[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kielen kärjellä karkea kirjain

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Nivalainen <markku.nivalainen at jyu.fi> YTM, jatko-opiskelija, Cardiff
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rinnekangas, Rax: Kadonnut kieli. LURRA Editions, 2015. 208 sivua.


Kielen kärjellä karkea kirjain
---------------------------------------------------------

Kadonnut kieli on kosmopoliittina kirjailijana, valokuvaajana, elokuvaohjaajana
ja kustantajana tunnetun Rax Rinnekankaan (s. 1954) kirjan mittainen polveileva
essee kielestä ja sen suhteesta niin kulttuuriin kuin ihmisyyteen. Teos
peräänkuuluttaa ajattelun ja sanojen mahdin tunnistamista aikana, jolloin
arvoa on tapana antaa vain asioille, jotka hetkellisesti auttavat loputtoman
tylsistynyttä länsimaista ihmistä selviämään arjesta, jotta tämä voi
jatkaa sisällyksetöntä kuluttamista.

Kadonneen kielen keskiössä on käsitys kielestä ihmisyyttä määrittävänä
tekijänä ja huoli kielen roolissa tapahtuneiden muutosten vaikutuksesta
ihmisenä olemisen ehtoihin sekä mahdollisuuksiin. Kuten Rinnekangas teoksen
aluksi kirjoittaa:

"Olemme siirtyneet epätodelliseen aikaan, jota voidaan kutsua kollektiiviseksi
hypnoosiksi. Hypnoosia hallitsee yltyvä globaali slangi, joka on päivä
päivältä yksitasoisempaa, sanastollisesti niukempaa ja sisältöjen sijasta
ennen kaikkea, joka muodossaan, hirvittävän viihdyttävää." (11)

 



Kuva: Fate Magazinen kansikuva, 1954.

Tämän jälkeen onkin hieman yllättävää, että ensimmäisen luvun avaa
Rinnekankaan kirjallisten ja aatteellisten suunnannäyttäjien sukupuolta
koskeva selvitys: hänen merkittävimmät kulttuuriset viitepisteensä ovat
peräisin "filosofisella tasolla sukupuolettomien" miesten kynistä (17). Ainoa
mukaan kelpuutettu nainen on Hannah Arendt (1906-1975), mikä pistää
miettimään, mitä filosofisen tason sukupuolettomuus mahtaa tarkoittaa. Onko
kyseessä jotain, mihin vain kovin harva nainen kykenee? Entä mitä on
filosofisen tason sukupuolisuus? Onko kenties olemassa maskuliinista ja
feminiinistä ajattelua? Rinnekangas ei moisia kysymyksiä esitä, vaan siirtyy
biologiset varaukset tehtyään esittämään yleisen tason analyysin kulttuurin
rappiotilasta sekä länsimaisen ihmisen kielen ja tietoisuuden "kastroimisen"
välittömistä ja välillisistä seurauksista (11, 130).

Rinnekankaalle miehistä tärkeimmät ovat W. G. Sebald (1944-2001), Thomas
Bernhard 1931-1989), Peter Handke (1942-) ja Imre Kertész (1921-2016), jotka
kaikki ovat huolissaan kielestä maailmassa, jossa ajattelun sijaan arvokkaaksi
koetaan hauskuuttaminen ja viihdyttäminen. Viihde käy kaupaksi ja kaikkialle
levittäytyneen markkinoiden logiikan siivittämänä arvo samastuu rahalliseen
arvoon. Viihde mahdollistaa ajattelun unohtamisen ja elämän latistumisen
yksiulotteiseksi ja puhtaan hetkelliseksi olemiseksi, jonka puitteissa ihmisen
rooliksi jää kulutuksen kautta palvella markkinakoneistoa. Esimerkkeinä
tilanteen ongelmallisuudesta toimivat muun muassa niin kustantajien kuin suuren
yleisön penseys käännöskirjallisuutta kohtaan sekä kirjakauppa- ja
kustannusalan keskittyminen suurten, yksinomaan voittoa tavoittelevien
toimijoiden käsiin.

Paljon ongelmia vähän ratkaisuja

Talouden ylivalta ja kulttuurin alennustila ovat teemoja, jotka toistuvat
toistumistaan aikalaisanalyyttisessä kirjoittelussa. Tältä osin Kadonnut
kieli kuulostaa kovin tutulta ja sivaltelua, niin taidokkaasti kirjoitettua ja
osuvaa kuin se paikoin onkin, hieman raskauttaa kulttuurikriittisen esseistiikan
helmasynteihin kuuluva ongelmien loputon osoittelu ja ratkaisuehdotusten lähes
täydellinen puuttuminen. Myös Rinnekankaan käyttämät esimerkit vaikuttavat
ensialkuun hämmentäviltä. Yksi näistä koskee kirjakauppojen valikoimaa.
Verkkokauppojen valtakaudella herää kysymys, kuinka suuri vaikutus alati
harvalukuisempien kivijalkaliikkeiden tarjonnalla todella on ihmisten
lukutottumuksiin. Sangen yllättävä on myös kriittinen kommentti koskien
rikoskirjallisuuden saamaa näkyvyyttä helsinkiläisessä Kirkko ja kaupunki
-seurakuntalehdessä. Rinnekankaan mukaan näyttää siltä, että kirkko on
unohtanut kristinuskoon kuuluvan "rakkauden pyhän kielen" ja taipunut
kosiskelemaan yleisöä "vihan kielellä", joka rikoskirjallisuuden
myyntitilastojen perusteella vetoaa nykyihmiseen (64).

"Vielä 90-luvulla kristillistä koskemattomuutta vaalinut lehti hyväksyy
nykyisin rakkauden kielen – pyhän hengen ja testamentillisen jumalkäsitteen
ja sen vaalimisen – korostamisen rinnalle myös väkivaltakirjallisuuden ja
muun viihteen laajan ja perusteellisen esittelemisen. Aukeamat, joissa samalla
vakavuudella ja samoilla äänenpainoilla pohditaan syviä uskonnollisia
kysymyksiä ja ihmisenä olemisen moraalisia kysymyksiä ja esitellään
viimeksi ilmestyneiden dekkareiden juonikulkuja, ovat osa lehden sivustoa."
(64–65)

Vastapainoksi Kirkon ja kaupungin tarjoamalle kuvalle kulttuurista ja
ihmisyydestä Rinnekangas asettaa keskiajan Saksassa vaikuttaneen Mestari
Eckhartin (1260–1327). Harmillisesti Rinnekangas ei ole kiinnostunut
teologisista kysymyksenasetteluista, joten protestanttisen perinteen
ristiriitaista suhdetta kristilliseen mystiikkaan ei Kadonneessa kielessä
käsitellä.

Kiinnostavin uskontoa sivuava havainto liittyy elämäntapakirjallisuuden ja
väkivaltakirjallisuuden kieroutuneeseen suhteeseen. Rinnekankaan mukaan
länsimainen ihminen pyrkii väkivaltaviihteen avulla šokeeraamaan itsensä
ulos ikävystyneisyyden tilasta ja päätyy lopulta terapoimaan itseään
elämäntapaoppailla (130). Maallistuneessa kulttuurissa kristinuskon
perinteinen sanoma ei myy, joten seurakuntalehti tarjoaa vaihtoehdoksi
kristinuskoa lääkkeeksi ihmisen eksymisestä johtuvaan pahoinvointiin.
Mainostamalla vihan kieltä, lehti pyrkii tekemään tarpeelliseksi vesitetyn
version rakkauden kielestä ja siten oman olemassaolonsa. Rinnekankaan mukaan
Kirkko ja kaupunki on siten jälleen yksi esimerkki instituutiosta, joka
kulttuurin perimmäisten arvojen vaalimisen sijaan on myynyt itsensä
markkinavoimille.

Alussa oli hiljaisuus

Kaupallistumisen lisäksi rakkauden kielen kohtalo on yksi esimerkki ilmiöstä,
jota Rinnekangas kutsuu Mikael Enckellin (1932-) tapaan sanojen laihtumiseksi
(128). Tällä hän viittaa niin sanojen kuin ajattelunkin, sikäli kun ne ovat
erotettavissa toisistaan, latistumiseen. Kulttuurin ja ennen kaikkea ihmisyyden
eri ulottuvuudet pinnallistuvat ja menettävät syvemmät merkityksensä.
Kaikesta tulee keskenään vaihtokelpoista, mistä juuri väkivaltaviihde on
oiva esimerkki. Maailmalla näkyvyyttä saanut pohjoismainen rikoskirjallisuus
sekä sen inspiroimat televisiosarjat ovat kaikki jokseenkin samasta puusta
laskelmoiden veisteltyjä. Sama pätee toki moneen muuhunkin populaarikulttuurin
osa-alueeseen. Oletan että vain asiaan vihkiytyneet kykenevät erottamaan
toisistaan erilaiset niin kutsutut tositelevisio-ohjelmat tai erehdyttävästi
samankaltaisten osallistujien välille väkisin eroja luomaan pyrkivät
televisioidut kilpailut.

Rinnekankaan mukaan olisi kuitenkin virhe nähdä kyseen olevan ainoastaan
populaarikulttuurin ongelmasta, vaikka populaarikulttuurissa ilmiö saakin
selkeimmän ilmiasunsa. Syitä on haettava huomattavasti syvemmältä kulttuurin
rakenteista. Kuten Rinnekangas asian omintakeiseen tyyliinsä muotoilee:

"Lihavan sanan – monitasoisen, spiraalisen ilmaisun – paikan on lauseissamme
ottanut laiha sana, joka siemensyöksyn tavoin on hyvin efektiivinen ja nopea,
mutta yksitasoinen samalla tavoin kuin on tehokkuusaikakautemme kaikkein
käytetyin arkimantra ‘action’, niin arkisen elämän kuin monistetun
valokuvan, jättikankaalle heijastuvan elokuvan ja muun luovan ilmaisun alalla."
(128–129)

Kun kaikkialle leviävää viihteellistymistä ja markkinoiden logiikkaa aletaan
käsitellä taiteessa, on lopputuloksena helposti taiteen viihteellistyminen ja
tuotteistaminen. Populaarikulttuuri on Rinnekankaan kaipaamaan perimmäisten
kysymysten käsittelyyn liian yksiulotteista, kun taas ajattelemaan haastava
taide ei myy eikä siksi kykene tavoittamaan suurta yleisöä. Taiteen tuottajat
pyrkivät ratkaisemaan ongelman tuomalla pehmopornografian ja väkivaltaviihteen
kuvaston teatteri- ja oopperalavoille. Toisin sanoen taiteen lihava kieli
pyritään laihduttamaan markkinoiden vaatimusten mukaiseksi – ja kuten
tiedämme, toisinaan sama vaatimus asetetaan myös taiteen lihavan kielen
käyttäjille itselleen.

Kadonneen kielen analyysi kulttuuriamme riivaavasta kollektiivisesta hypnoosista
on ensi alkuun hämmentävää ja paikoin turhauttavaakin luettavaa. Ilmiön
teoretisointi vaikuttaa kyseenalaiselta osin siksi, että Rinnekangas nojaa
niinkin omalaatuisten kirjoittajien kuin Mestari Eckhartin ja Carl Gustav Jungin
(1875-1961) teksteihin, aiemmin mainittujen kirjailijoiden lisäksi.
Merkilliseltä tämä tuntuu ennen kaikkea siksi, että viittaukset
monenkirjavaan kirjalliseen aineistoon vaikuttavat jonkinlaiselta pyrkimykseltä
osoittaa kirjoittajan oma kokemus länsimaisen ihmisen alemmuuden tilasta
oikeaksi tai vähintäänkin oikeutetuksi. Näin siitäkin huolimatta, ettei
teoksesta löydy oikeastaan minkäänlaista lähdekritiikkiä, minkä
seurauksena joidenkin ajattelijoiden, kuten Arendtin ja Jungin, valjastaminen
saman asian ajamiseen vaikuttaa aatehistoriallisesti kyseenalaiselta siirrolta.

Monta tietä samaan johtopäätökseen

Esseistin vapaus synnyttää helposti assosiatiivisen kaaoksen ja tämä tuntuu
aluksi olevan myös Kadonneen kielen ongelma. Selvyys yllättävien
assosiaatioiden aiheuttamaan sekasortoon löytyy kirjan jälkipuoliskolla,
jolloin tarina saa mielenkiintoisen omaelämäkerrallisen käänteen.
Rinnekankaan kertoessa, miksi sanoilla on hänelle niin suuri henkilökohtainen
merkitys, paljastuu teoksen pinnanalainen, dialektinen, rakenne alkupuoliskossa
hahmoteltujen palasten loksahtaessa paikoilleen. Yleisen tason analyysistä
edetään yksityisen tason anekdoottien kautta näiden vuorovaikutuksen
tarkasteluun. Tätä kautta niin yksityinen kuin yleinenkin saavat oikeutuksensa
ja teos osoittautuu matkaksi kulttuurin, ihmisyyden, yksilön ja kielen
sisimpään. Nämä auttavat omalta osaltaan synnyttämään assosiaation
Jumalaiseen näytelmään, johon maininnat syvenevästä spiraalista sekä
oppaina toimivista kirjailijoista saattavat hyvinkin olla tietoisia viittauksia.

Kulttuurikonservatiiviset lukijat suhtautunevat myönteisesti alkupuoliskon
madonlukuihin, mutta liberaalimpi osa yleisöstä kokenee analyysin
vanhakantaiseksi. Kolmanteen ryhmään kuuluvat hyväksynevät kritiikin, mutta
ovat huolissaan siitä, miten hassuilta vanhoilta jääriltä se saa heidät
vaikuttamaan. Lohtua kirja tarjoaa kaikille lukijoille osoittamalla, miten monia
eri teitä samoihin johtopäätöksiin voi päätyä. Kadonnut kieli todistaa
jälleen kerran, että ensivaikutelma on usein pettävä ja näennäisen
vähäpätöisissä yksityiskohdissa saattaa piillä avain kaikista tärkeimpien
kokonaisuuksien ymmärtämiseen. Teos tarjoaa lukijalle oivan lähtökohdan
ajattelulle ja on siten suositeltavaa luettavaa kaikille kulttuurin ja
ihmisyyden kohtalonhetkistä kiinnostuneille.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/