksen dosentti, FT Rani-Henrik Andersson ja University of South Dakotan
apulaisprofessori, Ph.D. David Posthumus. Artikkelissaan ”Pyhällä tavalla
olen saanut heidät kävelemään: Parantamisen traditiot lakota-intiaanien
keskuudessa” he tutkivat Pohjois-Amerikan intiaanien, erityisesti lakotojen
parantamisen muotoja 1800-luvulta nykypäivään paneutuen parantajien
henkiolennoilta saamiin voimiin ja menetelmiin sekä erilaisten parantajien ja
tietäjien välisiin suhteisiin.

Lakota-intiaanit kuuluvat siouxeihin, jotka väistyivät uudisasukkaiden tieltä
Missourijoen länsipuolen tasangoille 1700-luvun puolimaissa. Vuonna 1868
Etelä-Dakotaan määriteltiin lakota-reservaatti, ja viimeiset lakotat
asettuivat sinne 1881. Tämän jälkeen he olivat täysin riippuvaisia
Yhdysvalloista ja sen intiaanipolitiikasta, joka pyrki sulauttamaan
alkuperäisväestön mm. kieltämällä sitä harjoittamasta uskontoaan. Kun
kielto poistettiin 1934, kulttuurin hävittämisen ja assimilaation tilalle tuli
säilyttäminen ja elvyttäminen, mutta intiaaneilla itsellään oli vähän
sanomista omissa asioissaan, sillä valkoiset asiamiehet hallitsivat
reservaatteja. 1950- ja 1960-luvulla reservaatit pyrittiin lakkauttamaan ja
asukkaat siirtämään kaupunkeihin. Näin intiaanien itsemääräämisoikeus
lakkaisi ja heimosidonnainen kulttuuri tuhoutuisi. Tästä menettelystä
luovuttiin 1970-luvulla. Yhdysvaltain harjoittaman sortopolitiikan takia
lakotojen kulttuuriset traditiot kokivat kovia ja parantamisjärjestelmä painui
maan alle.

Tietäjät ja parantajat ovat olleet lakotojen kulttuurissa tärkeitä
henkilöitä. Osa heistä on varsinaisia parantajia (medicine men,
noitatohtoreita, poppamiehiä). Näiden yläpuolella arvoasteikossa ovat
todelliset tietäjät eli pyhät miehet, joista esimerkiksi kirjoittajat
nostavat Black Elkin, yhden tunnetuimmista Amerikan alkuperäiskansojen
edustajista. Tietäjät parantavat voimansa avulla, jonka he ovat saaneet
näyissä erilaisilta hengiltä, ja he kuuluvat esim. ukkosen, karhun tai
biisonin uniseuraan sen mukaan, millaisia näkyjä  he ovat nähneet. Heitä
arvostetaan, koska he pystyvät keskustelemaan henkien kanssa. He saavat
initiaationsa mysteeritanssissa ja heille opetetaan pyhä kieli, jota muut
eivät ymmärrä. He diagnosoivat sairauden, parantavat sen ja määräävät
tarvittaessa lääkkeitä. He voivat puhaltaa tai imeä sairauden pois
ihmisestä.

Kuva: Black Elk ja Elk of the Oglala Buffalo Bill Wild West Show, Lontoo, 1887.

Viime vuosikymmeninä lakotojen kuten muidenkin intiaaniheimojen perinteet ovat
elpyneet. Monille lakotoille ”uskonto” on totaalinen sosiaalinen ilmiö,
kaiken kattava kategoria. Siihen sisältyy mm. mytologia, shamanismi,
sosiaalisuus, talous, oikeus, moraali ja etiikka. Rituaaleilla ilmaistaan ja
ylläpidetään perinteitä ja identiteettiä. Rituaaleissa tietyistä
esineistä tulee pyhiä symboleja. Uskonnon, rituaalien ja pyhien symbolien
kautta yhteisö pystyy tulkitsemaan ja järjestämään universumiaan. Tässä
kokonaisuudessa parantaminen on holistista: sairauden parantamisen lisäksi
pyritään henkisen tasapainon löytämiseen sekä yhteisön sisäisen yhteyden
säilyttämiseen tai palauttamiseen. Vanhaan tapaan rituaalien tavoite on
hengellisen ja fyysinen tasapaino, harmonia, hyvinvointi ja terveys, mutta
aikaisempien uniseurojen tilalle ovat tulleet tietäjien ja parantajien
rituaaliset ryhmät. Näistä yksi keskeinen on Native American Church, jossa
kristinusko ja intiaanien perinteiset uskomukset yhtyvät.

***

Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa
todistaa lääkintäkulttuurin moniarvoisuudesta. Sen artikkelien perusteella
lääkinnällistä pluralismia voi pitää lääkintähistorian yleispiirteenä
kaikkina aikoina ja kaikilla mantereilla: potilaat valitsevat, millaista hoitoa
ja keneltä he hakevat, eikä järjestelmästä toiseen liikkuminen ole heille
välttämättä ongelma. Vaikka lääkintäjärjestelmien ja erilaisia hoitoja
tarjoavien parantajien välillä on ollut kiistelyä ja taistelua vallasta,
niiden välillä on ollut myös vuorovaikutusta, jonka seurauksena
järjestelmät ovat hybridisoituneet. Biolääketiede vallitsee länsimaissa,
mutta se ei täälläkään sulje pois vaihtoehtoisia ja täydentäviä
hoitomuotoja, joiden laillisuutta on määritelty eri aikoina eri tavoin.
Tähän määrittelyyn ovat vaikuttaneet lääkärikunnan järjestäytyminen ja
ammatillistuminen sekä uskonnollisten ja poliittisten toimijoiden pyrkimykset.

Tapaustutkimuksissaan artikkelien kirjoittajat sivuavat valtakysymyksiä:
kaikkialla on kamppailtu siitä, mikä on hyväksyttävää parantamista ja
mikä on taikauskoa, noituutta, puoskarointia tai peräti rikollisuutta.
Yleensä miehet ovat pyrkineet heikentämään naisten asemaa parantajina, mutta
myös yhteiskuntaluokka ja rodun kategoriat ovat vaikuttaneet kamppailuihin.
Vuosisatojen ajan keski- ja yläluokkaiset – erityisesti valkoiset – miehet
ovat pyrkineet lääkinnän auktoriteeteiksi sekä omassa maassaan että
valloittamillaan alueilla, mutta he ovat onnistuneet siinä vain osittain.

Suomenkielistä lisälukemista:

Halmesvirta, Anssi 1998: Vaivojensa vangit. Kansa kysyi, lääkärit vastasivat
– historiallinen vuoropuhelu 1889–1916.

Harjula, Raimo 1981: Veljeni Mirau: Kansanparantajan matkassa afrikkalaisessa
kulttuurimaisemassa.

Hernesniemi, Antti 1994: Jäsenet paikalleen, paha veri pois. Kansanlääkintä
terveyden kentässä.

Hyry, Katja (toim.) 1994: Sairaus ja ihminen. Kirjoituksia parantamisen
perusteista.

Hytönen, Elina 1998: Lohikäärmeen lääketiede: Kiinalaisen lääketieteen
perusteet.

Jousivuo, Timo ja Mikkeli, Heikki (toim.) 1995: Terveyden lähteillä.
Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa.

Rinne, Katri 1988: Amanda Jokinen, Tyrvääläinen kansaparantaja.

Tuovinen, Jane 1984: Tietäjistä kuppareihin: Kansanparannuksesta ja
-parantajista Suomessa.

Vuorinen, Heikki S. 2010: Taudit, parantajat ja parannettavat:
Lääketieteellinen Historia. 


 

 

 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/