[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Menneet ja nykyiset informaation valtatiet

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Paavo Oinonen <paavo.oinonen at utu.fi> Yliopisto-opettaja, FT, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kortti, Jukka: Mediahistoria. Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia
puheesta bitteihin.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 383 sivua.


Menneet ja nykyiset informaation valtatiet
---------------------------------------------------------

Vaikka Suomessa on viime vuosina tehty paljon mediahistorialliseksi itseään
määrittelevää tutkimusta, laaja kokonaisesitys alueelta on puuttunut.
Helsinkiläisen talous- ja sosiaalihistorian dosentin Jukka Kortin teos paikkaa
tutkimuksellisen aukon. Tekijä tarttuu median merkitysten ja muotojen pitkän
linjan muutoksiin ja avaa mediamenneisyyden moninäkökulmaisesti. Paitsi että
viestintä on merkitysten muodostamista, välittämistä ja vastaanottamista, se
on myös teknologioita, joiden muuttumista Kortti tutkii.

 

Jukka Kortti on aiemmin perehtynyt 1960-luvun suomalaiseen mainoselokuvaan,
kotimaisen television sosiaalihistoriaan ja tehnyt laajan Helsingin
Ylioppilaslehden historian. Lisäksi hän on opettanut median historiaa monissa
oppilaitoksissa, joten hänellä on hyvä tuntuma aiheeseen.

Teos käsittelee keskeisiä median muotoja aina puheviestinnästä kirjoitettuun
ja eri alustoille tallennettuun tekstiin sekä siirtymistä sähköisesti
välitettyihin sisältöihin. Kaiken kaikkiaan Kortti kartoittaa, miten tämä
merkitysten välittämisen teollisuus syntyi, miten se on muuttunut, miten sitä
on ymmärretty ja nykyisin ymmärretään.’



Kuva: Varhaisia tiedonvälityksen muotoja.

Suomen kielessä on aiemmin puhuttu joukkoviestinnästä tai -tiedotuksesta.
Kulloinkin vallinneet nimitykset ovat painottaneet eri asioita. Media ja
mediahistoria ovat sanoista uusimpia, mutta kansainvälisesti vakiintuneita. Ne
korostavat sananmukaisesti jonkin välittymistä ja välineitä, mutta Kortti
osoittaa, että mediahistoria on hyvin laaja lähestymistapojen sateenvarjo.

Moderni viestintäjärjestelmä

Asiaan kuuluu, että kirjoittaja lähtee liikkeelle kaukaa. Rituaalinen tai
uskonnollinen viestintä edustaa yhtä pisimmän historian omaavaa aluetta, kun
taas moderni tiedonvälitys sääntelyjärjestelmineen on lähihistoriaa.
Moderni viestintä muovautui lehdistöksi, osaksi poliittista järjestelmää ja
siitä tuli eräänlainen demokraattisen yhteiskunnan takuumies, mutta sen
teknologia taipui myös diktatuurien äänitorveksi. Ennen pitkää sähköiset
mediat haastoivat mahtitekijäksi kasvaneen lehdistön, jolloin
viestintäyhtiöt hakivat uutta tasapainoa.  Kortti palaa esimerkein siihen,
miten demokratian osana toiminut media on ollut yhteiskunnallisen sääntelyn
ohjaamaa.



Kuva: Telefontornet n. 1890, Stockholm, Tekniska museet.

Osa viestinnästä kategorisoitui viihteeksi, osa taiteeksi. Elokuvateollisuus
oli liiketoimintana mediaa massoille, kuten Kortti käsittelyluvussaan
tematisoi. Digitaalinen viestintä haastoi taas kerran mediatasapainon, ja uusia
mahtitekijöitä kasvoi entisten rinnalle.

Sen ohella, että Mediahistoria avaa mediajärjestelmien historiallista
muutosta, se poraa teemaluvuissa syventäviä näkökulmia viestinten
menneisyyteen sellaisilla aiheilla, kuten globalisaatio, demokratia, arki,
talous ja politiikka. Näissä osioissa Kortti pyrkii rikkomaan mediakohtaisten
lukujen kronologian ja osoittaa teemojen historiasidokset ja pitkät
jatkuvuudet. Vaikka jaottelu rikkoo historiakertomusta, se toimii hyvin, sillä
kirjoittajalla on hallittavanaan massiivinen viestinnän muotojen
teknologistaloudellinen punos. Temaattisesti syventävät osiot onnistuvat ennen
kaikkea osoittamaan, miten syvästi mediamuodot ovat osa yhteiskuntien historiaa
ja myös yhteiskuntien toiminnan edellytys.



Kuva: Filmitähti Mary Philbin kuuntelemassa radiota 1920-luvulla.

Historioitsijana Kortti on erityisen kiinnostunut osoittamaan ilmiöiden
jatkumoja. Useaan otteeseen hän nostaa esille sen, miten maailmanlaajuinen
verkottuminen alkoi paljon ennen internetiä. Jo 1840-luvulla lennätinverkosta
käytettiin metaforaa information highway. Ja jo ennen lennättimen käyttöön
ottamista kauppareiteillä niin maalla kuin merellä kulki monenlaista
viestintää, joka sitoi ihmiskuntaa yhteen. Symboleja ja koodeja välitettiin,
tulkittiin ja ymmärrettiin.

Revoluutiota vai evoluutiota?

Keskeinen teoksen osa on mediamuutoksen ominaisluonteen analyysi, jota Kortti
pitää pikemminkin evoluutiona kuin revoluutiona, vallankumouksena. Tässä
yhteydessä evoluutio tarkoittaa näkemystä, että media on muuttunut ja
kehittynyt moniulotteisessa eri alojen vuorovaikutuksessa. Ei ole niinkään
kysymys yllättävistä teknologisista hyppäyksistä, joissa jotain täysin
vallankumouksellista syntyy. Kortin mukaan median revoluutiopuhe voi johtaa
historiattomuuteen, sillä silloin katse käännetään pois siitä, miten ja
mistä tähän on tultu.

Evolutiivisessa mediahistoriassa menneisyyden laskosten alle kaivautuminen on
mitä olennaisinta. Näin ollen digitaalinen vallankumous asettuu osaksi
1800-luvulla alkanutta sähköisen viestinnän kehitystä. Silti Kortti
huomauttaa, että myös evoluutioajattelulla on rasitteita. Äärimmilleen
vietynä sillä voi perustella vaikkapa mediamuotojen yhdentymistä
(konvergoitumista) luonnonvoiman kaltaisena vääjäämättömyytenä, mikä on
harhaa, sillä monisyisessä todellisuudessa ihmiset tekevät päätöksiä ja
valintoja.



Kuva: Postal Telegraph-Cable Co.'s Radio Cityn toimisto, 1942.

Näillä varauksilla tutkija seuraa muutoksia, jotka hänen mukaansa ovat
nykyaikaa kohti tultaessa kiihtyneet, mutteivät suinkaan edenneet tasaisesti.
Näkemyksille viestinnän evoluutiosta ja revoluutiosta löytyy kannattajansa,
ja näitä Kortti esittelee. Tutkimuksellisten lähestymistapojen ja näiden
taustaoletusten pohdinta on kirjan tärkeä ansio. Tutkija onnistuu osoittamaan,
miten menetelmät ovat heijastelleet aikaansa ja kulloinkin ajankohtaistuneita
tiedonintressejä.

Erinomainen synteesi viestinnän muutoksesta

Mediahistoria-teokselle on varmasti käyttöä yliopistollisena mediahistorian
oppikirjana, ja tätä tukee kirjan selkeä rakenne. Runsasta käyttöä sille
toivookin. Oppikirjamaisuuteen ja ehkä Kortin evolutiiviseen katsantoon kuuluu
tapa osoittaa yhteyksiä menneen ja nykyisen välille.  Vertailuja tehdään
jopa liian kanssa. Oppikirjamaisuus on kirjan ansio kuten myös vahva
tutkimuksellinen näkökulma, jossa kotimaiset esimerkit kulkevat muiden mukana
ja asettuvat osaksi länsimaista viestinnän historiaa.

Kortti haluaa nähdä tutkimusotteensa yhdistelmänä teknologista, poliittista,
kulttuurista ja sosiaalista lähestymistapaa. Hän tunnustaa, että eri median
muotojen ja merkityselementtien kattavaan historiaan ei yhdellä niteellä voi
yltää. Tietoisesti hän on rajannut muun muassa valokuvan kehityksen
marginaaliin, mutta välttämättömin rajauksin syntyy erinomainen synteesi
viestinnän muutoksesta. Tekijä ei kuitenkaan suostu vastaamaan siihen, miten
ainutlaatuista aikaa mediahistoriassa parhaillaan edetään. Sen sijaan hän
lupaa antaa lukijalle välineitä tuon kysymyksen pohdintaan. Tämä lupaus
pitää.  Teos myös täydentää viestintätutkimuksen alalla tehtyjä
suomalaisia esityksiä..

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/