[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kommelluksia, kirkkotaidetta ja kulttuurihistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Väisänen, Liisa: Kaikki Italiani. Matkoja maahan josta on moneksi. Kirjapaja,
2017. 229 sivua.


Kommelluksia, kirkkotaidetta ja kulttuurihistoriaa
---------------------------------------------------------

Taidehistorioitsija ja symbolitutkija Liisa Väisäsen teos on
kulttuurimatkailijan ja kulttuuri- tai kirkkohistoriasta kiinnostuneen turistin
opas maahan, jossa vastanimitetyiltä ministereiltä kysytään poliittisen
ohjelman ohella heidän suosikkipyhimyksiään ja jossa perinneherkkuihin
liittyvät tarinat ovat yhtä meheviä kuin kyseiset ruokalajitkin.

Liisa Väisäsen kirjan alaotsikko ”Matkoja maahan josta on moneksi” on
varsin kuvaava. Italian isot ja pienet kuningas-, herttua- ja suurherttuakunnat
näet yhdistyivät yhdeksi kuningaskunnaksi vasta 1800-luvulla. Tuo risorgimento
oli sen verran monivaiheinen, että yhdistymisvuodeksi on tarjolla kaksi
vaihtoehtoa. Vuonna 1861 Italian ensimmäinen kansallinen parlamentti kokoontui
ja silloinen Sardinian kuningas julistettiin koko Italian hallitsijaksi. (Hassua
kyllä, hänestä ei tullut Vittorio Emanuele I:tä vaan Vittorio Emanuele II.)
Kymmenen vuotta myöhemmin Italian armeija valtasi Rooman, joka siihen asti oli
kuulunut paavin hallitsemalle Kirkkovaltiolle, joten nyky-Italian syntymävuosi
voi hyvin olla myös 1871.



Kuva: Vittorio Emanuele II

Maakuntien maa

Maakuntien maa Italia on edelleen: Liisa Väisäsen mukaan ihmiset
tunnustautuvat italialaisiksi vain silloin, kun Italian jalkapallomaajoukkue
pelaa Ranskaa vastaan. Muulloin he ovat toscanalaisia, genovalaisia, roomalaisia
tai ligureja ynnä muita, kotimaakuntansa mukaan. Niinpä Väisänen on jakanut
kirjansa lukuihin, joissa esitellään kustakin maakunnasta muutamia
mielenkiintoisia paikkoja tai tarinoita. Ehkä hulvattomin, jos kohta
makaabereinkin, on kertomus evankelista Markuksen ruumiin kuljetuksesta
egyptiläisestä Alexandrian luostarista Venetsiaan 800-luvun alkupuolella.
Pyhimyksen jäänteet näet matkustivat sianruhon sisällä.



Kuva: Kauppiaat varastavat Pyhän Markuksen ruumiin, mosaiikki, Basilica di San
Marco, 1100-luku.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Markuksella ei eläessään ollut mitään
tekemistä Venetsian kanssa – hän ei koskaan käynyt siellä päinkään –
mutta merkittäväksi meritasavallaksi paisunut kaupunki tarvitsi mahtavan
suojelijan. Niinpä keksittiin legenda, jonka mukaan evankelista nukkui puun
juurella nykyisen Markuksen kirkon paikalla.

Väisäsen teksti liikkuu vaivattomasti paikasta ja aikakaudesta toiseen. Se
kertoo myyttisistä etruskeista, jotka jo tunsivat lambruscon, helmeilevän
viinin, ja valottaa nykyitalialaisten suhdetta ruokaan ja juomaan. Kirjailijan
italialainen mies kuulemma erottaa koneella leikatun ilmakuivatun kinkun
veitsellä leikatusta maun perusteella, ja kunnon kahvilassa papujen
jauhatuskarkeus vaihtuu monta kertaa päivässä ilman lämpötilan ja
kosteusprosentin mukaan. Koska italialaiset ovat varsin historiatietoisia,
saattaa keskikesällä lasagnea tilaava turisti nähdä tarjoilijan
nenännyrpistyksen – lasagne kun on perinteisesti ollut varhaiskevään
karnevaaliruokaa.

Protestanteiksi ennen reformaatiota

Väisäsen kirjassa historia ja nykypäivä kietoutuvat yhteen samalla tavalla
kuin ne tekevät Italiassa yleensäkin. Vanhan kulttuurin maassa erilaiset
kulkueet ovat osa miltei mitä tahansa juhlaa; erityisen suosittuja ne ovat
uskonnollisten juhlapyhien yhteydessä. Ja vaikka Italia on muun Euroopan tapaan
erityisesti viime vuosikymmeninä maallistunut, perinteet elävät.

Osa kirjan tiedosta löytyy toki erilaisista matkaoppaista, mutta Väisänen
onnistuu myös tarjoamaan lukijalleen sellaista informaatiota, jota ei aivan
joka paikassa jaeta. Valdolaisen kirkon esittely on yksi esimerkki tästä.
Pohjois-Italiassa Torinon lähellä sekä Roomassa ja Sisiliassa on vahvat
valdolaiset seurakunnat. Ne juontavat juurensa 1100-luvun lopulla eläneeseen
varakkaaseen lyonilaiseen kauppiaaseen, Valdukseen. Hän jätti perheensä ja
omaisuutensa, ryhtyi saarnaajaksi ja julkaisi kansankielisen raamatun. Paavi
yritti pakottaa köyhyyttä ihannoivaa miestä perustamaan sääntökunnan,
mutta kun Valdus ei suostunut, hänet ja hänen seuraajansa julistettiin
kirkonkiroukseen. Myöhemmin Franciscus Assisilainen päätyi samassa
tilanteessa toisenlaiseen ratkaisuun ja fransiskaaniveljeskunta syntyi.

Ranskassa ja Sveitsissä asuneet valdolaiset liittyivät reformaation tullessa
protestanttisiin kirkkoihin, Italian valdolaiset jäivät omaksi
kirkkokunnakseen. Heitä on vainottu ja he ovat herättäneet pahennusta vielä
tällä vuosituhannella, sillä valdolaiset hyväksyvät abortin,
keinohedelmöityksen ja samaa sukupuolta olevien avioliitot, jopa eutanasian,
mikä on useimmille protestanteillekin kauhistus. Saati sitten italialaisille,
jotka saattavat olla tapakristittyjä, mutta pitävät silti yllä vanhoja
uskonnollisia perinteitä. Kun Väisänen kärsi hyvänlaatuisesta
asentohuimauksesta, ei lääkäri kirjoittanut pillerireseptiä, vaan käski
ennen sängystä nousemista lukea pari Ave Mariaa. Kuultuaan, että potilas oli
protestantti, hän ilmoitti Isä meidän -rukouksen ajavan saman asian
verenpaineen tasaajana.

Pyhimyksiä ja vanhaa taidetta

Erityisesti Umbria on pyhimysten maakunta. Assisissa Franciscuksen muisto elää
vahvasti ja näkyvästi edelleen, ja kirjassa esitellään monien muiden
pyhimysten ohella myös Umbrian Casciasta kotoisin ollut Pyhä Riitta. Hän on
toivottomien asioiden pyhimys; ellei mikään muu auta, kannattaa kääntyä
hänen puoleensa.

Kiinnostavan ja tarinoita tulvivan käsittelynsä saavat pyhiinvaellusreitit,
luostarit ja paavit, mutta pyhimysten ja paavien kohdalla jäin ihmettelemään
heidän nimiensä hieman horjahtelevaa käyttöä sekä niiden suomentamista.
Edellä mainittu Pyhä Riitta olisi aivan hyvin voinut olla alkuperäisasussaan
Santa Rita.



Kuva: Santa Rita

Erikoiselta tuntui myös Borgia-sukuisen 1400-luvun paavin Calixtus III:n nimen
kirjoittaminen asuun Kallistus III. Nykyinen paavi (alkuperäiseltä nimeltään
Jorge Mario Bergoglio) on Franciscus, hänen edeltäjäänsä Benedictus XVI:ta
kirja kutsuu Ratzingeriksi, koska hän oli ennen paaviksi valitsemistaan Joseph
Ratzinger. Ei kai paavi vaihda nimeään eläkkeelle jäätyään vaan
ainoastaan silloin, kun hänet valitaan? Mutta nämä ovat pieniä virheitä,
joiden yli voi hyvin hyppiä.

Italian taide ja taiteilijat ovat kirjassa vahvasti esillä. Kuuluisimmat
tavataan useampaan otteeseen. Michelangelon elämää seurataan jo silloin, kun
hän alle kaksikymppisenä aloittelevana taiteilijana kulkee työnhakumatkallaan
Firenzestä Venetsiaan ja veistää Bolognassa pysähtyessään
dominikaanijärjestön perustajan haudalle ihmeen ihanan enkelin. Lopulta hän
päätyy Roomaan, riitaantuu välillä paavin kanssa ja ryhtyy puolipakolla
maalaamaan Sikstiiniläiskappelin kattoa. Nämä huikeat episodit on sijoitettu
asianomaisten kaupunkien käsittelyyn. Ja koska Leonardo da Vincin
kädenjälkiä on Milanossa enemmän kuin hänen kotikaupungissaan Firenzessä,
on luontevaa esitellä hänet tuon joskus tylsäksi ja harmaaksikin mainitun
kaupungin yhteydessä.

Historian, kirkkohistorian ja taidehistorian rinnalla ohella kirjassa on vahva
ote nykypäivään ja italialaiseen elämänmenoon, joka hämmentää,
ärsyttää, ällistyttää ja joskus ihastuttaakin. Esimerkiksi Väisäsen
kertomus omista häistään on huima: Ventimiglian kaupungintalolla ei morsiamen
EU-kansalaisuus auttanut vaan pikemminkin pahensi asiaa, kolmikymppisen sulhasen
piti hyväksyttää avioliitto vanhemmillaan ja vihkimisen todistaja napattiin
kaupungintalon edestä kadulta. Mutta moniko suomalainen morsian saa
kotikunnaltaan onnittelukukkia? Tuskin kovinkaan usea.

Väisäsen pariinkymmeneen Italian-vuoteen on mahtunut monta muutakin
kommellusta alkaen siitä, kun puolivahingossa matkaoppaaksi päätynyt
suomalaisneitonen löysi itsensä Venetsiasta, josta hän ei tiennyt etukäteen
mitään. Kokeneempi kollega pyörtyi kesken retken, Väisäsen ryhmä eksyi ja
kun lounasravintola lopulta löytyi, pizza putosi opasraukan syliin
tomaattipuoli alaspäin. Tällaiset tarinat katkovat hauskasti kirkkotaiteeseen
ja kulttuurihistoriaan painottuvaa tekstiä.

Harmi kyllä, kirjassa ei ole ainoatakaan valokuvaa. Alkusivuilla on ainoastaan
kartta, josta näkee mihin mikäkin maakunta ja kirjassa mainitut kaupungit
sijoittuvat, ja lopussa paikkahakemisto. Lisäymmärrystä italialaisuuteen voi
ammentaa tekijän kirja- ja elokuvasuosituksista; kumpiakin on kymmenen.

Kirjasta saa eniten irti sellainen lukija, joka on käynyt Italiassa –
mieluiten eri puolilla maata – tai on juuri lähdössä. Teksti avaa
näköaloja sekä nykyhetkeen että erityisesti menneisyyden aarteisiin – ja
niitähän Italiassa riittää.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/