[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Narrien kavalkadi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tiina Mahlamäki <tituma at utu.fi> Yliopistonlehtori, dosentti, Turun ylioppisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Fyrqvist, Minna-Maria: Teosofien Suur-Suomi. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2016.
229 sivua.


Narrien kavalkadi
---------------------------------------------------------

Teosofien Suur-Suomi ei lunasta otsikkonsa tai takakansitekstinsä lupauksia,
sillä se ei kovinkaan paljoa kerro Suur-Suomesta eikä juurikaan avaa
esoteeristen liikkeiden historiaa ja saapumista Suomeen. Sen sijaan se esittelee
yhden merkittävimmistä suomalaisista teosofeista, Pekka Ervastin ja tämän
Kalevalasta tekemiä teosofisia tulkintoja. Moniin suuntiin rönsyävä teos
kuvaa muun muassa Teosofisen seuran perustajan Helena Petrovna Blavatskyn
opetuksia, Suomessa vierailleen meedion, madame Elizabeth d'Esperancen
värikkäitä vaiheita, länsimaisen esoterian monisatavuotisessa historiassa
esiintyviä henkilöhahmoja sekä Sigrid Wettenhovi-Aspan tulkintoja
menneisyyden suomalaisista Egyptin korkeakulttuurin rakentajina. Ilman viite- ja
lähdemerkintöjä julkaistu teos jättää lukijan hyvin hämmentyneeksi. Miksi
hyvämaineinen kustantaja on päästänyt keskeneräisen työn käsistään?

Kustannusosakeyhtiö Teoksen kotisivulla Minna-Maria Fyrqvistin teos Teosofien
Suur-Suomi määrittyy tietokirjaksi ja kirjoittaja teoksen alan
asiantuntijaksi. Fyrqvist onkin kirjoittanut folkloristiikan pro gradu
–tutkielman otsikolla Ruusuristiläinen teosofi Pekka Ervast Kalevalan
tulkitsijana ja suomalaisuuden rakentajana (2007) sekä artikkelin ”Teosofin
Suur-Suomi: Henkisen kehityksen johtomaa” Hiidenkivi-lehteen vuonna 2009.
Käsillä oleva teos on hänen ensimmäinen tietokirjansa, joka pitkälti
perustunee kirjoittajan opinnäytteeseen ja siitä näkyykin kirjoittajan
perehtyneisyys erityisesti Kalevala-tutkimukseen ja -tulkintoihin. Tiedot
kirjoittajasta ja teoksen lajityypistä pitää siis kuitenkin hakea jostain
muualta kuin itse Teosofien Suur-Suomi-teoksesta. Siinä ei kerrota mitään
kirjoittajasta tai teoksen lähtökohdista. Kenelle teos on osoitettu? Mikä on
sen näkökulma? Ja kaikkein tärkein kysymys: mihin lähteisiin teos perustuu?

Teosofien Suur-Suomi-teoksessa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa ja
leipätekstissäkin mainitaan vain muutamia käytettyjä aineistolähteitä,
kuten sanomalehtiä. Tutkimuskirjallisuuteen ei viitata, vaikka sitä on
selvästi käytetty. Onkin surullista lukea tekstiä, jossa välitetään tai
jopa kopioidaan toisten tutkijoiden tulkintoja ilman, että tutkijan nimeä tai
käytettyä lähdettä mainitaan. Lisäksi toisten tutkijoiden tulkintoja
oiotaan ja yksinkertaistetaan. Teoksessa on myös suoranaisia virheitä. Kovin
luotettavana tietoteoksena sitä ei voida pitää.

Onko kustantajan määrittelemä linja, että lähteitä ei luetteloida, eikä
niihin viitata? Onko kirjoittaja joutunut viimeistelemään teoksen liian
kiireisellä aikataululla ilman kustannustoimittajan tukea?



Kuva: Ruusu-Risti -seuran johtaja, teosofi Pekka Ervast(vas.) seuralaisineen
1933, Museovirasto Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Sisältö ja asenne

Teosofien Suur-Suomi-teoksen takakannessa kerrotaan sen avaavan
”ainutlaatuisella tavalla esoteeristen liikkeiden historiaa ja niiden
saapumista Suomeen”. Ainutlaatuisuuden voi ymmärtää monella tavalla.
Teoksessa käsitellään kyllä teosofiaa ja sen tuloa Suomeen, mutta muita
esoteerisia liikkeitä vain sivutaan lyhyesti. Lisäksi takakansiteksti ja
teoksen otsikko saavat odottamaan, että teos keskittyisi nimenomaan Suomeen ja
– luvatun mukaisesti – 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Teoksessa
kuitenkin hyppelehditään eri puolilla Eurooppaa ja osin Yhdysvaltojakin
1500-luvulta nykypäivään, vaikka toki fokus on viime vuosisadan alkupuolen
suomalaisissa keskusteluissa.



Kuva: Madame Helena Petrovna Blavatsky ja Henry Steel Olcott.

Teosofien Suur-Suomi -teoksessa ei ole johdantoa tai esipuhetta. Se alkaa Pekka
Ervastin (1875–1934) kirjoittaman Helena Petrovna Blavatskya käsittelevän
näytelmän kohtauksesta. Teoksen sisältöluvuissa käsitellään, ei
kuitenkaan erityisen kronologisessa tai loogisessa järjestyksessä, muun muassa
http://www.teosofinenseura.fi/?lang=fi Teosofisen Seuran syntyä ja hajoamista,
sen perustajan Blavatskyn opetuksien sisältöä ja alkuperää, länsimaisen
esoterian historiaa, 1800-luvun lopussa Helsingissä vierailleen Madame
d’Esperanzan spiritualistisia istuntoja, Pekka Ervastin elämää ja teoksia,
1900-luvun taitteen suomalaistaiteilijoiden kiinnostusta esoteerisiin
kysymyksiin sekä Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) kielitieteellisiä
kokeiluja. Tarkimmin ja luotettavimmin esitellään erilaisia Kalevalasta
tehtyjä tulkintoja sekä niiden suhdetta myyttiseen suomalaisuuteen.
Viimeisessä luvussa päädytään lopulta teoksen otsikon teemoihin ja AKS:n
piirissä kaavailtuihin Suur-Suomi-pohdintoihin – teosofien piirissä
kaavailtiin tosin Suur-Pohjolasta ja Suomesta sen osana. Teoksen viimeinen luku
ei sisällä yhteen vetävää pohdintaa, se vain päättyy toteamukseen, jossa
Pekka Ervastin, Sigurd Wettenhovi-Aspan ja Kalevi Wiikin (1932-2015) näkemykset
yhdistetään melko raflaavasti nykyisten uusnatsien ja äärinationalistien
ajatuksiin. Teoksen otsikkoa voi pitää siis vähintäänkin harhaanjohtavana.

Jäin miettimään kirjailijan asennetta tutkimuskohteeseensa, Pekka Ervastiin,
teosofiaan ja länsimaiseen esoteriaan. Suomalaisia kansanrunoudentutkijoita
Fyrqvist ymmärtää ja kohtelee asianmukaisesti. Mutta Pekka Ervast, Sigurd
Wettenhovi-Aspa, Helena Blavatsky, teosofia, spiritualismi ja esoteerisuuden
koko historia näyttää tämän teoksen perusteella narrien ja hullutuksien
kavalkadilta. Onko kirjoittajan tavoitteena osoittaa esoteeristen ja
okkulttisten liikkeiden perustajien ja kannattajien olleen ja olevan huijareita
tai huijattuja, hörhöjä, sinisilmäisiä ja lapsellisia? Mikä esoteriasta
tekee niin vaarallisen, että sitä ei voi kuvata asiallisen neutraalisti?
Pelkäävätkö kirjoittajat – sillä Fyrqvist ei ole yksin – että heitä
itseään silloin epäiltäisiin esoterian harjoittajiksi, okkultisteiksi ja
hörhöiksi? Tämänkaltaisilta epäilyiltä voisi välttyä kirjoittamalla auki
oman suhteensa tutkittavaan aiheeseen. Tätä kutsutaan paikantumiseksi.

Lähtökohtana kiehtova tarina

Teoksen käsittelemä aihe on äärimmäisen kiehtova – harmi vain että se
katoaa teoksen fragmentaariseen esitystapaan. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun
alussa niin suomalaiset kuin laajemminkin eurooppalaiset taiteilijat, tutkijat
ja sivistyneistö pohtivat tiedon, tieteen, uskonnon, henkisyyden ja taiteen
suhteita, rajoja ja mahdollisuuksia. He olivat kiinnostuneita spiritualismista,
teosofiasta, vapaamuurariudesta, seremoniallisesta magiasta, hypnoosista,
parapsykologiasta ja monesta muusta aikakauden uusista aatteista. Kuten
Teosofien Suur-Suomi -teoksen takakansitekstissäkin todetaan,
vuosisadanvaihteen kulttuuriväki innostui ”etsimään korkeampia, henkisiä
ulottuvuuksia ja kuvaamaan niiden viisauksia niin teoriassa kuin
taiteessakin”.

Suomalainen kulttuuriväki oli laajasti kiinnostunut henkisistä ja
esoteerisista kysymyksistä. Tämä näkyy monissa suomalaisen taiteen
kultakauden teoksissa, kansallisesti merkittävässä kirjallisuudessa ja
lukuisissa suomalaisille rakkaissa runoissa sekä sävellyksissä. Vaikka
Aleksis Kiveä, J. L. Runebergia, Zachris Topeliusta, Minna Canthia, Akseli
Gallén-Kallelaa, Hugo Simbergiä, Pekka Halosta, Edith Södergrania, Eino
Leinoa, Leevi Madetojaa, Oskari Merikantoa, Erkki Melartinia ja Jean Sibeliusta
ei kaikkia voi teosofeiksi tai esoterian harjoittajiksi nimittää, kaikki he
ovat todistetusti saaneet inspiraatiota ja innoitusta esoteerisista teksteistä
ja ajatuksista. Kaikki he ovat etsineet ja löytäneet jotain virrasta, jota
nykyään nimitetään länsimaiseksi esoteriaksi.

Tuota edelle koostamaani listaa (joka ei siis ole peräisin Fyrqvistiltä) voisi
nimittää mietejatkumoksi. Itse näen mietejatkumon kiehtovana ja
ilmaisuvoimaisena käsitteenä. Fyrqvist taas käyttää sitä ennemmin
”name-dropping”-merkityksessä. Joka tapauksessa käsite viittaa esoterian
ja esoteriatutkimuksen sisällä kulkevaan ajatukseen tiedon periytymisestä tai
siirtymisestä tiettyjen keskeisten henkilöiden välityksellä. Tällaisia
esoterian historian sisällä usein lueteltavia nimiä ovat vaikkapa John Dee,
Paracelsus, Giordano Bruno, Jacob Böhme, Emanuel Swedenborg, Helena Petrovna
Blavatsky ja Rudolf Steiner. Samaan mietejatkumokeskusteluun Fyrqvist yhdistää
vielä esoteriatutkimuksen, mainiten erikseen Dame Frances Yatesin ja Wouter J.
Hanegraaffin, sillä samat nimet esiintyvät myös tutkimuskirjallisuudessa.
Mietejatkumot eivät toki ole pelkästään esoterialle ominaisia, vaan
samankaltaisia jatkumoita löytää niin Raamatusta kuin muistakin
perinteisistä uskontotraditioista osoittamassa opin autenttisuutta ja
periytymislinjaa. Se, mistä Fyrqvist on mietejatkumon käsitteen löytänyt, ei
teoksesta lähteiden puuttuessa käy selville.



Fyrqvist tuo vielä erikseen esiin, että nuo esoterian mietejatkumoon kuuluvat
nimet esiintyvät usein myös valistuksen jälkeisessä kirjallisuudenlajissa,
jossa kuvataan huijareiden ja hullutusten historiaa. Lajin merkittävin edustaja
on Johann Christoph Adelungin Geschichte der menschlichen Narrheit
(1785–99),  jossa tarkastellaan historian henkilöhahmoja koomillisesta
näkökulmasta. Jossain mielessä Fyrqvistin teos tuntuisi olevan jatkumoa
tälle näkökulmalle, sillä hän kuvaa käytännöllisesti katsoen kaikki
esoteriaan liittyvät henkilöt enemmän tai vähemmän hölmöinä.

Käytettävissä erinomaista aineistoa

Edellisen vuosisadan vaihteen suomalaista kulttuurista, henkistä, tieteellistä
ja poliittista kenttää tutkivalla on käytettävissään mainiot digitaaliset
lähteet: kaikki Suomessa julkaistut sanomalehdet ja suurin osa
aikakauslehdistä löytyvät digitoituina ja niihin pääsee käsiksi
kotikoneelta. Tätä aineistoa Fyrqvist jossain määrin hyödyntääkin. Hän
tarkastelee yksityiskohtaisesti esimerkiksi Kasimir Leinon (1866-1919) Suomen
Kuvalehdessä julkaistua juttusarjaa tunnetun meedion Madame d’Esperancen
jännittävistä istunnoista 1890-luvun Helsingissä sekä sitä, miten
sanomalehdistössä suhtauduttiin Pekka Ervastin tekemään, kunnianhimoiseen
matka-apurahahakemukseen.



Kuva: Kasimir Leino 1895.

Aikakaus- ja sanomalehtiaineiston laajempi hyödyntäminen kuitenkin puuttuu.
Olisi ollut kiinnostavaa lukea jonkinlaista kartoitusta tai yhteenvetoa siitä,
miten esoteerisia ja okkulttisia aiheita 1900-luvun taitteen sanoma- ja
aikakauslehdissä käsiteltiin. Joitain osatutkimuksia – esimerkiksi liittyen
Emanuel Swedenborgin (1668-1772) tai teosofian vastaanottoon – onkin julkaistu
tai lähiaikoina tulossa. Kontekstia tämänkin teoksen käsittelemään teemaan
olisi antanut, jos siihen olisi sisältynyt yleiskuvaus siitä, miten
esoteerista ja okkulttista kirjallisuutta lehdistössä mainostettiin ja
arvosteltiin, mitä esoteerisia ja okkulttisia aiheita sekä niihin kytkeytyviä
tai niistä kiinnostuneita henkilöitä lehdistössä ylipäätään
käsiteltiin ja mihin sävyyn. Kuten Fyrqvistkin huomauttaa, eri sanomalehdet ja
niiden toimittajat suhtautuivat eri tavoin aikakauden polttaviin henkisiin
kysymyksiin.

Sanomalehtiaineisto olisi tarjonnut myös tarpeellista taustaa siihen,
minkälaiseen maailmaan ja aatteelliseen ilmapiiriin teoksessa käsitellyt
aiheet asettuvat. Esimerkiksi hyvin lapselliseksi esitelty Pekka Ervastin
apurahahakemus – jota siis lehdistössä pidettiin sekä naurettavana että
kiinnostavana – asettuu aikakauteen, jolloin eri tieteenalojen rajat sekä
tieteen ja ei-tieteen rajat olivat täsmentymättömiä. Uusilla teknisillä
menetelmillä, kuten röntgenillä tai valokuvauskoneilla paljastettiin silmille
näkymättömiä seikkoja. Meedio-istunnoissa nähtiin olevan kyse siitä, että
osoitetaan empiirisin todistein (viestit, äänet, materialisaatiot) henkisen
maailman ja kuolemanjälkeisen elämän olemassaolo. Parapsykologiaa ei ollut
vielä irrotettu psykologian piiristä, joten psyykkisten ilmiöiden tutkimista
harjoitettiin yliopistoissa. Okkulttisten liikkeiden, kuten teosofian
julkilausuttuna tavoitteena oli tieteellisen tutkimuksen tekeminen ja tukeminen.
Siinä kontekstissa Ervastin halu lähteä Eurooppaan tapaamaan aikakauden
johtavia alan tutkijoita ja harjoittajia ei ollutkaan niin ”hassu” kuin
miltä se tämän päivän lukijalle tai teoksen kirjoittajalle saattaa
näyttää. Ja, kuten Fyrqvist itsekin huomioi, Ervastin tavoitteet olivat
yhtäpitävät Teosofisen seuran tavoitteiden kanssa.

Sekä oivallukset että virheet kirjoittajan omaan piikkiin

Aineistot – kuten Blavatskyn tai Ervastin teokset, sanoma- ja
aikakauslehtijutut – useimmiten mainitaan tekstissä. Lähteiden eli
tutkimuskirjallisuuden puuttuminen sen sijaan aiheuttaa perustavaa laatua olevia
ongelmia. Lukija ei voi tietää, ovatko tekstistä löytyvät virheet
kirjoittajan tekemiä vai peräisin hänen käyttämistään lähteistä.
Teoksessa esimerkiksi kerrotaan Annie Besantin vierailleen Suomessa tai Turun
Akatemian perustetun vuonna 1617. Ervast ja muut suomalaiset teosofit kävivät
kuitenkin tapaamassa Besantia Tukholmassa, ja Turun Akatemia perustettiin vuonna
1640.

Yksittäisiä virheitä ongelmallisempaa on se, että teoksessa kerrotaan
ikään kuin kirjoittajan omana pohdiskeluna toisten tutkijoiden tekemiä
päätelmiä, kytköksiä ja löytöjä. Ne ovat kaikki vaatineet
pitkäjänteistä työtä, arkistoaineistoihin tutustumista ja laajan
kirjallisuusmäärän läpikäymistä. En nyt systemaattisesti käynyt lävitse
koko teosta kirjoittajan esiin nostamien ajatusten ja tulkintojen lähteitä
etsien. Mutta aivan hakemattakin tunnistin esimerkiksi Nina Kokkisen, Susanne
Åkermanin ja Thomas Karlssonin ajatuksia. Näitä ja lukemattomia muita
tutkijoita, joiden tuloksia Fyrqvist hyödyntää, ei työssä mainita – osa
lähteistä on varmaankin listattu Fyrqvistin opinnäytteessä, josta ne olisi
ollut helppo siirtää tähän teokseen. Romaanienkin lopussa on nykyisin lista
teoksista, joita kirjoittaja on käyttänyt lähteinään. Miksi ei siis
tietokirjassa?

Ytimessä Kalevala

Teoksen puolivälin tienoilla päästään kiinnostavimpaan ja kirjoittajalle
itselleen tutuimpaan osioon eli erilaisiin Kalevala-tulkintoihin ja siihen,
miten Kalevalaa on käytetty suomalaisuuden rakentamisessa. Niistä
yksityiskohtaisimman tarkastelun saa Pekka Ervastin teosofinen tulkinta, joka
perustunee vahvasti Rudolf Steinerin Kalevalaa käsitelleeseen luentoon, jonka
hän piti Suomen-vierailullaan huhtikuussa 1912. Fyrqvist nostaa Ervastin
taustateksteistä Steinerin sijaan Zachris Topeliuksen Maamme kirjan sekä
Helena Petrovna Blavatskyn ja hänen käyttämänsä erilaiset teosofian
avaimet, joita Ervast soveltaa Kalevalan esoteeriseen tulkintaansa.



Kuva: Pekka Ervast, Kalevalan avain 1916.

Ervast ei ollut ainoa, joka tuohon aikaan ja kauan jälkeenkin etsi
suomalaisuuden myyttistä ydintä ja kaukaista viisautta Kalevalan säkeistä.
Teoksen yhtenäisyyden kannalta olisi ehkä ollut mielekästä pitää työn
keskiössä ja punaisena lankana juuri tämä Ervastin Blavatskyn, Topeliuksen
ja Steinerin viitottamalla tiellä tekemä Kalevala-tulkinta ja samalla
esoteerinen tulkinta suomalaisuudesta ja Suomen kansasta. Sen sijaan
siirrytään käsittelemään Sigurd Wettenhovi-Aspan viihdyttäviä
kielitieteellisiä tulkintoja siitä, miten suomalaiset ja suomen kieli ovat
kaiken sivistyksen taustalla. Tätä teoriaa hän kuvasi vuonna 1935
ilmestyneessä teoksessaan Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II. Vaikka
Wettenhovi-Aspan tulkinnat ovat etymologiselta kannalta täysin
kestämättömiä, samankaltaisia tulkintoja tekivät muutkin tutkijat.

Kirjoittajan hyppelehtivä tapa hankaloittaa aiheen seuraamista. Kun Fyrqvist
kertoo Ervastin ajatusten olleen yhdenmukaisia 1930-luvun AKS:n ja muiden
nationalistien Suur-Suomi-ajatuksten kanssa, lukija olisi toivonut kuulevansa
tästä tarkemmin. Sen sijaan siirrytään pohtimaan Blavatskyn
juurirotu-käsitettä. Suhtautuiko Ervast myötämielisesti heimoaatteen
kannattajiin ja AKS:ään, jää nyt selvittämättä. Ervast itse ei ainakaan
tämän teoksen mukaan edes puhunut otsikon nimeämästä Suur-Suomesta vaan
Suur-Pohjolasta ja Suomesta sen osana.

Miksi esoteria pitää tehdä naurettavaksi?

Lukuisat taiteilijat, kirjailijat ja tutkijat kiinnostuivat 1800–1900-lukujen
vaihteessa esoteriasta, okkultismista, spiritualismista, teosofiasta ja
antroposofiasta niin Suomessa kuin laajemminkin Euroopassa. Heillä oli vakava
halu etsiä uudenlaista tietoa ja uudenlaisia tiedonlähteitä. He saattoivat
hylätä kristinuskon tai ottaa esoteeriset tulkinnat osaksi kristillistä
maailmankatsomusta. Osa heistä oli ja on edelleen arvostettuja suomalaisia
vaikuttajia kulttuurin, taiteen ja tieteen aloilla.

Leimaamalla esoteriasta kiinnostuneet, esoteerisia tiedonlähteitä etsineet tai
esoteeristen tai okkulttisten yhteisöjen maailmankatsomukseen sitoutuneet
narreiksi, kirjoittaja tulee samalla leimanneeksi narreiksi suuren osan
suomalaista 1900-luvun alun taide- ja älymystökenttää.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/