[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uutisia, viihdettä ja tekemisen meininkiä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vares, Vesa; Siltala, Sakari: Sanan ja kuvan vuosisata. Suomen Kuvalehti
1916-2016. Otava, 2016. 470 sivua.


Uutisia, viihdettä ja tekemisen meininkiä
---------------------------------------------------------

Suomen Kuvalehti syntyi tyydyttämään ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa
uutisnälkää. Perustajat uskoivat sekä silloisen nykyisyyden että etenkin
tulevaisuuden tarjoavan ”rajattomasti jännittävää aineistoa etenkin
kuvalliselle viikkolehdelle”. Näin kävikin: uudentyyppisestä julkaisusta
kasvoi nopeasti kansallinen instituutio, joka viettää
100-vuotissyntymäpäiviään työn touhussa. Vaikka muutamia isojakin
ilmiöitä on vuosikymmenten varrella ohitettu milteipä olankohautuksella, on
lehti kulkenut kansakunnan rinnalla niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Se on
kuunnellut yhteiskunnan yläkerrosten ääniä, mutta myös järisyttänyt niin
taloudellisia kuin poliittisiakin valtarakenteita.

 

Viime syksynä julkaistu Suomen Kuvalehden satavuotishistoria on muhkea:
normaalikirjaa isompi, sivuja lähes 500, kirjoittajia kaksi. Urakka on pantu
puoliksi: Vesa Vares tarkastelee lehteä perustamisvuodesta 1916 vuoteen 1965,
Sakari Siltala johdattelee lehden ja lukijan vuodesta 1966 aina nykypäivään
asti. (Nykypäivä tarkoittaa tässä aivan äskettäistä lähimenneisyyttä
– mukana on tapahtumia, jotka eivät ihan jokaiseen historiateokseen ole
ehtineet, muun muassa kesän 2016 Brexit-äänestys.)

Kun kuvalehdestä on kyse, kuvilla on kirjassa mittava rooli. Melkoinen osa on
lehden kansikuvia, mutta mukana on myös lehden tekijöitä ja sen
taustavaikuttajia sekä eri vuosikymmenten tapahtumia, sillä kuluneet sata
vuotta ovat osoittaneet perustajien oletuksen ”tulevaisuuden tarjoamasta
jännittävästä aineistosta” pitäneen paikkansa.

Tutkimuskohteena lehti on ollut haastava, minkä kirjan tekijät toteavat
alkusanoissaan. Kulissientakaisia tapahtumia, jutuntekotapoja tai kirjoitusten
taustoja ei näet ole dokumentoitu juuri koskaan yhtään mitenkään, ei liioin
räiskähteleviä henkilökemioita tai koetteelle joutuneita
yhteiskuntasuhteita. Aikalaisaineistoa – lähinnä Kuvalehdessä
työskennelleiden toimittajien ja muutoin lehteä lähellä olleiden
henkilöiden haastatteluja – on ollut käytettävissä vasta viimeisimpien
vuosikymmenten ajalta.

Vuosikerta hyvän illallisen hinnalla

Suomen Kuvalehden nimellä oli jo 1800-luvun puolella julkaistu muutamia
lehtiä; tunnetuimmat niistä olivat Julius Krohnin 1880-luvun ja
Weilin+Göösin 1890-luvun yritykset. Molemmat jäivät lyhytikäisiksi.

Ilmeisesti kaupalliset tavoitteet eivät olleet Alvar Renqvistin mielessä
päällimmäisinä, kun hän ehdotti muulle kustannusosakeyhtiö Otavan johdolle
vuoden 1916 aikana useampaan otteeseen ”kuvallisen viikkolehden”
perustamista ja kustantamista. Kulttuuri ja kansansivistys olivat otavalaisten
keskeisiä arvoja, nuorsuomalaisuus näyttäytyy vähintään lehden
taustavoimissa. Vuoden kallistuessa lopuilleen toimitusjohtaja Renqvist saikin
johtokunnalta valtuutuksen ryhtyä ”viipymättä asian aiheuttamiin
toimiin”.

Lehden näytenumero painettiin joulukuussa 1916, ja tammikuussa 1917 se alkoi
ilmestyä säännöllisesti. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ihmisille
jatkuvan uutisnälän, mutta venäläistämispyrkimykset tekivät
suuriruhtinaskunnan elämästä – myös lehden teosta – epävarmaa. Sensuuri
oli tiukkaa ja vaikka sodan puhkeaminen oli parantanut talous- ja
työllisyyssuhdanteita, pula alkoi kolkutella suomalaistenkin kotien ovilla.
Neljä viidestä suomalaisesta asui maalla ja sai elantonsa maataloudesta.
Niinpä lehtivuosikerran tilaushintaa kehuttiin edulliseksi: se oli sama kuin
yhden lehmän päivälypsy tai perunahehdon hinta. Kaupunkilaisherrojen varalta
vertailukohteeksi otettiin myös paremmanpuoleinen illallinen, tilausten
hankkijoille ja tilaajille teroitettiin jo vuonna 1919, että kyseessä oli
”Suomen jokaisen kodin lehti”.



Kuva: Suomen Kuvalehden ensimmäisen numeron kansi ja kansikuva vuodelta 1917.

Suomen Kuvalehti ei alkuvuosinaan varsinaisesti seurannut politiikkaa eikä
maailmansodan tapahtumia sen enempää kuin kotimaista yhteiskunnallista
kuohuntaakaan. Tapahtumia ei taustoitettu tai arvotettu, saati että niihin
olisi otettu kantaa. Sisällissota näkyi silti karmaisevalla tavalla: lehden
ensimmäinen päätoimittaja, maisteri Matti Kivekäs, sai surmansa Tampereen
taisteluissa. Hänen jälkeensä lehteä luotsasivat Viherjuuren veljekset
Leonard Maurits ja ”veli Giovannina” tunnettu Hillari Johannes.

Puolueeton mutta porvarillinen

Virallisesti puolueeton, mutta selkeästi porvarillinen ja kansallismielinen
lehti sai nuoressa tasavallassa erinomaisen startin. Kilpailijoita ei juuri
ollut, ja tekijät näyttävät ymmärtäneen oivallisesti, mitä kansa kaipasi.
Päätoimittaja L. M. Viherjuuren määritelmä hyvästä kansikuvasta on
1920-luvulta, mutta toimisi tänäänkin: ”kaunis, voimakas, keskitetty,
tähdellinen ja huomiota herättävä”.

Kulttuuri, tekniikka – erityisesti autoilu ja ilmailu sekä tuore tulokas
radio – hallitsivat Suomen Kuvalehden sivuja koko 1920-luvun ajan. Myös
matkakertomuksia julkaistiin paljon – kaupunkilaisten ja sivistyneistönkin
elämänpiiri oli ennen toista maailmansotaa sangen rajallinen, eivätkä
useimmat maaseudun asukkaat koko ikänään nähneet juuri muuta kuin oman
kirkonkylän tai lähikaupungin markkinat.



Kuva: 1920-luvun Suomen Kuvalehti oli hyvin viihteellinen (kansansivistystä ei
kuitenkaan unohdettu). Autot, lentokoneet ja muu moderni elämänmeno
korostuivat lehden sisällössä. Oikealla Arvo Kotilaisen mainosjuliste
1920-luvulta korostaa lehden roolia tiedonvälittäjänä. – Kirjan kuvitusta.

Vuosikymmenen lehtiä selatessaan ja niiden sisältöä analysoidessaan Vesa
Vares panee merkille ilmiön, joka on poikkeuksellinen lehden historiassa:
viihde on vahvasti esillä. Lehti jopa toimeenpani maan ensimmäiset
kauneuskilpailut. Ne käytiin valokuvien perusteella, ja raati oli
arvovaltainen: anatomian ja kansatieteen professorit, taidemaalari,
kuvanveistäjä ja kirjailija sekä koko Kuvalehden toimitus (jonka kaikki
jäsenet olivat miehiä). Osanottajien valokuvat luvattiin toimittaa Suomen
tiedeakatemialle tai Kansallismuseolle ”tieteellistä tutkimusta varten”,
joten nykylukija jää pohtimaan, leijuiko ilmassa jonkinmoinen rodunjalostuksen
tuoksahdus. Kilpailussa nimittäin ei etsitty varsinaista kaunotarta, vaan
”suomalaista naistyyppiä”.

Sen sijaan politiikkaa ei seurattu vielä 1930-luvullakaan: kommunismia lehti
inhosi, fasismin nousua se tuskin huomasi. Adolf Hitleriä ei edes esitelty
lukijoille, vaan hän vilahti vain muutamassa uutiskuvassa. Italian Il Ducen
Benito Mussolininlehden avustaja kyllä tapasi, ja Vesa Vareksen mukaan
tuloksena oli suorastaan hurmioitunut haastattelu.

Tämä oli ilmeisesti ainoa poikkeus puolueettomuudessa, sillä kotimaisen
poliittisen säätilan muutoksiin reagoitiin jotenkin jälkijunassa jos
ollenkaan. Molemmat äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen masinoimat
suurtapahtumat, heinäkuun 1930 talonpoikaismarssi ja helmi-maaliskuun
vaihteessa leimahtanut 1932 Mäntsälän kapina, käsiteltiin näyttävin
kuvareportaasein; kummankaan taustaa ei avattu. Kolmikymmenluvun lehti on
suorastaan korostetun puolueeton: aitosuomalaisen Ilmari Turjan vaikutus ei
näy, eikä mahdolliseen sodan uhkaan oteta kantaa. Edes talvisodan aikana ei
Suomen Kuvalehden sivuilta löydy tuolloisen suomalaislehdistön tyypillistä
”ryssänvihahehkutusta”. ”Lehti keskittyi enemmän siihen, mitä
puolustettiin kuin siihen, mitä vastaan sitä puolustettiin”, kiteyttää
Vares.

Jatkosodan vuosien viholliskuva on aggressiivisempi. Sympatia Neuvostoliiton
liittolaiseksi taipuneeseen Englantiin katosi kokonaan; suhde Saksaan oli
viileä, mutta ilmeisen ongelmaton. Sota kyllä näkyi – joskus olen
todennutkin, että Suomen Kuvalehteä olisi jatkosodan ensimmäisenä vuotena
miltei voinut pitää armeijan äänenkannattajana. Useimmat lehden kansikuvat
olivat armeijan rintamakirjeenvaihtajien eli TK-miesten ottamia, ja lisäksi
rintamamiesten, uudelleenvallatun Karjalankannaksen ja miehitetyn Itä-Karjalan
elämää esiteltiin lähes joka numerossa sekä kuvin että sanoin.



Kuva: Kansikuva 1920 ja 1941. Jatkosodan aikana Suomen Kuvalehden kannessa
esiintyi usein suomalainen sotilas. Levikki nousi huippuunsa, sillä lehteä
tilattiin runsaasti rintamille.

Kirjasta näkyy hyvin, miten Suomen Kuvalehti on kulkenut kansakunnan kanssa
yhtä jalkaa niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Se on myös mainio katsaus
suomalaiseen arkeen (ja hetkittäin juhlaankin). Lehden sivuille on ikuistettu
sodanjälkeisten ”vaaran vuosien” uhkakuvat, yya-sopimuksen kunniaksi
nostetut maljat ja seesteisen, tulevaisuudenuskoa tulvivan 1950-luvun
aurinkoiset aiheet kiihkeää uudisrakentamista ja kauniita kansikuvatyttöjä
myöten.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

Nelikymmenluvun alkuvuosina lehteen ilmestyi sen tunnetuin ja pitkäaikaisin
avustaja. Urho Kekkonen aloitti Pekka Peitsenä, jonka rauhantahto herätti
jatkosodan loppuaikoina niin myönteistä kuin kielteistäkin huomiota.
Nimimerkin henkilöllisyyttä arvailtiin laajasti, ja vaikka Pekka Peitsen
pakinat eivät olleet pääkirjoituksia, yleisö katsoi niiden edustavan lehden
kantaa.



Kuva: Suomen Kuvalehteä on aina tehty keskiluokalle. 1940-luvun loppupuolella
sen maun mukaista viihdettä edusti Miss Suomi Irja Alho, kulttuuria Mika
Waltari, joka oli aiemmin työskennellyt lehden toimitussihteerinä. – Kirjan
kuvitusta.

Toimitus pyrki kaikissa olosuhteissa pysyttelemään mahdollisimman
puolueettomana. Jälkeenpäin saattaa vaikuttaa jopa siltä, että se suorastaan
sulki silmänsä joiltakin huomattaviltakin tapahtumilta. Vuoden 1945
eduskuntavaalit, jossa SKDL sai neljänneksen kaikista parlamenttipaikoista,
eivät lehdessä paljon näkyneet, ei liioin vuosien 1957–1958
”yöpakkaskriisi”. Yleislakkoa kyllä paheksuttiin, samoin politiikan
mädännäisyyttä (tästä aiheestahan on riittänyt kirjoitettavaa
jatkuvasti). Lehteä 1940-luvulla luotsanneen ja sittemmin omistajien kanssa
riitaantuneen 1950-luvun alkuvuosina perustama Ilmari Turjan Uusi Kuvalehti oli
ärhäkämpi, Suomen Kuvalehti pyrki pitämään välit päättäjiin
lämpiminä, mutta aina silloin tällöin on päätoimittajien tai lehtitalon
johdon pitänyt käydä hattu kourassa solmimassa uudelleen suhteita, jotka
jokin räväkkä artikkeli on katkonut.

Viisikymmenluvulla Kekkonen esiintyi lehden sivuilla pääministerin
ominaisuudessa; vuoden 1956 presidentinvaalit voitettuaan hänestä tuli
komeiden kuvien ja ehkä hienoisen suitsutuksenkin kohde. Sekä Kekkosen että
Mauno Koiviston imagojen pönkitys näkyy 1960–1970-lukujen Kuvalehdissä:
jossain vaiheessa laskettiin että UKK:sta julkaistiin keskimäärin 7,5
valokuvaa per numero.

Kirjoittajaksi Kekkonen palasi nimimerkillä Liimatainen. Tarkkanäköisiä (ja
osin kekkosvastaisia) analyyseja teki myös Veikko Viisi. Kollektiivinimimerkin
asiantuntemuksen salaisuutena oli se, että tekstit syntyivät viiden
ulkoministeriön virkamiehen yhteistyönä. Heistä yksi, Max Jakobson,
konsultoi toimitusta vuosien ajan ja esiintyi itsekin kirjoittajana. Myös
1960–1970-lukujen vaihteessa ilmestyneen pääministerinrouvan päiväkirjan
tarina on hauska: alkuun kolumneja kirjoitteli toimitus, mutta Tellervo Koivisto
ilmoitti tekevänsä parempaa tekstiä, jolloin palstanpitäjää vaihdettiin.



Kuva: Urho Kekkonen oli Suomen pitkäaikaisin presidentti ja myös Suomen
Kuvalehden kansikuvapoikien ykkönen. – Kirjan kuvitusta.

”Solistien kuoro”

Vastaavia anekdootteja aikanaan ”Kuivalehdeksikin” haukutun julkaisun
vaiheista mahtuu kirjaan runsaasti, vaikka sen enempää Otavan ja myöhemmin
Yhtyneiden Kuvalehtien johto kuin Suomen Kuvalehden toimituskaan ei ole
dokumentoinut mahdollisia tavoitepalavereja tai linjakeskusteluja, saati sitten
jokapäiväistä työtään. Päätoimittaja Mikko Pohtolan ”solistien
kuoroksi” luonnehtiman toimituksen arkipäivään päästään kiinni vasta
joskus 1970-luvulla; varhaisempien vuosikymmenten lehdentekijät eivät ole
enää kertomassa kokemuksiaan ja muistojaan. Lehtimiespiireissä ei myöskään
ole juuri julkaistu muistelmia – Ilmari Turja sen toki teki, ja myöhempi
kollega Tapani Ruokanen kirjoitti hänestä elämäkerran.

Teoksen puolessavälissä kirjoittajaksi siirtyy Sakari Siltala,
taloushistorioitsijana tunnettu. Hän on haastatellut lehden toimittajia, joten
heidän näkemyksensä korostuvat 1900-luvun loppuvuosikymmeninä ja
2000-luvulle siirryttäessä. Tässä onkin oikeastaan ainoa ero Vareksen ja
Siltalan tekstien välillä: muutoin molemmat kirjoittavat sujuvaa, luettavaa,
varsin journalistista tekstiä ja kykenevät tekemään osuvia analyyseja.
Haastatteluissa keskeistä ovat lehden linjan muutokset sekä niitä
suunnitelleet ja toteuttaneet päätoimittajat. Heistä osa on ollut hyvinkin
lyhytaikaisia – esimerkiksi melkoisen odotuksin rekrytoitu Jouko Tyyri johti
lehteä vain yhden kesän yli.

Muut toimittajat, Maarit Tyrkköä ehkä lukuun ottamatta, sivuutetaan
lyhyehköin maininnoin skuuppien (= merkittävä, ennen muita
tiedotusvälineitä julkaistu, yleisestä uutisvirrasta poikkeava juttu) tai
muiden poikkeustilanteiden yhteydessä. Kuvaajista valokeilaan nousee pitkään
palvellut legendaarinen Kalle Kultala.

Toimituksessa ja sen ympärillä on viimeisten 50 vuodenkin aikana eletty useita
tuulisia jaksoja: 1960-luvun rakennemuutos ja radikalismi, ylipolitisoitunut
1970-luku, hyvinvointiyhteiskunta ja jatkuvan kasvun odotus. Eurooppa on
yhdentynyt, mutta maailmasta on tullut entistä arvaamattomampi ja oma
maanosammekin taitaa natista liitoksissaan.

Samaan aikaan mediamaisema on myllertynyt perinpohjaisesti: asiat
henkilöityvät, ihmisten yksityiselämä kiinnostaa (tai ainakin sitä
tongitaan perin pohjin). Skandaaliotsikot ja ”klikkausjournalismi” ovat
ilmeisesti tulleet jäädäkseen, vaikka osa lukijoista varmaan toivoisi tämän
virtauksen vihdoin kääntävän suuntaansa. Mediakenttä pirstoutuu jatkuvasti,
eikä Suomen Kuvalehtikään ole enää sellainen instituutio kuin aiempina
vuosikymmeninä. Virkeä toimija tämä satavuotias silti on: juuri tätä
arviota kirjoittaessani nettiuutisia lukeva kollega huuteli, että Kuvalehti on
rekrytoinut kaksi Yleisradiosta kohun saattelemina lähtenyttä toimittajaa.
Nähtäväksi jää, miten lehden yhteiskuntasuhteet jatkossa kehittyvät:
poliittista ja taloudellista valtaa ei ole enää aikoihin kumarreltu.
Luultavasti myös vanhoillisimmat tilaajat ovat silloin tällöin haukkoneet
henkeään: kannessa saattaa nykyään komeilla vaikkapa nuori rap-artisti.

Kirjassa on kronologisen käsittelyn sisällä temaattinen jaotus. Ratkaisu on
onnistunut, joskin se johtaa hetkittäin toistoihin ja pieneen hyppelehtimiseen.
Kuten jo totesin, on historiaa etenkin varhaisimpien vuosikymmenten osalta
jouduttu kirjoittamaan lähinnä lehden itsensä varassa; toki tukena on ollut
myös laaja yhteiskunnan tapahtumia ja muutosta kuvaileva tutkimuskirjallisuus.
Etenkin Vesa Vareksen omat tutkimusintressit – poliittinen historia, aate- ja
mentaalihistoria sekä suomalaisen keskiluokan tutkimus – niveltyvät teoksen
teemoihin. Niinpä tuloksena on hyvin ”kuvalehtimäinen” kokonaisuus:
oivaltava, monipuolinen ja moniarvoisuutta korostava, värikkäästi ja
runsaasti kuvitettu. Tiheä nootitus ja laaja henkilöhakemisto täydentävät
kirjan annin.

Täytynee tunnustaa, että oma suhteeni Suomen Kuvalehteen on pitkäaikainen ja
kiinteä. Lapsuuskesien sadepäivät mummolan ullakolla kuluivat mukavasti
vanhoja lehtiä selaten; aikuisiällä olen keskittynyt lukemaan tuoreempia
numeroita (paitsi silloin, kun haluan tietoa 1920–1940-lukujen henkisestä
ilmapiiristä. Muutamat muutkin kirjoittajat sanovat sen välittyvän mainiosti
vanhoista aikakauslehdistä.) Mutta kenelle kirjaa voisi suositella paitsi
kaltaisilleni mediafriikeille?

No, ainakin Suomen poliittisesta tai kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Jos
mielenkiintoa riittää, lehden omilla nettisivuilla ovat digitilaajien
luettavissa kaikki sadan vuoden aikana ilmestyneet numerot.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/