[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Diakonian ja koko Suomen historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Essi Huuhka <eshuuh at utu.fi> FM, Väitöskirjatutkija, Yleinen historian, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paaskoski, Jyrki: Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta. Edita,
2017. 453 sivua.


Diakonian ja koko Suomen historiaa
---------------------------------------------------------

Jyrki Paaskosken teos Helsingin Diakonissalaitoksen vaiheista on laaja ja hyvin
kontekstoitu esitys diakoniatyön vaiheista pääkaupungissa. Teos tarkastelee
Diakonissalaitosta osana suomalaisen yhteiskunnan kehitystä 150 vuoden ajalta.

 

Suomen ja Venäjän historian dosentin Jyrki Paaskosken teos tarkastelee
Helsingin Diakonissalaitosta osana suomalaisen yhteiskunnan kehitystä 150
vuoden ajalta. Helsingin Diakonissalaitos sai alkunsa vuonna 1867,
nälänhädän aikana, kun leskieverstinna Aurora Karamzin teki aloitteen
katoaikana sairastuneiden auttamisesta. Diakonialaitoksen esikuvana oli vuonna
1836 perustettu saksalainen Kaiserswerthin diakonissalaitos. Vaikka
hädänalaisten auttaminen on kuulunut kristinuskoon vuosisatojen ajan,
diakonia-ajattelu aloitti eurooppalaisessa kristillisen auttamisen perinteessä
uuden ajanjakson. Nämä ajatukset tulivat myös Suomeen, ja kuten Paaskoski
kirjoittaa, ”kristillis-sosiaalisen työn nousu ja käynnistyminen
Helsingissä sekä muuallakin Suomessa oli oman aikansa suuria yhteiskunnallisia
murroksia.” (s. 47) Uutta oli myös naisten aktiivinen rooli.



Kuva: Sisar Amanda Cajander toimi Helsingin Diakonissalaitoksen ensimmäisenä
johtajattarena 1867–1871. Hänet vihittiin diakonissaksi Pietarin
Diakonissalaitoksessa 1866. Sisar Amanda teki kenttätyötä myös kaupungilla,
muun muassa Antipoffin pahamaineisessa vuokrakasarmissa sekä ruuanjakelijana
"Sopassa". (kuva ja kuvateksti Helsingin Diakonissalaitos)


1800-luvun diakoniatyö osana kristillis-sosiaalisen työn nousua

Paaskosken tavoitteena on kuvata Diakonissalaitosta osana niin diakonian kuin
myös sosiaalityön, koulutuksen ja terveydenhuollon laajaa kenttää 150 vuoden
ajanjaksolla. Juuri tästä näkökulmasta syntyykin teoksen kantava ja
kiitettävä teema. Paaskoski jaottelee 150 vuoden periodin neljään
vaiheeseen. Nämä ovat hädänalaisten auttamistyö laitosten ympärillä (n.
1940-luvulle saakka), seurakuntadiakonian aika (vuoteen 1972), vahvan
hyvinvointivaltion aika (1990-luvulle) sekä neljäntenä hyvinvointivaltion
vaikeudet ja kolmannen sektorin merkityksen uusi nousu. Ihmisen arvo käsittelee
monipuolisesti Diakonissalaitoksen vaiheet ja keskeiset henkilöt, mutta liitos
laajempiin yhteiskunnallisiin vaiheisiin kantaa läpi teoksen. Vaikka teoksella
juhlitaan laitoksen 150-vuotista taivalta, muutamista hankalista vaiheista
kirjoitetaan kriittiseen sävyyn.



Kuva: Työ seurakunnissa oli oman sairaalan lisäksi keskeinen työala. Sisaret
tekivät kotikäyntejä asiakkaiden luokse. Kuvassa diakonissa Ester Särs
potilaan ja hänen omaistensa kanssa 1920-luvulla. (teoksen kuvitusta)

Helsingin Diakonissalaitos oli 1860-luvulta alkaen ”fliedneriläinen
sisarkoti”, jossa sisaret asuivat sekä saivat siellä koulutuksen ja vakaan
työpaikan. Vuosikymmenten ajan laitoksen keskeisin työmuoto oli sairaanhoito.
Kristillinen vakaumus oli diakonissaksi tulon ehto, ja elämää sääntelivät
muun muassa tarkat pukukoodit, käytännössä jatkuva työ sekä hyvin pieni
palkka, kvartaaliraha, jolla kompensoitiin laitoksella asumista ja sieltä
saatua koulutusta. Näissä asioissa laitos pysyi vuosikymmeniä
muuttumattomana, mikä aiheutti varsinkin nuorempien diakonissojen osalta
kritiikkiä. Vanhempi ja nuorempi sukupolvi olivat kysymyksessä napit
vastakkain, mutta sotien jälkeisinä vuosina laitoksen oli lopulta pakko
muuttua: Sisarkotijärjestelmä ajettiin alas 1950-luvulla.

Diakonissalaitos sodassa

Teoksen mielenkiintoisimmat osiot käsittelevät Diakonissalaitosta Suomen
historian murrosvaiheissa: niin sisällis- kuin toisessa maailmansodassa. Suomen
itsenäistymisen aikaan kirkon suhde radikalisoituvaan sosiaalidemokraattiseen
työväenliikkeeseen oli ongelmallinen, mutta diakonissat olivat tekemisissä
työväenliikkeen toimijoiden kanssa köyhäinhoidon ja seurakuntatyön kautta.

Sisällissodan aikana Diakonissalaitos asemoitui selvästi valkoisen osapuolen
taakse muun muassa piilottelemalla valkoisia laitoksen tiloissa talvella 1918.
Muutoinkin laitoksen tarjoama apu painottui valkoisten vankien tukemiseen,
sillä Diakonissalaitoksen johto ei sallinut diakonissojen osallistua Helsingin
punaisten sairaanhoitoon. Tilanteet kuitenkin vaihtelivat kaupungista toiseen,
ja muualla Suomessa diakonissoja toimi myös esimerkiksi punakaartien
ensiapuosastojen kautta. Sisaria myös työskenteli sodan vankileireillä. Omine
mielipiteineen Diakonissalaitoksen johto oli valkoisten puolella, mutta
periaatteena oli silti, että kaikkia tarvitsevia oli autettava. Ristiriita oli
konkreettinen, sillä yksittäiset sisaret saivat toteuttaa omaa kutsumustaan
myös punaisia auttamalla.



Kuva: Haavoittuneita saksalaisia kuljetetaan hevosilla Diakonissalaitokselle,
Julius Holmberg 1918, Museovirasto, Historian kuvakokoelma. Kuvan
käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Toisen maailmansodan aikana laitos toimi sotasairaalana, ja laitoksen
rakennukset kokivat myös vaurioita Helsingin pommituksien aikana. Diakonissoja
toimi kotirintamalla, pakolaisten parissa sekä esimerkiksi kenttäsairaaloissa
sekä talvisodan pääsidontapaikoissa sairaanhoitajina. Vaikka työ oli
raskasta, monet diakonissat kokivat sen myös oman kutsumuksen toteuttamisena
sekä ilona voida auttaa hädässä olevia. Uuden rajan taakse jäivät Viipurin
ja Sortavalan diakonissalaitokset, joista sijoitettiin niin diakonissoja kuin
potilaitakin muun muassa Helsinkiin. Paaskoski kuvaa myös yleensä vähemmän
esillä olleita sodan paikkoja: diakonissojen mukana päästään miehitettyyn
Itä-Karjalaan sekä suomalaisten poliittisten vankien leireille. Nämä vaiheet
on kuvattu kiinnostavasti ja uskottavasti. Monet diakonissat jakoivat ajatuksen
”pyhästä sodasta” ja Itä-Karjalasta luvattuna maana.

Diakonissalaitos itsenäisessä Suomessa

Kun vielä 1920–1930-luvuilla erilaiset ja usein juuri kristillistaustaiset
järjestöt kantoivat suuren vastuun sosiaalisesta huoltotyöstä, tilanne alkoi
sotien jälkeen muuttua. 1940-luvulta alkaen kirkkolaissa oli määräys, jonka
mukaan jokaisessa seurakunnassa oli oltava diakonissan/diakonin virka. Diakonian
kohteena olivat erityisesti kaikkein huonoimmassa asemassa olevat
”väliinputoajat”, joita muut avustuskeinot eivät tavoittaneet. Tässä
vaiheessa myös työväestö tuli diakonian aktiivisen toiminnan piiriin.
Paaskoski nostaa muutoksen syyksi muun muassa sotakokemuksien yhdistävän
voiman.



Kuva: Laitoksen sairaalassa tehtiin ensimmäiset leikkaukset jo 1870- luvun
alussa. (teoksen kuvitusta)

Sotien jälkeen diakoniapiireissä suhtauduttiin valtiolliseen tai kunnalliseen
huoltotyöhön varauksellisesti, sillä lakisääteisessä toiminnassa ei ole
kristillistä ulottuvuutta, joka taas kirkollisessa diakoniassa oli olennaista.
Diakonian piirissä käytiinkin kovaa keskustelua sen suhteesta maalliseen,
kunnalliseen sosiaalityöhön.

Paaskoski käsittelee huolellisesti Diakonissalaitoksen vaiheita suhteessa
laajempiin yhteiskunnallisiin tilanteisiin, ja erilaiset laitoksen
kehittämisyritykset saavat paljon huomiota, onhan kyseessä juuri laitoksen
150-vuotishistoria. Sisarkotina Diakonissalaitos oli suomalaisittain hyvin
poikkeuksellinen työyhteisö, ja patriarkaalinen johtamiskulttuuri ja
vanhentuneeksi koettu sisarkotijärjestelmä kohtasivat kovaa kritiikkiä
erityisesti 1930–1940-luvuilla. Vaikka Diakonissalaitos on heijastanut muun
yhteiskunnan kehitystä ja vastannut eri aikojen ongelmiin, on uudistuminen
silti kirjan valossa tapahtunut usein hitaasti ja kivuliaasti.

Diakoniaa hyvinvointivaltiossa

Yleisesti diakonia joutui sotaa seuranneina vuosikymmeninä uudistumaan, ja
toisaalta hyvinvointivaltion kasvu söi sen ominta toiminta-alaa.
Sairaanhoidosta siirryttiin kohti muita auttamisen muotoja. Diakoniakoulu
muuttui diakoniaopistoksi ja myös miehiä alkoi hakeutua diakonikoulutukseen.
Opiston opiskelijat tosin hakeutuivat töihin ”kentälle”, seurakuntiin ja
sosiaalihuoltoon, kun taas toisaalla Helsingin Diakonissalaitoksen tärkein
painopiste oli 1960–80-luvuilla vanhustenhuollossa. Laitoksen omien seinien
sisällä toiminta jatkui perinteiseen tapaan, enemmänkin yksityisklinikkana,
ja rakennustoiminta ja kiinteistöhankinnat kukoistivat. Oltiin jo kaukana
menneiden vuosikymmenten köyhäinavusta.



Kuva: Entisessä lastenkodin huvilassa Pitäjänmäellä avattiin kesällä 1988
päiväkeskus asunnottomille alkoholistimiehille. Hankkeen vetäjä, oikealla
seisova Sakari Selin oli myöhemmin käynnistämässä muitakin laitoksen
diakoniahankkeita. (teoksen kuvitusta)        

Päihdeongelmaisten ja syrjäytyneiden auttaminen alkoivat nousta 1980-luvulla,
kun laitos haki kirvonneen kritiikin myötä uutta suuntaa toiminalleen.
1990-luvun lama syöksi juuri nämä ryhmät turvaverkkojen läpi, jolloin
esimerkiksi asunnottomien sekä päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttaminen
tulivat pitkälti kolmannen sektorin työksi. Pääkaupunkiseudulla tämän
työn kärjessä oli Diakonissalaitos. 2000-luvulla Diakonissalaitos on alkanut
työskennellä myös esimerkiksi romanikerjäläisten sekä pakolaisten ja
turvapaikanhakijoiden parissa. 1990-luvulla alkanut, ja 2000-luvulla jatkunut
hyvinvointipalveluiden rapauttaminen ja leikkaukset ovat tuoneet
Diakonissalaitokselle uusia mahdollisuuksia profiloitua heikompiosaisten
puolestapuhujana samalla, kun sen palveluille on ollut aiempaa enemmän
kysyntää.

Vaikuttava teos avustustyön historiasta

Paaskosken teos on niin painava ja isokokoinen, että siihen tutustuminen
sujunee parhaiten pöydän ääressä – vaikka tuohan painava paperi ja kirjan
koko sille juhlavuutta. Ihmisen arvo on kuitenkin miellyttävästi taitettu ja
runsaasti kuvitettu. Paaskoski onnistuu erinomaisesti tavoitteessaan kuvata
Helsingin Diakonissalaitosta osana suomalaisen yhteiskunnan kehitystä 150
vuoden ajalta. Juhlakirjalle kaikenkattavuus sopii, mutta pientä tiivistämisen
varaakin olisi varmasti ollut. Teos on niin hyvin taustoitettu, ettei sen
lukeminen vaadi taustatietoja diakoniasta, kristillisestä työstä, eikä
liikoja Suomenkaan historiasta. Opettavaista tai alleviivaavaa makua siinä ei
silti ole.

Kirja on parhaimmillaan kuvatessaan kehitystä 1800-luvulta
jälleenrakennusaikaan. Lainaukset yksittäisten diakonissojen kirjeistä tuovat
kirjaan paljon eloa ja inhimillisyyttä. Ne myös muistuttavat yksittäisistä
elämäntarinoista, jotka eivät aina ole seuranneet laitoksen johtajien
mielipiteitä.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/