[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kylmän sodan haamu kouluopetuksen historiassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sirkka Ahonen <sirkka.ahonen at helsinki.fi> professori emerita, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Leskinen, Jari: Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu
1973-1975. Siltala, 2016. 444 sivua.


Kylmän sodan haamu kouluopetuksen historiassa
---------------------------------------------------------

Jari Leskisen tutkimus käsittelee 1970-luvulla poliittista kohua
herättänyttä, Pirkkalan peruskoulussa toteutettua opetuskokeilua. Oikeiston
suuttumusta ruokki erityisesti viidennen luokan historianopetuksessa käytetty
materiaali, joka ilmeni alkuperältään neuvostoliittolaiseksi ja
sisällöltään vahvasti ideologiseksi. Leskinen on käynyt läpi
oppimateriaalin lisäksi aiheesta tehdyn eduskuntakyselyn ja oikeuskanslertin
käynnistämän tutkinnan asiapaperit. Hän ei kuitenkaan alista niitä
moninäkökulmaiselle tarkastelulle ja ajalliselle kontekstualisoinnille.
Esimerkiksi hänen haastattelemansa henkilöt ovat kaikki lähellä
oikeistolaista peruskoulukritiikkiä1970-luvulla harjoittanutta Vapaan
koulutuksen tukisäätiötä, joka käytti Pirkkalan monistetta poliittisen
agendansa tueksi. Leskisen kirja on näin enemmän 1970-luvun koulutaistelun
jälkimaininki kuin 2010-luvun perspektiivistä tehty historiantutkimus.

Jari Leskisen kirjan lukeminen oli hämmentävä kokemus. Tuntui kuin olisi
siirtynyt ajassa taaksepäin kylmän sodan varjoissa 1970-luvulla käytyihin
koulukiistoihin. Silloin koulutuspolitiikan johtopaikat vallanneet
sosialidemokraatit uskoivat, että peruskoulun opetuksella voidaan muuttaa
yhteiskuntaa sosialismin suuntaan, kun taas tosi oikeistolaiset pelkäsivät
peruskoulun vievän Suomea Neuvostoliiton talutusnuoraan. Äänekkään
radikaalin opiskelijaliikkeen koulutuspuheet vahvistivat oikeiston pelkoja,
joihin Leskinen eläytyy täysin rinnoin.

Valikoitujen lähteiden aukikirjoitusta

Tieteellisen tutkimuksen kriteeriksi ei riitä runsas lähdeapparaatti.
Lähteiden käsittely edellyttää historioitsijalta tuomarietiikkaa,
velvoitetta  audiatur et altera pars eli todisteiden keskusteluttamista
vastatodisteilla. Toiseksi tutkijan odotetaan keskustelevan kysymyksistään ja
johtopäätöksistään muun samaa aihepiiriä koskevan tutkimuksen kanssa.

Leskinen tyytyy käsillä olevassa tutkimuksessaan lähinnä kirjoittamaan auki
valitsemiaan lähteitä, jotka rajoittuvat Pirkkalan kokeilumateriaaliin ja
viranomaisasiakirjoihin sekä niiden rinnalla historianopetuskokeilusta
tuohtuneiden oikeistovaikuttajien teksteihin. Leskisen haastattelemien
henkilöiden lista kuvastaa hänen totuuskäsitystään: lista koostuu
yksinomaan oikeistolaista koulutuspolitiikkaa ajamaan perustetun lobbyn, Vapaan
koulutuksen tukisäätiön (VKTS) toimijoista.  Vastapuoli pääsee ääneen
vasta loppuluvussa, jossa Leskinen referoi oikeuskansleriviraston
Pirkkala-tutkinnan asiakirjoja. Hän ei tällöinkään selosta ja lainaa
altavastaajien sanomisia objektiivisesti vaan lähinnä ironisesti.

Voi toki olla, että ironia on kirjan lukijan silmässä. Aika on ajanut niin
Pirkkalan toimijoiden kuin Vapaan koulutuksen tukisäätiön miesten yli.
Molempien tahojen puheet tuntuvat 2010-luvulla kovin trumpilaisilta. Puhujat
heijastavat seinälle naiiveja utopioita ja sarvekkaita pirunkuvia.

Keskustelu tutkimuskirjallisuuden kanssa, konteksti?

Toinen mainittu tieteellisen tutkimuksen ehto, keskustelu muun aihetta
käsittelevän tutkimuskirjallisuuden kanssa, ei sekään toteudu Leskisen
kirjassa. Pirkkalan kriisi 1973–1975  tapahtui peruskoulu-uudistusta koskevan
poliittisen riitelyn ja sisäpoliittisen suomettumiskeskustelun kontekstissa.
Sekä peruskoulutaistelua että suomettumista on historiantutkimuksessa
käsitelty laajasti.  Varteen otettavia keskustelukumppaneita olisi löytynyt
tutkijan omien tulosten suhteuttamiseen.

Historiantutkimuksellisen kirjallisuuden niukka läsnäolo ja kapea valikoima
kuvastuu Leskisen tutkimuksen perspektiivittömyydessä. Tekijä on ehkä
varjellut kertomuksensa punaista lankaa rönsyiltä ja tekstiään turhilta
kirjallisuusviitteiltä. Onhan hän aikaisemmin väitöskirjassaan Tulevaisuuden
turvaksi – Sotavahinkoyhdistyksen ja Irtaimiston  sotavahinkovakuutustoiminta
1939–1954. Sotavahinkoyhdistyksen säätiö ja Sotavahinkosäätiö
1954–2004(2004) selvittänyt kylmän sodan polarisoivaa vaikutusta Suomen
kansalaisyhteiskuntaan, jossa ääripäät linnoittautuivat yhtäällä
radikaaleihin opiskelija- ja koululaisjärjestöihin,  Sosialistiseen
opiskelijaliittoon ja Suomen Teiniliittoon, ja toisella laidalla rakensivat
oikeistolaiset taistelujärjestöt, ensin Suomalaisen yhteiskunnan tuen  ja
peruskoulu-uudistuksen toteuttamisvaiheessa Vapaan koulutuksen tukisäätiön.
Leskinen tarkasteli väitöskirjassaan varsin perusteellisesti Suomalaisen
yhteiskunnan tuki –järjestöä ja sen kuvastamia yhteiskunnan jakolinjoja. 
Historian kirjoittaja ei kuitenkaan voi immanentisti viitata itseensä, vaan
asiat pitää kunkin uuden lukijakunnan vakuuttamiseksi avoimesti sijoittaa
selittäviin yhteyksiinsä ja suhteuttaa muuhun tutkimukseen.

Pidättäytymällä todistusaineiston ristivalaisusta ja historiografisesta
keskustelusta Leskinen on onnistunut kirjoittamaan mukaansa tempaavan
kertomuksen, jossa vallitsee dramaattinen jännitys sosialismin ruumiillistuneen
pahan, kouluhallituksen ylijohtajan Erkki Ahon, ja isänmaata suojelevan Vapaan
koulutuksen tukisäätiön välillä.  Kertomuksen imu olisi väljähtynyt, jos
kirjoittaja olisi pysähtynyt kysymään, käyttikö oikeisto Pirkkalan
opetuskokeilua lähinnä linnunpelättimenä, jolla torjua peruskoulu-uudistusta
ja nostattaa ei-sosialistisia äänestäjiä vastustamaan ajan vahvaa joskin jo
kannatukseltaan heikkenevää vasemmistoa.



Kuva: Pääjohtaja Erkki Aho. Teoksen kuvitusta.

Tökeröhän psykologien ja kasvatustieteilijöiden Pirkkalan peruskoululaisiin
kohdistama kokeilu oli. Viidennen luokan historianopetuksen oppikirjana oli
neuvostoliittolaisen oppikirjan plagiaatti ja tavoitteena opettaa historia
spiraalimaisesti niin, että oppilas jo viidennellä luokalla saisi parametrit
koko maailmanhistorian opiskelulle. Ajatus yleiskäsitteiden tarpeellisuudesta
yhteiskunnan, valtion ja kulttuurin kehityksen jäsentämisessä ei sinänsä
ollut marxilaisuutta vaan konstruktiivista oppimispsykologiaa, jota
sveitsiläinen Jean Piaget ja amerikkalainen Jerome Bruner olivat jo
1930-luvulla levittäneet siinä kuin Stalinin hyllyttämä neuvostoliittolainen
Lev Vygotskikin. Historian pakottaminen marxilais-leniniläiseen dialektisen
materialismin termeihin oli kuitenkin silkkaa politiikkaa, mikä teki
arvostelijoille mahdolliseksi väittää opetusta käytettävän keinona Suomen
sovjetisoimiseen. Kokeilun toimijoiden joukossa ei ollut akateemisen
historiantutkimuksen asiantuntijoita  –  joihin 1970-luvulla toki mahtui
Marxin oppilapsiakin –  vaan lähinnä asennemittauksista kiinnostuneita
psykologeja. 

Leskinen käy havainnollisin esimerkein läpi monisteen, josta Pirkkalan
viidesluokkalaiset tutustuvat maailmanhistorian kulkuun.  Kylmän sodan tuulet
puhaltavat sivuilla, joilla kapitalistiset maat ensimmäisen maailmansodan
jälkeen turhaan yrittävät estää Neuvostoliiton synnyn ja toisen
maailmasodan jälkeen kommunismin historiallisesti väistämättömän
leviämisen.  Monisteen mukaan fasismin valtaannousu 1930-luvulla oli
amerikkalaisten ja länsieurooppalaisten suuryritysten aikaansaannos, ja
suuryritysten tahdosta fasismi vaikutti maailmassa vielä 1970-luvullakin.
Kylmä sota velvoitti nuoria kansalaisiakin jatkuvaan valppauteen.



Kuva: Aikajanaa Pirkkalan monisteesta

Koulutuspolitiikan uhka

2010-luvun näkökulmasta on helppo todeta, että historian dialektiikka ei
itsestään johda maailmaa sosialismiin. 1970-luvulla näkymät olivat kuitenkin
toiset. Vapautuvista siirtomaista yksi toisensa jälkeen omaksui sosialistisen
talousjärjestelmän, ja Neuvostoliitolla oli tuntuva vaikutusvalta etenkin
Afrikassa. Myös Euroopassa äänestäjät olivat kiinnostuneita sosialismista.
Siksi läntisen liberaalin demokratian puolustajien tuli oikeiston mielestä
olla varuillaan. Suomessa oikeisto näki sosialidemokraattisen puolueen
koulutusohjelmissa uhan suomalaiselle yhteiskunnalle. Pirkkalan tapauksesta tuli
kutsu yritysjohtajille vahvistaa tukeaan Suomalaisen koulutuksen
tukisäätiölle. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ja Suomen Työnantajain
Keskusliitto STK ottivatkin vastuun säätiön taloudesta ja aktivoituivat
itsekin koulutuspolitiikassa. 

Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 länsimainen liberaali valtiomalli voitti
aatekilvan – Francis Fukuyaman mukaan länsimaisen vapauden
väistämättömän voittokulun ansiosta. Suomessa alkoi jälkisuomettumisen
aika, jolloin 1970-luvun Neuvostoliiton myötäilijät joutuivat häpeään ja
sosialismi uskonasiana menetti asemansa. 1970-luvun oikeistolaiset
toisinajattelijat, Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen ja Vapaan koulutuksen
tukisäätiön perustajat saivat uusissa oloissa toki tunnustusta
siviilirohkeudestaan, mutta olivat vuosikymmenen kuluessa kuitenkin menettäneet
sanomansa terän. Opetushallitus, entinen kouluhallitus, ei enää ollut
sosialidemokratian linnake, ja kouluilla on laaja vapaus päättää itse
opetussuunnitelmastaan ja eetoksestaan.

Menneisyyden poteroista

Mihin uudessa tilanteessa tarvitaan koulututkimus, joka varoittaa yleisöä
sosialistisista koulutuspoliitikoista ja opetusohjelmista? Suomettumisen häpeä
käsiteltiin jo 1990-luvulla, ja peruskoulukiista vaimeni viimeistään
PISA-menestyksen myötä. Leskisen tekstin propagandistisuus muistuttaa paljon
puhetapaa, jota hän kirjassaan paheksuu ja ironisoi. Kirja on silti
herättänyt keskustelua niin aikakauslehti- kuin viikkolehtitasolla. Kun yksi
arvostelija katsoo kirjaa tarpeelliseksi tilinteoksi, toinen otsikoi:
”Dosentti heittäytyi poliitikoksi.”  Olisiko niin, että 2010-luvun
puolivälin ilmatilaloukkausten varjossa uudelleen virinnyt
suomettumiskeskustelu tekee 1970-luvun pelot ja uhat uudelleen ajankohtaisiksi?

Menneisyyden poteroihin ei kannata suoraviivaisesti palata. Olosuhteet muuttuvat
ja toimijat ponnistavat uudelta alustalta. Historiantutkijan velvollisuus on
tarkastella ilmiöitä niiden ajallisissa yhteyksissä ja tentata toimijoita
tasapuolisesti, mikä ei tarkoita opportunistista puolueettomuutta vaan vakavaa
paneutumista toimijoiden risteytyviin pyrkimyksiin.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/