[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hilpeä retki kirkollisen kulttuurimme juurille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Anton, Emil: Katolisempi kuin luulit. Aikamatkoja Suomen historiaan. Kirjapaja,
2017. 159 sivua.


Hilpeä retki kirkollisen kulttuurimme juurille
---------------------------------------------------------

Umpiluterilaisena pidetyn – ja sellaisena viimeiset 500 vuotta eläneen –
Suomen kirkollinen historia avautuu teologi Emil Antonin kirjassa totutusta
poikkeavasta näkökulmasta. Pienen, hilpeän kirjan nimikin jo kertoo mistä on
kysymys: maamme on katolisempi kuin useimmat luulevat.

Luterilaisuus on muovannut suomalaista yhteiskuntaa nyt noin neljäsataa vuotta
eli suunnilleen yhtä kauan kuin katolisuus sitä ennen. Kristinuskon
tulovuosisatana on totuttu pitämään 1100-lukua, ja sieltä teologi Emil Anton
myös aloittaa aikamatkansa.

Lienee parasta varoittaa mahdollista lukijaa heti alkuun: jos suhde uskontoon on
kovin tiukkapipoinen, kirjaan kannattaa tarttua varovasti. Aikamatkaajan meno on
nimittäin hetkittäin varsin hulvatonta, sanasto samoin. Keskimääräinen
teologi tuskin nimittäisi piispa Hemmingin beatifikaation eli autuaaksi
julistamisen juhlaa ”kirkollisiksi pippaloiksi” ainakaan kirjoitetussa
tekstissä. Mutta väitöskirjaansa valmisteleva teologian maisteri Emil Anton
poikkeaa keskiarvoista. Hän on luterilaiseen pappissukuun kuuluvan
suomalaisnaisen ja Irakista kotoisin olevan isän lapsi, joka on kastettu
vauvana katolilaiseksi.

Anton pitää kahden muun katolisen teologin kanssa uskontokysymyksiä
käsittelevää https://hapatusta.net Katolista hapatusta -blogia ja kirjalla on
modernisti FB-sivut. Yleiseen kulttuurihistoriaan kirjastoluokitettu – ja
siihen selkeästi kuuluva – Katolisempi kuin luulit on kirjoittajan
esikoisteos. Toivottavasti se ei jää ainoaksi; teksti vetää. Välillä se
vetää myös hymyn huuleen, mikä tällaisia aiheita käsittelevissä
tietokirjoissa ei ole ihan tavallista.

Kirja on nootitettu normaaliin tapaan. Käytetty lähdekirjallisuus koostuu
kirkkohistoriaa ja kulttuurihistoriaa käsittelevistä tieteellisistä
teoksista, joskin joukosta löytyvät myös Zachris Topeliuksen Maamme-kirja,
Eino Leinon runot, ja kaksi Timo Soinin muistelmateosta.

Raikkaita näkökulmia

Pieni kirja on jaettu lukuihin vuosisatojen mukaan: 1100-luvusta aloitetaan, ja
tuolloin keskiössä on piispa Henrik, joka on edelleen Suomen suojeluspyhimys,
vaikka hänen henkilöllisyydestään ja toiminnastaan ei ole olemassa varmoja
todisteita. Ensimmäinen Henrikistä kertova kirjallinen teos, Pyhän Henrikin
legenda, on kirjoitettu 1200-luvun lopulla eikä Kokemäellä sijaitseva,
pyhimystaruun liittyvä Pyhän Henrikin saarnahuone ole niinkään vanha. Anton
ei kuitenkaan juutu miettimään Henrik-piispan olemassaoloa tai olemattomuutta,
vaan päätyy pohtimaan, voisivatko nykyisetkin maahanmuuttajat rikastuttaa maan
kirkollista elämää. Keskiajan suomalaisillehan katolisuus oli vieras uskonto
siinä missä nykyisin islam.



Kuva: Erik ja piispa Henrik matkalla Suomeen. Myöhäiskeskiaikainen  kuvaus,
Uppland. Statens historiska museum. Wikimedia Commons.

Kirjallinen kulttuuri saapuu Suomeen 1200-luvulla, 1300-luku on alussa mainitun
piispa Hemmingin aikaa. Kristinuskon asema vakiintuu, maallinenkin hallinto
kehittyy, mutta Hemming onnistuu tyrimään raha-asiansa niin, että Anton
ehdottaa häntä sekä vapaiden että vangittujen, niin verottajan kuin
veronmaksajienkin suojeluspyhimykseksi. Siis mikäli Hemmingistä tulee pyhimys.
Tällä hetkellä hän on ainoastaan autuas, lopullinen kanonisaatio puuttuu.
(Beatifikaatio eli autuaaksi julistaminen ja kanonisaatio eli pyhimykseksi
julistaminen ovat termejä, joiden merkityksen Anton selostaa hyvin. Vastaavia
esimerkkejä löytyisi useita – kirkollinen, saati sitten katolinen, termistö
ei välttämättä ole hartaallekaan historian harrastajalle tuttua.)

Kuva: Piispa Hemminkin sinetti 1300-luku.

Periaatteessa kaikki kirjassa käsitellyt tapahtumasarjat ja ilmiöt ovat
tuttuja jo peruskoulun historiantunneilta. Mutta sitä, miten ne näkyvät
nykypäivässä, ei helposti tule ajatelleeksi. 1400-luvun Naantalissa
sijainneen nunnaluostarin muisto on ikuistettu kaupungin vaakunaan, silloinhan
paikkakunta tunnettiin Armonlaaksona, latinaksi Vallis gratiae. Turun vaakunassa
puolestaan on liljoja; ne ovat länsimaisessa taiteessa aina olleet Neitsyt
Marian symboli. Ja välkkyväthän jumalanäidin tähdet EU:nkin lipussa.

Mutta vaikka asiat olisivat entuudestaan tuttuja, on niiden käsittelytapa uusi
ja osin yllättäväkin. Keskiajan kronikoiden, Topeliuksen Maamme-kirjan,
teologisen ja arkeologisen tutkimuksen ja muutaman vanhan matkakirjan tukemana
taivaltava aikamatkailija tosin innostuu joitakin kertoja tarjoamaan
rinnastuksia, jotka ovat ehkä hieman kaukaa haettuja. Vaasain kuningassukuun
kuuluneen herttua Juhanan ja hänen puolalaisen vaimonsa Katariina Jagellonican
avioliitto toki oli nykytermiä käyttäen ”ekumeeninen”, mutta Juhanan
titteli ”Suomen suuriruhtinas” tuskin kuitenkaan enteili tulevaa autonomista
suuriruhtinaskuntaa, kuten Anton esittää. Lestadiolaisuutta ja katolisuutta ei
heti keksisi rinnastaa, mutta Antonin mukaan niitä yhdistävät kaksikin
keskeistä dogmia eli naispappeuden torjuminen ja suhde ehkäisyyn. Vähän kuin
ohimennen heitetty ajatus körttikatolisuudesta on kiinnostava – löytyisikö
tuosta yhdistelmästä pohjaa kirkkokuntien yhteistyölle? Vähintään
yksilötasolla; katolinen messu ja herättäjäseurat voisivat olla aika
antoisia kokemuksia, etenkin ensikertalaiselle.



Kuva: Kardinal Azzolino ja kuningatar Kristina teoksessa Het leven en bedryf van
Christina, 1697. Skokloster, Wikimedia Commons.

Kristiina-kuningattaren kääntymyksen ja herätysliikkeiden synnyn sekä
Kalevalan uskontoviittausten kautta kirjoittaja pääsee esittelemään
tunnettuja katolilaisia tai katolilaisiksi kääntyneitä suomalaisia. Heitä
riittää marsalkka Mannerheimin tyttäristä pilapiirtäjä Kari Suomalaiseen.
Lopuksi kirjoittaja pohtii, voisiko 2000-luku olla ekumenian vuosisata ja jos,
niin mitä se eri kirkkokunnilta vaatisi?

Retkivinkkejä ja lukusuosituksia

Huomionarvoinen osa kirjaa ovat jokaisen luvun lopussa esitetyt luku-, meno- ja
taidevinkit. Osa niistä on toteutettavissa helposti; esimerkiksi suositellut
kirjat löytyvät mistä tahansa yleisestä kirjastosta. Taideteoksia löytyy
mukavasti netistä, mutta retkeilykohteet ovat joiltakin osin
viitseliäisyyttä, aikaa ja rahaakin vaativia. Kaikilla tuskin on
mahdollisuutta ja haluakaan lähteä Puolan Pniewyyn, ursuliinisisarten
päämajaan, katsomaan Pyhän Ursulan hautaa. Tukholman Riddarholmskyrkan, Turun
tuomiokirkko ja muut Etelä-Suomen keskiaikaiset kirkot ehkä osuvat helpommin
matkan varrelle, ja jos matkustaa Roomaan, on Vatikaanin ja Pietarinkirkon
tienoilta mahdollisuus bongailla monta kiinnostavaa kohdetta. Toki retkivinkit
lienee ymmärrettävä pikemminkin lukijan ajattelun käynnistäjiksi kuin
oikeasti toteutettaviksi.

Anton sanoo, että luterilaisuus on toisaalta rakentanut katolisuuden päälle,
toisaalta kuljettanut sitä mukanaan. Luterilaisuuden sivutuotteita taas ovat
Antonin referoiman mestarijournalisti Ilkka Malmbergin mukaan paljaat kirkot,
pidetyt lupaukset ja padotut tunteet sekä kurahousut, pyöräilykypärät ja
julkisivulautakunnat – vain muutamia mainitakseni. Kuten tästäkin näkyy,
käsittelytapa ei ole ryppyotsainen.

Pienen kirjan lukaisee nopeasti, mutta se antaa eväitä laajoillekin
pohdiskeluille – olivat ne sitten luonteeltaan ekumeenisia tai
kulttuurihistoriallisia.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/