[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kulttuurien tutkijat kuvien virrassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leena.rossi at icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kupiainen, Jari; Häkkinen, Liisa (toim.): Kuvatut kulttuurit: Johdatus
visuaaliseen antropologiaan. SKS, Tietolipas 253, 2017. 312 sivua.


Kulttuurien tutkijat kuvien virrassa
---------------------------------------------------------

Antropologit Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen ovat toimittaneet ensimmäisen
suomenkielisen temaattisen artikkelikokoelman visuaalisen antropologian
tutkimusalasta, sen historiasta, metodeista ja kuva-aineistojen
analyysimenetelmistä: Teoksen Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen
antropologiaan kirjoittajat tulevat alan kansallisesta ja kansainvälisestä
eturivistä. He paneutuvat oman kiinnostuksensa mukaisesti – ja useat myös
omia kokemuksiaan hyödyntäen – elokuviin ja valokuviin, kuvaajien ja
kuvattavien suhteisiin, digitaalisuuteen, kuva-aktivismiin sekä
kuva-aineistojen arkistointiin ja hallintaan. Teos on vertaisarvioitu, ja se on
tarkoitettu korkeakouluopetuksen oppikirjaksi ja lukemistoksi eri
tieteenaloille.

 

”Kansatieteellinen elokuva on realistinen, joskus rumakin, se on
perinpohjainen ja pitkäveteinen ja lisäksi se on auttamattoman ikävästi
opettavainen”, kirjoitti Sakari Pälsi vuonna 1938. – Onko asia todella
näin? Sen ja paljon muuta saat selville, kun tutustut kulttuuriantropologia ja
mediatutkija Jari Kupiaisen sekä antropologi Liisa Häkkisen toimittamaan
artikkelikokoelmaan Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen antropologia.
Alaotsikostaan huolimatta kirja ei ole opas siihen, miten visuaalista
antropologiaa tehdään, vaan ”teos esittelee sarjan teoreettisia,
historiallisia ja menetelmällisiä jäsennyksiä erilaisista suomalaisen
visuaalisen antropologian kehityksen vaiheista ja nykysuuntauksista”.

Monitieteisellä kentällä

Visuaalisesti havainnoitava kulttuurinen todellisuus on niin laaja alue, ettei
mikään tieteenala pysty yksin sitä tutkimaan. Tarvitaan siis
monitieteisyyttä ja monialaista käytännöllistä osaamista. Kuvatut
kulttuurit pyrkii vakuuttamaan lukijat siitä, että juuri visuaalinen
antropologia on leikkauspiste, jossa monitieteisyys ja monialainen
käytännöllinen osaaminen kohtaavat.

Artikkeleiden lisäksi teokseen on sisällytetty Viscult 2010
-elokuvafestivaalin paneelikeskustelu ”Missä on visuaalinen antropologia?”,
johon osallistui viisi johtavaa kansainvälistä visuaalisen antropologian
teoreetikkoa ja antropologisesti painottuneiden dokumenttielokuvien ohjaajaa
Kupiaisen puheenjohdolla. Kirja on tärkeä tiedepoliittisesti mutta myös
kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden metodologisen kehittämisen kannalta. Teoksen
julkaisija, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kuvallisen tallentamisen ja
kuva-arkistoinnin tärkeä kansallinen toimija, joka on vaikuttanut olennaisesti
suomalaisen visuaalisen antropologian kehitykseen.

Kuvatut kulttuurit on monitieteinen julkaisu, joka on syntynyt useita vuosia
kestäneen valmistelun ja kypsyttämisen tuloksena. Sen kirjoittajat pohtivat
kysymyksiä kuvallisen ja visuaalisen tiedon olemuksesta, ja monet artikkelit
ovat retrospektiivisiä katsauksia kirjoittajan oman alan kehitykseen, jossa
tekijä on ollut keskeisenä vaikuttajana mukana. Runsaudestaan huolimatta teos
ei tavoita – eikä edes tavoittele – kaikkea tiedonalan monimuotoisuutta.
Kirjan lopusta löytyy englanninkielinen Summary, Asiahakemisto ja
Henkilöhakemisto, mutta kirjoittajaesittely sieltä valitettavasti puuttuu. En
siis ole varma, ovatko eri tahoilta löytämäni tituleeraukset juuri ne, joita
kirjoittajat haluavat itsestään käytettävän.

Kulttuuritieteiden pioneerit sekä Suomessa että muualla ottivat 1800-luvulla
ja 1900-luvun alussa käyttöön uusia kuvaamisen ja audiovisuaalisen
tallentamisen välineitä ja teknologiaa sitä mukaa kuin niitä tuli
saataville. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kuvallinen tallentaminen ja
esittäminen tieteellisen tutkimuksen muotona hylättiin ja teksti nostettiin
tieteellisen diskurssin keskiöön. Kuitenkin 1900-luvun jälkipuoliskolta
lähtien kuvallisuus on noussut uuteen kukoistukseen visuaalisen teknologian
kehityksen ja digitalisoitumisen myötä. Viime vuosina on varsinkin
tietoverkkojen ja sosiaalinen median sovellusten merkitys kasvanut ja
heijastunut visuaalisessa antropologiassa. Kuvatut kulttuurit arvioi kehityksen
vaikutuksia pyrkien löytämään uusia tietoteoreettisia ja
käytännöllis-metodologisia keinoja kuvallisuuden tutkimiseksi.

Teoriaa, historiaa ja menetelmiä

Kuvatut kulttuurit on jaettu kolmeen osioon, joissa käsitellään teoriaa,
tutkimuksen historiaa ja erilaisia nykymenetelmiä. Neljä kirjoittajaa – Jari
Kupiainen, Ilkka Ruohonen, Jouko Aaltonen ja Liisa Häkkinen – avaa aluksi
näkymiä visuaalisen kulttuurin tutkimuksen teoriaan.

Kirjan ensimmäisessä, käsiteanalyyttisessä artikkelissaan ”Visuaalinen
antropologia 2010-luvulla” Jari Kupiainen esittelee visuaalisuutta
jäsentävät keskeiset käsitteet sekä kartoittaa visuaalisen antropologian ja
kulttuurin kuvallisen tutkimuksen historiallista kehitystä. Hän myös asemoi
visuaalista antropologiaa nykytutkimuksen monitieteiseen kenttään ja osoittaa
yhteyksiä muiden tieteenalojen suuntaan. Hän esittelee visuaalisen
antropologian viimeaikaisia keskusteluja ja painottaa uusia tutkimussuuntia,
joita digitaalisen teknologian ja verkkoviestinnän kehitys synnyttää. Hänen
paikantamansa teemat heijastuvat myös muiden kirjoittajien artikkeleissa.

”Mitä on antropologinen elokuva?” kysyy antropologi ja dokumenttiohjaaja
Ilkka Ruohonen (1958–2016) artikkelissaan, joka ilmestyy postuumisti. Hän
tarkastelee antropologian ja elokuvan välistä jännitteistä suhdetta, joka on
vallinnut siitä lähtien, kun Félix-Louis Régnault tuotti tutkimukseen
ensimmäisen filmimateriaalin vuonna 1895. Ruohonen kirjoittaa antropologisen ja
etnografisen elokuvan luonteesta osana sekä tieteellistä tutkimusta että
taiteellisesti suuntautunutta dokumenttielokuvan traditiota.



Kuvat: Félix-Louis Régnault – Chrono Photographi, 1895.

Kehitysvaiheisiin mahtuu monia muutoksia: on lavastettua, on havainnoivaa, on
haastattelevaa, on yksiäänistä, on moniäänistä, on vuorovaikutteista ja on
refleksiivistä elokuvaa. Lopputulokseen vaikuttavat niin käytettävissä
olevat taloudelliset ja tekniset resurssit, tekijän kamerankäyttö- ja
editointitaito kuin kulttuurin tuntemus ja ymmärryskin. – Lisäisin näihin
vielä tutkijan ja tutkittavien välisen luottamuksen. – Sitä paitsi
tekijällä on oltava vankka antropologisen elokuvan teorian tuntemus, jotta
hän pystyy tuotannossaan esittämään aidon tutkimusprosessin eikä
pelkästään etnografista sisältöä, jonka voi esittää yhtä hyvin
kirjoittamalla. Artikkelinsa lopussa Ruohonen valottaa panostaan visuaalisen
antropologian saralla esimerkkinään oma elokuvansa My Urban Kalakukko Museum.

”Dokumenttielokuvan ja antropologian rajapintoja” -otsikolla kirjoittava
taiteiden tohtori ja elokuvantekijä Jouko Aaltonen toteaa, että
dokumenttielokuva kuuluu taiteen alueelle mutta antropologinen elokuva syntyy
tiedeyhteisön sisällä, missä se on vuosien mittaan muuttunut
tallentamistyökalusta omaksi tiedon muodokseen. Antropologialla on ollut
tärkeä asema dokumenttielokuvien historiassa, mutta elokuvamaailman ja
yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet myös visuaaliseen antropologiaan.
Suunnatessaan katseensa toisaalta antropologian ja tieteen, toisaalta elokuvan
ja taiteen suuntaan Aaltonen muistuttaa, että antropologisen elokuvan
paradigmaan kuuluu havainnoivan elokuvan metodi, fenomenologinen tutkimusote ja
refleksiivisyys, ja että tekijälähtöiselle taiteelliselle tutkimuksellekin
on ominaista fenomenologinen tutkimusote, kokemuksellisuus ja ruumiillisuus.
Suomessa harva antropologi on ollut kiinnostunut visuaalisesta antropologiasta,
eikä tämä edusta muuallakaan tutkimuksen valtavirtaa, mutta Aaltonen toteaa,
että katveesta ja marginaalista löytyvät raikkaat ideat ja uudet
näkökulmat.

Kuva: Jukka Aaltosen Kongon Akseli (2009) elokuvan mainosjuliste.

Liisa Häkkinen jatkaa yhteiskunnallista teemaa artikkelissaan ”Visuaalinen
kulttuurin tutkimus yhteiskuntatieteissä”. Hän tarkastelee antropologisen
asiantuntemuksen ja osaamisen paikkaa visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja
mediakulttuurin kontekstissa. Hän haluaa vakuuttaa lukijan siitä, että
visuaalisen kulttuurin representaatioiden tutkimuksessa tarvitaan visuaalisten
tutkimusmenetelmien osaamisen lisäksi myös yhteiskuntatieteellistä ja
antropologista osaamista, sillä yhteiskunnan muutoksia ja mediaa ei voi erottaa
visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta. Häkkinen avaa näkökulman visuaalisen
kulttuurin ja median tutkimukseen kulttuurisen identiteetin, kuviteltujen
yhteisöjen ja globalisaation ilmentymien suhteiden kautta. Varsin valaisevaksi
koin Häkkisen erittelyn visuaalisen antropologian ja visuaalisen kulttuurin
tutkimuksen ominaispiirteistä. 

Näkymiä historiaan

Teoksen toisen osion kirjoittajat – Mirja Metsola, Sirkku Dölle, Mervi
Löfgren – luovat katsauksen menneeseen. He osoittavat, kuinka suomalainen
visuaalisen kulttuurin tutkimus on kautta historiansa ollut tiiviisti kiinni
sekä kuvausteknologisessa kehityksessä että visuaalisen antropologian
kansainvälistä kehitystä ohjanneissa teemoissa.

Artikkelissaan ”Etnografinen elokuva ja visuaalinen antropologia Suomessa”
toimittaja, kuvaaja, dokumentaristi ja antropologi Mirja Metsola tarkastelee
suomalaisen etnografisen elokuvan alkua vuodesta 1904 lähtien, sodanjälkeistä
lyhytelokuvaa ja dokumenttituotantoa sekä visuaalisen antropologian vaiheita ja
mediaetnografiaa. Hän analysoi elokuvanteon suhdetta antropologiaan ja nostaa
keskeisiksi huomion kohteiksi Sakari Pälsin ja Kansatieteellinen Filmi Oy:n
suomalaisen visuaalisen antropologian varhaisina kehittäjinä.



Kuva: Sakari Pälsi Ylä-Säynäjän metsätyömaan pääpirtissä. Pälsi
Sakari, kuvaaja 1923. Museovirasto. CC BY 4.0

Hän muistuttaa myös Kustaa Vilkunan ja Eino Mäkisen vahvasta vaikutuksesta
etnografisen elokuvan tekijöihin Suomessa. Viime vuosikymmeninä on myös
ranskalaisella Jean Rouchilla ollut varsin suuri vaikutus. Lisäksi Metsola
selvittää Yleisradion roolia visuaalisen antropologian ja mediaetnografian
kehityksessä sekä peilaa omaa uraansa ja kokemuksiaan Ylen tuotannoissa. Hän
mainitsee myös visuaalisen antropologian kannalta kiinnostavia korkeakoulujen
tuotantoja. Alan opetuksen pioneereista Suomessa hän nostaa esiin 1970-luvulta
Jeremy Gouldin ja Heimo Lappalaisen ja toteaa visuaalisen antropologian
päässeen 1990-luvulta lähtien yliopistojen sekä ammatti- ja
taidekorkeakoulujen opetusohjelmaan – tosin niukasti.

”Kansatieteelliset valokuvakokoelmat ja visuaalinen antropologia” on Sirkku
Döllen tekstin otsikko. Kirjoittaja avaa 1800-luvun lopulta lähtien
suomalaisen valokuvan ja kuvien arkistoinnin historiaa ajankuvan tallentajana
sekä tarkastelee valokuvauksen ja valokuvien käyttöä työvälineenä
kansallisten tieteiden tutkimuksessa. Hän nostaa esille myös yksittäisten
henkilöiden panoksen kuvien tuottajana ja käyttäjänä erilaisissa tutkimus-
ja kirjahankkeissa. Artikkelissa avautuu myös Museoviraston yli-intendentin
tehtävässä toimineen kirjoittajan pitkä kokemus suomalaisen kulttuurin
kuvallisen dokumentoinnin ja kansallisen kuva-arkistoinnin kehittämisessä
sekä yhteistyössä akateemisten tutkijoiden kanssa. Döllen mukaan
”[n]ykyhetken ja tulevaisuuden kehityksen ymmärtäminen rakennetaan
menneisyyden tuntemisen kautta”, ja tuossa tuntemisessa on arkistoihin
kootuilla kuvilla suuri merkitys. Kun eri aikoina tuotettuja kuvia tutkimuksessa
analysoidaan ja tulkitaan, tarvitaan aineistojen kunnollista tuntemista ja
kuvien katsomiskykyä eli visuaalista lukutaitoa.

Kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgrenin tapaustutkimuksen kohteena ovat hänen
omien isotätiensä henkilökuvat 1900-luvun alusta. Artikkelissaan
”Sukupuolen esittäminen albumikuvissa” kirjoittaja avaa historiallisten
valokuvien analyysiä ja tulkintaa mikrohistorian näkökulman, feministisen
lähestymistavan ja osin semiotiikan avulla. Hän purkaa niitä keinoja, joilla
kuviin sisältyviä katsomisen tapoja, kulttuurisia normeja ja sukupuolittuneita
järjestyksiä voidaan tunnistaa historiallisista perhealbumikuvista. Katsojan
henkilökohtainen historia, muistot, kokemukset ja intuitio vaikuttavat siihen,
miten hän pystyy havainnoimaan ja tulkitsemaan kuvien yksityiskohtia ja
konteksteja. Mutta se, mitä kuvista saamme selville, riippuu myös
kysymyksistä, joita niille osaamme esittää, kuten Löfgren toteaa. Hänen
artikkelinsa poseerauskuvat ovat kiintoisia erityisesti siksi, että niiden
kohteet olivat valokuvaajia, jotka loivat itseensä kulttuurisen katseen ja
esittivät kuvissaan itsensä omien katseidensa, mielikuviensa ja kulttuurisen
ympäristönsä välittäminä.

Näkymiä menetelmiin

Kolmannen osion kuusi kirjoittajaa kiinnittää huomiota nykyisen antropologisen
kenttätutkimuksen metodologisiin kysymyksiin. He käsittelevät sekä
menetelmien käytäntöjä että visuaaliseen kenttämetodiikkaan liittyviä
eettisiä kysymyksiä. Nämä seikat ovat korostuneet, kun digitaalisen
kehityksen mukanaan tuoma kuvaamisen helpottuminen ja yleistyminen on saanut
ihmiset julkaisemaan kuvia tietoverkossa, erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Kupiaisen artikkeli ”Valokuvat ja antropologinen tieto” liittyy hänen
Salomonsaarilla tekemäänsä tutkimukseen ja aiheeseen liittyvään
teoreettiseen keskusteluun. Hän tarkastelee kriittisesti visuaaliseen
metodiikkaan vakiintunutta menetelmää, jossa valokuvaa käytetään
kenttätutkimuksen haastattelujen osana ja etnografisen tiedonkeruun
apuvälineenä. John ja Malcom Collier toivat menetelmän (photo elicitation)
sosiaali- ja kulttuuritieteisin 1960-luvulla. Kupiainen huomauttaa, että
tutkijan on oltava erityisen herkkä kuvien sisältämille merkityksille, jotka
eivät välttämättä tule sanoina esille kuvia katseltaessa, ja liittää
tutkittavien oman tulkinnan kuvista yhteisön laajempaan sosiokulttuuriseen
dynamiikkaan, iän, sukulaisuuden ja sukupuolen vaikutukseen. Hän nostaa esille
myös valtasuhteet, tekijänoikeudet ja eettiset kysymykset visuaalista
metodologiaa käytettäessä.

Myös sosiologi Elina Paju käsittelee kameran nostattamia eettisiä kysymyksiä
kahteen tutkimukseensa perustuvassa artikkelissaan ”Kameran kanssa lasten
parissa kodissa ja päiväkodissa”. Hän määrittelee sen alaksi
sosiaalitieteellisen lapsuudentutkimuksen ja soveltaa siinä
toimijaverkostoteoreettista näkökulmaa.  Kaikki interventiot – myös kamera
ja kuvaaminen – vaikuttavat aina tutkimuksessa tarkasteltaviin sosiaalisiin
tilanteisiin luoden erilaisia suhteita kuvaajan ja kuvattavien välille. Paju
kohdistaa analyysinsa kuvaustilanteiden synnyttämiin eettisiin ongelmiin ja
hahmottelee toimivia käytäntöjä niiden ratkaisemiseksi. Lasten kanssa
tutkimusta tehtäessä eettiset ongelmat ovat näet toisia kuin aikuisten
kanssa, sillä lapset eivät tee itse ratkaisuja puolestaan, vaan niitä
tekevät vanhemmat ja huoltajat. Artikkelissa ovat erityisen kiinnostavia
huomiot lasten suhtautumisesta kameroihin, videokameroihin,
tablettitietokoneisiin ja näillä tapahtuvaan kuvaamiseen ja kuviin. Tekijän
sanoin: ”Parhaimmillaan kamera ja sen tuottamat kuvat vahvistavat tai
muuttavat tutkimussuhdetta ja mahdollistavat uuden kokemuksen, tiedon ja
ymmärryksen syntymisen.”

Visuaalisen antropologian monimuotoisuus ja tieteidenvälisyys nousevat esiin
myös taiteilijapari Lea Kantosen ja Pekka Kantosen artikkelissa ”Videokuvan
sukupolvittelu tutkimusmenetelmänä: tapaustutkimus Sääti meile Säksä
aigu”, joka pohjautuu Virossa setukaisten keskuudessa tehtyyn kenttätyöhön.
Kantoset soveltavat kehittämäänsä menetelmää kuvallisen etnografisen
”tutkimustekstin” tuottamiseen ja etenevät Jean Rochen jaetun antropologian
avaamaa tietä yhdistäen musiikkiperinteen ja kuvataiteiden tutkimuksen ja
metodiikan visuaaliseen antropologiaan. Heidän huomionsa keskiössä ovat
setukaisnaisten Helbi-kuoron postkoloniaaliset leelo-laulut ja näiden
esitystilanteiden kuvaukset, joista keskustellaan ja joita analysoidaan yhä
uudelleen uusien ryhmien (sukupolvien) kanssa. – Kyse on siis videoiden, ei
ihmisten sukupolvista. – Menetelmällä kerätään, käsitteellistetään ja
välitetään tietoa yhteistyössä yhteisön jäsenten kanssa. Tutkijoiden
ymmärrys yhteisöstä ja tiedosta voi muuttua prosessin aikana huomattavasti.

Artikkelissaan ”Kuva-aktivismin visuaalista antropologiaa”
kulttuuriantropologi ja mediatieteilijä Asko Lehmuskallio analysoi
berliiniläisten kuva-aktivistien toimintaa ja selvittää, miten kuva, katse ja
visuaaliset merkitykset asettuvat kulttuuriseen kontekstiin kaupunkitilassa.
Hän purkaa visuaalisten järjestysten valtasuhteita ja osoittaa käytäntöjä,
joilla erilaiset kaupunkilaisryhmät voivat luoda visuaalisia järjestyksiä
uusin tavoin. Hänen huomionsa ja analyysinsa kohdistuu erityisesti niihin
kriittisiin visuaalisiin keinoihin, joilla kuva-aktivistit rikkovat kuvallisin
keinoin – ja laittomasti – nimenomaan kalliissa laillisissa mainostiloissa
luotua visuaalista järjestystä. Nämä yleensä 20–40-vuotiaat
interventionistit luovat siis epäjärjestystä muokkaamalla kuvia, jotka
ohjaavat ihmisiä vain kuluttaviksi subjekteiksi ja joita katsoja ei voi poistaa
ympäristöstään. Kuva-aktivisteja on Berliinin lisäksi muissakin
suurkaupungeissa harrastamassa katutaidetta, vastamainoksia, performatiivisia
mielenosoituksia ja muuta kulttuurihäirintää. Valitettavasti artikkelissa ei
ole yhtään kuvaa, joka valaisisi lukijalle kuva-aktivistien tapoja muokata
kohteitaan. 

Missä on visuaalinen antropologia?

Kirjan kolmannen osion kolme viimeistä tekstiä olisi voinut erottaa
artikkeleista oman otsikon, vaikkapa ”Viscult 2010” alle. Ne hahmottelevat
visuaalisen antropologian viimeaikaista kansainvälistä kehitystä ja auttavat
lukijaa paikantamaan visuaalisen antropologian keskinäisiä suhteita ja
painotuksia lähtökohtanaan Viscult-elokuvafestivaali ja siellä vuonna 2010
järjestetty paneelikeskustelu Missä on visuaalinen antropologia? Keskustelun
ymmärtämistä pohjustaa toimittaja Kupiaisen johdatus aiheeseen
”Antropologisen elokuvan festivaali tieteellisen keskustelun foorumina”
sekä Moskovan valtionyliopiston visuaalisen antropologian professori Evgeny
Aleksandrovin teksti ”Tasapainotettu kamera: Antropologisen elokuvan etiikka
ja estetiikka”, jonka paneelin jäsenet saivat englanninkielisenä
(”Consonant Camera”) keskustelunsa evääksi.



Kuva: Kuvia Evgeny Aleksandrovin elokuvasta The Arrow of Seven Flames (2009).

Aleksandrovin esittelemän menetelmän tavoitteena on tallentaa etnografisen
tilanteen luonnollinen tunnelma ja dokumentoida mahdollisimman huomaamattomasti
elokuvan henkilöiden käyttäytymistä. Olennaista kuitenkin on, että tekijä,
joka kokee tapahtuman emotionaalisen ja eettisen vaikutuksen, saa kokemuksensa
välitetyksi katsojille. Tässä ovat tärkeitä empatia, samastuminen ja
henkilöiden elämään eläytyminen – kuten muussakin kenttätyössä.
Empatiaa tarvitsee myös yleisö. Kirjoituksessa nousevat esille myös keskeiset
tutkimuseettiset kysymykset, jotka liittyvät kulttuurin visuaaliseen
tallentamiseen ja esittämiseen. – Jostakin syystä Aleksandrovin etunimi on
kirjoitettu teoksessa kahdella tavalla: Evgeny ja Yevgeny. Vakiintuneen
translitterointitavan mukaan sen pitäisi kuitenkin olla Jevgeni.

Kaksituntinen paneelikeskusteluun osallistuivat Peter Crawford, Faye Ginsburg,
Steef Meyknecht (1951–2015), Anjali Monteiro ja Jay Ruby, joihin kirjan
artikkeleissa viitataan ahkerasti. Se on tekstinnetty, suomennettu ja toimitettu
julkaistavaan muotoon Francis Tekatohan, Häkkisen ja Kupiaisen yhteisvoimin.
Crawford ja Ginsburg lienevät olleet alkujaankin eniten äänessä, sillä
painetussa tekstissä heidän puheenvuoronsa ovat pisimmät. Keskustelu nivoutuu
kirjan keskeisiin teemoihin ja avaa artikkeleiden näkymiä kansainvälisiin
suuntiin. On hienoa, että keskustelu on aidosti moniääninen ja omiin
kokemuksiin nojaava puheenvuoro, kuten erilaisista ammatillisista ja
teoreettisista taustoista tulevilta henkilöiltä voi olettaakin. Heidän
määrittelynsä visuaalisesta antropologiasta ja antropologisesta elokuvasta
vaihtelevat kuten myös heidän käsityksensä visuaalisen kulttuurin
tutkimuksen ja visuaalisen antropologian suhteesta. Eettisten seikkojen
merkityksestä kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä.

Kauniina eleenä toimittajat ovat omistaneet teoksen kirjan valmistumisprosessin
aikana menehtyneiden Steef Meyknechtin ja Ilkka Ruohosen muistolle. 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/