[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rukajärven kuvia ja veteraanikertomuksia pinnallisessa kokonaisuudessa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Riku Kauhanen <rrikukauhanen at gmail.com> Filosofian maisteri, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Sirén, Esa: Sodan kuvat. Rukajärvi 1941. Gummerus, 2016. 279 sivua.


Rukajärven kuvia ja veteraanikertomuksia pinnallisessa kokonaisuudessa
---------------------------------------------------------

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 Rukajärven suunnalla hyökkäsi 14.
Divisioona, jonka vaiheista on kirjoitettu niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Esa
Sirénin uutuuskirja pitää sisällään ennen julkaisemattomia
veteraanikertomuksia ja valokuvia tältä rintamalta vuodelta 1941. Teosta
markkinoidaan tietokirjana, jossa on uusi lähestymistapa sotahistoriaan.

 

Rukajärven suunnan taistelut jatkosodassa ovat monelle suomalaiselle varmasti
tuttuja Antti Tuurinromaaneista sekä Tuurin kirjaan Rukajärven tiellä (1990)
perustuvasta elokuvasta Rukajärven tie (1999). Nyt tältä jatkosodan
rintamalta on julkaistu Gummeruksen kustantamana romaanikirjailija ja
jääkiekkovalmentaja Esa Sirénin teos Sodan kuvat. Rukajärvi 1941.

Kuulin teoksesta ensimmäisen kerran Turun kirjamessuilla 2016 Esa Sirénin
esitellessä kirjaansa paikan päällä. Teoksen idea on Sirénin mukaan kertoa
Rukajärven taisteluista valokuvien avulla. Kun sain kirjan arvosteltavakseni,
kuvittelin saavani viimeinkin kirjan, jossa kuvien taustat ja niissä
esiintyvät henkilöt ja tapahtumat on taustoitettu kunnolla. Erehdyin
katkerasti.

Rukajärven suunnalla tai siellä tai täällä jossain

Tietokirjana kaupattava teos käsittelee siis jatkosodan hyökkäysvaihetta 1941
Rukajärven suunnalla. Täällä eteni eversti Erkki Raappanan komentama 14.
Divisioona, johon kuuluivat Jalkaväkirykmentit 10, 31 ja 52 sekä muita
erillisiä yksiköitä ja osastoja. Aineistona on kirjan esittelytekstien
perusteella käytetty  Rukajärven suunnan historiayhdistyksen keräämiä
aineistoja mutta varmuutta tästä en saanut, sillä tämän hetken
sotahistorialliselle tuotannolle tyypilliseen tapaan lähdeviitteet puuttuvat.
Tietokirjamaisuutta syö myös se, että lähdeluettelo puuttuu kokonaan.
Siellä täällä tekstissä mainitaan lähde hyvin väljästi.



Kuva: Omelian motista suomalaiset saivat 21.–24.7.1941 käydyn taistelun
jälkeen suuren sotasaaliin, muun muassa merkittävän määrän tykistöä
täysin käyttökelpoisena. Saarretut neuvostosotilaat eivät juurikaan ehtineet
tuhota kalustoa. SA-kuva, kuva 28416.

Juuri alkuperäisten ja julkaisemattomien, veteraanien kertomien tarinoiden
luulisi olevan kiinnostavaa luettavaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ne on
purettu tekstiksi todella laiskasti. Kertomuksia ei ole taustoitettu kunnolla,
ja ne on esitetty katkelmallisesti sekä ylimalkaisesti. Pääosin teksti on
muutenkin huonosti kirjoitettua ja epäselvää. Silloin tällöin teoksen
kerronta tihenee ja paranee mutta syy selviää kappaleen lopussa, kun lähde
mainitaan: tekstipätkä on otettu suoraan Kansa taisteli -lehdestä.

Monissa teoksen veteraanikertomuksissa arvostellaan katkerasti sodan ajan
esimiehiä ja syytetään näitä suoraan miesten tapattamisesta. En ole
perehtynyt Rukajärven taisteluihin ja varmasti monissa syytöksissä esimiehen
taitamattomuudesta on perää. Lukuisia sota-ajan historiateoksia lukeneena olen
todennut niitä kirjoittaneiden luutnanttien ja kapteenien, eli sota-aikana
komppanianpäälliköinä ja joukkueenjohtajina palvelleiden usein omasta
mielestään tienneen (kirjoittamishetkellä jo edesmenneitä) esimiehiään
verrattomasti paremmin tilanteen rintamalla. Minkäänlaista lähdekritiikkiä
ei ole teoksessa harrastettu, eikä vertailevaa tutkimusta ole tehty tarinoiden
taustojen tutkimiseksi.

Jostain syystä suurin vihollinen ei Sodan kuvissa esitetyissä kertomuksissa
suomalaisten kannalta ankariin tappioihin päättyneissä taisteluissa ole siis
automaattiaseiden kanssa hyviin asemiin linnoittautunut
neuvostoliittolaisosasto, vaan omat upseerit. Usein teoksessa kerrotaan, että
vihollinen lähti näistä asemista turhien veristen ryntäysten jälkeen
yhdellä tykistökeskityksellä, ja suomalaiset vain miehittivät tyhjentyneet
asemat. Usein syynä jatkosodan aikana vihollisten lähtöön kuitenkin oli,
että suomalaiset saivat muualla läpimurron ja neuvostojoukkojen oli pakko
vetäytyä sivustauhkan vuoksi. Luonnollisestikaan tämän ratkaisevan iskun
tehneen suomalaisosaston tappioita ei eritellä.

Leipätekstiä kahlatessaan lukija on usein täysin hukassa ja ymmällään, kun
tarinoita ei edes kunnolla linkitetä tapahtumiin. Kartoistakin on vain vähän
apua, samoin lukujen lopussa olevista tiivistelmistä. Rukajärven suunnan
taisteluista jo lukeneille tarinat avautunevat paremmin, mutta tämä korostaa
sitä, ettei Sodan kuvat puolusta asemaansa itsenäisenä teoksena.

Sotakuvista mitäänsanomattomasti

Teoksen kuvituksen käyttö, jonka piti olla koko teoksen kantava voima, on
hyvin puutteellista. Suurin osa niistä on löydetty yksinkertaisesti
kirjoittamalla SA-kuva-arkisto –palvelun hakulaatikkoon hakusanaksi
”Rukajärvi” tai jonkin muun paikan nimi ja lataamalla sieltä
”jänniä” kuvia. Mukana on myös Rukajärven suunnan historiayhdistyksen
kokoelman valokuvia, mutta suurin osa on 10. Tiedotuskomppaniassa palvelleen
Erik Paavilaisen ottamia, kuten teoksen alussa todetaan.



Kuva: Suomalaissotilas antaa vettä haavoittuneelle vangille Omelian kylässä.
Valtaosa teoksen kuvituksena käytetyistä valokuvista on TK-miehenä palvelleen
kapteeni E. J. Paavilaisen ottamia ja ne löytää helposti SA-kuvista
hakusanoilla "Kap* AND Paav*" sekä aikarajauksella tai hakemalla
paikannimillä. SA-kuva, kuva 28392.

Kuvituksena olevia valokuvia ei suurimmassa osassa tapauksista edes yritetä
yhdistää leipätekstiin vaan ne jäävät täysin irrallisiksi. Kuvat on
ilmeisesti valittu näyttävyyden perusteella ja monet niistä ovat toki
erinomaisia otoksia. Mitään tutkimustyötä valokuvien syvällisemmäksi
ymmärtämiseksi ei kuitenkaan ole tehty, vaan niihin on kirjoitettu
kuvatekstiksi se, mikä on ilmeisesti ensimmäiseksi mieleen juolahtanut tai
sitten SA-kuvan alkuperäistä on hieman muutettu tai ”paranneltu”.
Leipätekstikään ei linkitä kuvaa tapahtumiin ja monissa SA-kuvissa
alkuperäisissä tiedoissa mukana oleva aika ja paikka on jätetty pois.
Ilmeisesti tarkoituksena on, että kuvien paikasta leipätekstin yhteydessä
pitäisi tajuta missä ja milloin kuva on otettu sekä keitä ja mitä siinä
on, mutta usein kuvatekstiksi on näpytelty vain jotain leikkisältä
kuulostavaa.

Kuvateksteissä on muitakin ja vielä vakavampia ongelmia liittyen niiden
”paranteluun”. Esimerkiksi sivun 78 yhden valokuvan tekstinä on:

”Kyllä siinä on varmaan mies hämmästellyt löytäessään Kolvasjärvellä
venäläisiltä vangeilta aikoinaan talvisodassa menettämänsä
pikakiväärin”,

Kuvan taustalla olevaa tarinaa ei lainkaan avata leipätekstissä. Kertomus,
että jatkosotaan osallistunut sotamies on löytänyt aiemmin talvisodassa
menettämänsä aseen kuulostaa uskomattomalta, jopa keksityltä – ja sitä se
onkin. Kuvan alkuperäinen SA-kuvateksti nimittäin kuuluu:

”Edellisessä sodassa menetetty, nyt Kolvasjärveltä takaisin vallattu,
suomal. P.K. Kolvasjärvi 1941.07.08” (SA-kuva numero 23840).

Missään ei siis sanota, että kuvan suomalainen pikakivääri olisi sitä
valokuvassa pitelevän miehen talvisodassa kadottama.



Kuva: Sotasaalista Kolvasjärveltä. Sirénin kynä on muuttanut alkuperäisen
kuvatekstin. Kirjan kuvatekstit jättävät muutenkin toivomisen varaa
informatiivisuuden ja ilmaisun suhteen. SA-kuva, kuva 23840.

Samoin esimerkiksi sivulla 253 Rukajärven toiselle puolelle kiikaroivaa majuri
Tuulensuuta esittävän kuvan SA-kuvateksti:

”Kylä on suuri ja ryssät siellä vielä hyörivät, valmistelevatko kylän
polttamista ja miinoittamista? Siinä kysymys. Rukajärvi 1941.09.11” (SA-kuva
numero 47480)

on vaihdettu kirjaan muotoon:

”No ei tuo kylä ainakaan nyt pala… Eikä näy mitään liikettäkään…
Hetkinen, nuo alastomat ovat menossa saunaan. Piru vie, nehän ovat
meikäläisiä.”

Vaihdettua tekstiä ei perustella mitenkään eli avoimeksi jää, mutisiko
majuri Tuulensuu todella jotain tämäntapaista kiikaroidessaan vai keksikö
Sirén koko kuvatekstin omasta päästään. Lähdeviitteitähän ei kirjassa
ole eikä lähteitä mainita kuin ohimennen, mutta uskoisin Sirénin
”parannelleen” kuvatekstejä myyvemmiksi. Joka tapauksessa tällainen
kuvatekstien parantelu tai suorastaan omasta päästä keksiminen on
tutkimuseettisesti äärimmäisen arveluttavaa, etenkin kun teosta markkinoidaan
tietokirjana.

Sirénin pinnalliseksi jäävä asioiden tuntemus ja teoksen eteen laiskasti
tehty työ tulee muutenkin esille jatkuvasti. Esimerkiksi puolustusvoimien
käyttämä lyhenne JR on sivulla 61 tulkittu Jääkärirykmentiksi, muilla
sivuilla se toki on oikeaoppisesti jalkaväkirykmentti. Tämä on
todennäköisesti vain lapsus, mutta kun sivulla 154 kerrotaan suomalaisten
hyökkäykseen osallistuneen panssarikomppanian, jolla oli aseistuksena
panssarintorjuntatykkejä voi vain ihmetellä. Kysehän on Tykkikomppaniasta eli
jokaiseen jalkaväkirykmenttiin kuuluneesta 14. Komppaniasta, jota käytettiin
panssarintorjuntaan.

Vähäisestä sotahistorian tuntemuksesta kielii myös sivulla 152 oleva väite,
jonka mukaan Omelian mottitaisteluihin ”jollain tapaa verrattavia” olisivat
vain Porlammin ja Rautalammen motit. Väite on perätön. Esimerkiksi
Itä-Karjalassa Pyhäjärven taisteluissa tuhoutui lähes täysin 14.9.1941
mennessä suomalaisten saartama neuvostoliittolainen 272. Divisioona. Sen
tappiot ja suomalaisten saama sotasaalis olivat huomattavasti suuremmat kuin
Omeliassa. Samoin Karjalankannaksella Räisälässä taisteluissa ankaria
tappioita elokuussa 1941 kokenut ja kalustonsa lähes kokonaan menettänyt 265.
Divisioona on unohtunut. Divisioonaan kuulunut 946. Jalkaväkirykmentti
tuhottiin Räisälän pohjoispuolella Timoskalassa lähes viimeiseen mieheen.
Saarrettua aluetta sulkemassa oli etelässä Tiurissa osasto, johon kuulunut
vänrikki Pentti Iisalo sai Mannerheim-ristin osallisuudestaan taisteluun
panssarintorjuntatykin ampujana. Motteja siis syntyi muuallakin kuin
Rukajärvellä. Siellä täällä tekstissä vilisee muitakin virheitä ja
epäpäteviä yleistyksiä, mutta niitä ei kannata ryhtyä erikseen
erittelemään.

Kirjassa on muutamia hyviä ideoita, jotka on valitettavasti jätetty tyystin
puolitiehen. Monen tekstin lomassa mainitun paikkakunnan historiasta
kirjoitetaan pienessä tietoikkunassa tähän päivään asti, mutta kun
aineisto näihin on valtaosassa otettu suoraan suomenkielisen Wikipedian
sivuilta, niin voi vain miettiä mitä kirjoittajalla on ollut mielessä. Kirjan
esipuheen on kirjoittanut oikea sotavalokuvaamisen asiantuntija VTM Olli
Kleemola, joka väitteli aiheesta Turun yliopistossa 17.12.2016. Tämä onkin
kirjan ainoa ammattimaisesti tehty osio, joka ei lopulta linkity millään
tavalla itse kirjan tekstiin, vaikka onkin kiehtovaa taustaa
sotavalokuvaamisesta. Kirjan lopussa on hyvänä oivalluksena kartoitettu
lyhyesti valokuvia ottaneiden myöhempiä vaiheita mutta kun kirjan 279 sivusta
vain yhdeksän (Kleemolan esipuhe neljä ja valokuvaajien biografiat viisi)
sivua on näitä mielenkiintoisia kohtia, niin hukkaprosentti teoksessa on
melkoinen.

Epätieteellinen ja pinnallinen kokonaisuus

Sirénin alkusanojen mukaan kirja on ”- - uudenlainen sotahistoriallinen
kirja. Sen runkona ovat sodanaikaiset valokuvat ja veteraanien
kaunistelemattomat kertomukset”. Tämä ”uudenlainen sotahistoriallinen
kirja” on niin paksu väite, että en puutu siihen sen kummemmin. Sotakirja,
jossa on sota-aikana otettuja valokuvia ja veteraanien kertomuksia. Tällä
konseptillahan voisi kirjoittaa vaikka historiikkeja!

Kuva: SA-Kuvan alkuperäinen teksti kuuluu "Kamala katku sisällä, jota ei
nenä kestä. Ontrosenvaara 1941.08.13". Sirenin mukaan (s. 191) "Tällä
tarkastelijalla ei sitten ainakaan onni potkaissut 'Hyi helvetti, mitkä hajut
tuosta talon sisävessasta lähtee''. Vastustajan likaisuuden ja saastaisuuden
korostaminen oli tärkeä osa propagandaa. Sirén ei juurikaan pohdi, mitkä
kuvista ovat lavastettuja ja muutenkin lähdekritiikin puute ihmetyttää
tietokirjaksi tarkoitettuun teokseen valikoidun aineiston käsittelyssä. Kuva:
SA-kuva, kuva 35813.

Kirjan markkinointi sotavalokuvaamista tai sotahistoriaa valokuvien kautta
käsittelevänä pioneeriteoksena on täysin perustelematonta ja katteetonta.
Valokuvat ovat nimittäin mukana vain irrallisina elementteinä
epäinformatiivisilla sutkautuksilla tai kommenteilla höystettyinä.
Esimerkiksi Paavo Kairisen kirjoittamassa Jalkaväkirykmentti 35:n historiikissa
JR 35 sotatiellä 1941 - 1944 vuodelta 1992 valokuvat tukevat tekstiä paljon
paremmin, ja niitä on suhteessa mukana yhtä paljon, ellei enemmän kuin
Sirénin teoksessa. Todellisuudessa Sirénin kirja on huolimattomasti kasaan
lätkitty tekele. Tietokirjaksi kirjaa ei voi nimittää, sillä sotaromaanien
kirjoittaja Esa Sirén ei hallitse tieteellistä kirjoittamista tai tutkimusta.
Mitään uudenlaista lähestymistapaa kirjassa ei ole millään tavalla
havaittavissa, jos kuvatekstien runoilua omasta päästä ja kuvien
irtonaisuutta suhteessa leipätekstiin ei sellaiseksi lasketa.

Lukija saa teoksen parhaiden palojen annin ilmaiseksi hakemalla SA-kuva.fi
-palvelusta valokuvia käyttämällä hakusanoina paikannimiä, esimerkiksi
sanalla ”Rukajärvi” sekä etsimällä Suomen Sotahistoriallisen Seuran
sivuilta verkkoon digitoiduista Kansa taisteli -lehdistä Rukajärveä
käsittelevät kirjoitukset.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/