[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sodan monet kasvot - vaikuttavin kuvin, harkituin sanoin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kivimäki, Ville; Männistö, Anssi: Sodan särkemä arki. WSOY, 2016. 239
sivua.


Sodan monet kasvot  -  vaikuttavin kuvin, harkituin sanoin
---------------------------------------------------------

Suomen vuosina 1939–1945 käymät sodat olivat monessa mielessä erityisiä:
sotaa käytiin osittain oman maan alueella, mutta siviiliuhreja syntyi silti
vähän. Yhteiskunta ei ollut aivan niin kahtiajakautunut rintamaan ja
kotirintamaan kuin yleensä ajatellaan. Sodan varjot ulottuivat vähintään
1960-luvulle, ellei kauemmaskin. Ville Kivimäen ja Anssi Männistön teos Sodan
särkemä arki valaisee suomalaisten sotakokemuksia monesta näkökulmasta.
Tapahtumahistorian tilalle on nostettu kokemushistoria; kuva-aineisto on
vaikuttavaa ja suurelta osaltaan vain harvoin nähtyä.

 

Sotakirjoja ilmestyy tänäkin syksynä kymmenittäin, vaikka sodasta on kulunut
jo yli seitsemän vuosikymmentä. Painopisteen muutos näkyy selvästi: itse
tapahtumat on kerrottu jo moneen kertaan, nyt nousevat keskiöön sodan aikana
eläneiden ihmisten kokemukset.

Sodan särkemä arki -teoksessa näitä arjen kokemuksia tarkastelee
historiantutkija Ville Kivimäki, joka kolme vuotta sitten sai Tieto-Finlandian
suomalaissotilaiden psyykkisiä muutoksia ja häiriöitä käsitelleestä,
väitöskirjansa pohjalta muokatusta teoksestaan Murtuneet mielet. Kirjan
kuvitus on valittu armeijan TK-kuvaajien 160 000:n otoksen joukosta, ja
Tampereen yliopistossa kuvajournalismia opettava Anssi Männistö on
kirjoittanut kirjan loppuun TK-kuvaajia ja heidän työtään esittelevän luvun
Sodan arjen tallentajat.



Kuva: Evakuointia. Kuvauspaikka tuntematon, 1.7.1941. Kuva Partanen. Kirjan
kuvitusta.

Teos on jaettu neljään osaan: Rintama, Koti, Väkivalta ja Muisti. Jaottelussa
on sama pohja kuin tekijäkaksikon kaksi vuotta sitten kuratoimassa Viktor
Barsokevitch -valokuvakeskuksen näyttelyssä Särkynyt arki, eli kyseisen
näyttelyn huoneita vastaavat kirjassa samannimiset luvut. Loppukiitoksista
käykin ilmi, että kirja on syntynyt ikään kuin näyttelyn
”sivutuotteena” – eikä tämä ole vähättelevä ilmaus. Päinvastoin.
Jäin miettimään, pitäisikö Sodan särkemää arkea luonnehtia
tietokirjaksi, jossa on tavallista runsaampi ja puhuttelevampi kuvitus, vai
kuvateokseksi, jossa on normaalia enemmän erittäin kiinnostavasti esitettyä,
aihetta valottavaa tekstiä. Martti Ruokosen tyylikkään graafisen suunnittelun
voinee kuitenkin mainita tässä yhteydessä?

Silakkaa ja lanttua, perunaa ja velliä

Se elämänpiiri, jonka sotavuodet 1939–1945 särkivät jokseenkin jokaiselta
tuolloin eläneeltä suomalaiselta ja osittain myös heidän
jälkeläisiltään, kuvastuu monien tuon ajan eläneiden mielessä
eräänlaisena onnen aikana, vaikka todellisuus oli hyvinkin monisärmäinen ja
monesti varsin ankea – ainakin jos katsomme sitä omasta hyvinvoinnistamme
käsin.

Talvisodan syttyessä Suomi oli edelleen agraariyhteiskunta, vaikka kaupungeissa
elettiin jo vahvaa nousukautta: tehtaanpiiput savusivat, sähkövalo syrjäytti
öljylamput. Autokanta kasvoi, ja autolla alkoi päästä syrjäisimmillekin
seuduille, jossa elämä oli suunnilleen samanlaista kuin 1800-luvulla. Harva
kaupunkilainenkaan oli käynyt ulkomailla; tyypilliselle maalaisihmiselle oma
kirkonkylä tai lähikaupunki oli maailman raja.



Kuva: Soutajat. Sunku-Palesaari, 9.6.1942. Kuva Holger Harrivirta. Kirjan
kuvitusta. 

Sosiaali- tai terveydenhuoltoa sanojen nykyisessä merkityksessä ei tunnettu;
köyhäinhoitolautakunnat sentään pitivät huolta surkeimmassa jamassa
olevista ihmisistä ja suunnilleen joka toisessa maalaispitäjässä oli oma
kunnanlääkäri. Perheet olivat suuria, etenkin maaseudulla, ja noin 7 %
lapsista kuoli ensimmäisenä elinvuotenaan. Lukutaidottomia oli vielä
runsaasti – heitä tuli myös nuoren tasavallan armeijaan asevelvollisuuttaan
suorittamaan. Eikä vuoden 1918 varjo ollut vielä täysin väistynyt; naapurit
tiesivät tasan tarkkaan, kuka oli parikymmentä vuotta sitten ollut milläkin
puolella tai kumpaa sisällissodan osapuolta oli enemmän ja vähemmän salaa
kannattanut.

Myytti yhtenäisestä kansakunnasta ja tasa-arvoisista aseveljistä osoittautuu
Ville Kivimäen juohevasti etenevän, runsaasti konkretiaa, vertauksia ja
havainnollistavaa ainesta sisältävän tekstin valossa myytiksi. Sosiaaliset
erot eivät rintamallakaan kadonneet kokonaan, mutta porukkaan oli pakko
sopeutua jos meinasi selviytyä – yhteisvoimin se oli helpompaa kuin
yksinään, joskaan ei tietysti missään olosuhteissa läheskään varmaa.

Kivimäki huomauttaa lisäksi, että sodanajan propagandassa ja juhlapuheissa
hehkutetut kansalaishyveet eli auttamishalu, talkoohenki ja uhrimieli eivät
ihmisten arjessa esiintyneet aivan puhtaaksiviljeltyinä, vaan niiden rinnalla
kukoisti myös oman edun tavoittelu. Inhimillistä kyllä, moni keskittyi omaan
ja lähimmäisten selviytymiseen. Varsinkin ”lanttutalvena”, 1941–1942
elintarvikekriisin aikana ja myöhemminkin, kun korviketta oli pakko jatkaa
vastikkeella, eivät pisteet (eli erilaiset säännöstelykupongit) riittäneet
mihinkään. Syötiin silakkaa ja lanttua, perunaa ja velliä.

Kesän 1944 dramaattisten tapahtumien keskellä Gerda Ryti kehotti
radiopuheessaan koko kansaa rukoilemaan aina kun keskipäivällä radioitavat
Turun tuomiokirkon kellonlyönnit kuuluivat. Tiedossa ei ole, kuinka laajalti
presidentinrouvan vetoomusta noudatettiin, mutta jo se itsessään kuvastaa
sekä maan yhtenäiskulttuuria että uskonnon vahvaa asemaa.

Yhtenäistä kertomusta ei ole

Kun sota syttyi, se ei repäissyt yhteiskuntaan sellaista kuilua kuin rintama-
ja kotirintama-nimitykset antavat ymmärtää. Rintama ei ollut yksinomaan
miesten ja kotirintama naisten maailma; kymmeniä tuhansia naisia työskenteli
erilaisissa armeijaa avustavissa tehtävissä, ja suurin osa yli
nelikymppisistä miehistä pysyi rauhan ajan tehtävissään tai heidät
komennettiin johonkin sotatoimia tukevaan positioon, mutta he saivat silti
yleensä olla kotiseudulla.

Kesällä 1944, jolloin kenttäarmeija oli suurimmillaan, siihen oli mobilisoitu
noin 530 000 miestä eli noin 14 % koko 3,8-miljoonaisesta kansasta. Hyvä
esimerkki Kivimäen konkretisoinnista on se, että hän kehottaa lukijaa
kuvittelemaan, millaiseksi oma lähipiiri muuttuisi, jos kaikki 18–35-vuotiaat
miehet siirrettäisiin siitä pois. Perhetilanteesta näet riippui, millaisena
sota kullekin suomalaiselle näyttäytyi: osa ihmisistä jatkoi elämäänsä
suunnilleen entiseen tapaan – tosin säännöstelyn ja muiden arkea
rajoittavien tekijöiden varjossa.

Yhtenäistä sotakertomusta ei siis ole – edes rintamamiehet eivät kokeneet
sotaa samanlaisena, vaan kokemukseen vaikutti aselaji, sijoituspaikka ja asema
armeijan hierarkiassa. Rintamahan ei ollut piikkilangoin ja juoksuhaudoin
piirretty yhtenäinen viiva, vaan sota alkoi näkyä jo kymmenien kilometrien
päässä varsinaisista etulinjoista. Selusta-alueella sijaitsivat esikunnat,
huoltomuodostelmat, kenttäsairaalat, ase- ja varusvarikot, kaikenlaisen tavaran
varastot. Etulinjalta vedettiin miehiä välillä lepäämään, ja
henkilötäydennyskeskuksista hankittiin sinne vereksiä voimia.

Se, että nuoret etulinjataistelijat eivät näytä kuvissa ikäisiltään,
johtuu kahdestakin seikasta. Ensinnäkin äärimmäisen karuissa olosuhteissa
parikymppinen tulokas vanheni äkkiä, ja toisekseen osa noista
”rintamakuvista” on otettu hieman taaempana. (Tämä ei kuitenkaan aina
johtunut rintamakuvaajien arkuudesta – henkensä kaupalla hekin monesti
työskentelivät.)

Säädeltyä surua, väkisintehtyä iloa

Vuosina 1939–1945 koko Eurooppa oli sodassa, mutta Suomen käymä sota oli
ainutlaatuinen. Maa kävi sotaa omilla kotinurkillaan – jopa miehitettyyn
Itä-Karjalaan pääsi esimerkiksi Helsingistä junalla alle vuorokaudessa ja
junia kulki jatkuvasti – mutta siviilit oli saatu pois taistelujen alta.
Tämä ei onnistunut missään muualla Euroopassa, eikä sitä kai monessakaan
maassa edes yritetty, vaan asukkaat jäivät sotatoimien alle. Suomessa
siviilejä kuoli suhteellisen vähän: toisen maailmansodan aikana kuolleista 96
000 suomalaisesta 97 % oli sotilaita, 3 % siviilejä. Puolassa suhde oli
täsmälleen päinvastainen.



Kuva: Omaiset laskevat seppeleen sankarihaudalle. Kolmen sankarin äiti.
Naantali 20.6.1943. Kuva Esko Suomela. Kirjan kuvitusta. 

Tästä huolimatta kuolema kosketti tavalla tai toisella jokseenkin jokaista
suomalaisperhettä – kirjan kuvissa se on läsnä monella tavalla. Liikuttavaa
on katsoa äitiä, joka kolme vapaudenristiä rinnassaan saattaa poikaansa
viimeiseen lepoon. (Kaatuneiden sotilaiden äideille myönnettiin vapaudenristin
sururisti, ja toukokuussa 1942 ylipäällikkö myönsi Vapaudenristin yhteisesti
kaikille Suomen äideille. Tähän liittyen vanhoissa kirkoissa on yhä edelleen
kyseinen Mannerheimin päiväkäsky.)

Poikkeusoloissa suru oli säädeltyä, niin myös ilo. Itkeä toki sai, mutta
sotilaspastorien avuksi laadittu kirjepohja määritti sallitun rajat: ”- -
tiedän kuitenkin, että murheen keskellä sydämenne iloitsee siitä, että
vainajanne on antanut kalliin uhrin kaiken sen puolesta, mikä tekee elämänne
elämisen arvoiseksi.”

Sotaa ei näytetty aikalaisille sellaisena kuin se todella oli. Kirjan
Väkivalta-osiossa on kuvia, jotka eivät aikanaan läpäisseet sensuuria.
Esimerkiksi kokosivun kuva kuorma-auton lavalle hiukan sikinsokin kuormatuista
kaatuneista lienee takuuvarmasti jäänyt sensuurin haaviin, ja jos kuva
naisiksi pukeutuneista, rintamalla esiintyneistä tanssijoista vahingossa
julkaistiin, sitä paheksuttiin. Näitäkin kyllä otettiin – ja paljon muuta
sellaista, joka kertoo että iloa pidettiin vähän kaikkialla vaikka väkisin.



Kuva: Kaatuneita kuorma-auton lavalla. Kuvausaika todennäköisesti loppuvuosi
1942. Kuva Unto Hämäläinen. Kirjan kuvitusta.

Tekstin ja kuvien vuoropuhelua

Kirjaa tekee mieli selata useampaan kertaan: ensimmäisellä kerralla teksti
jää helposti kiinnostavien kuvien varjoon. Jos taas kiinnittää huomionsa
tekstiin, kuvat jäävät kakkoseksi – ja tässä teoksessa on nimenomaan kyse
tekstin ja kuvien vuoropuhelusta.

Iso formaatti mahdollistaa kuvien julkaisemisen riittävän kokoisina, jotta
yksityiskohdatkin erottuvat. Koko- ja puolen sivun kuvia on runsaasti.
Mielenkiintoinen ratkaisu on myös kuvien jättäminen osin tekstittämättä:
kuvateksteinä on useimmiten vain kuvan ottopaikka ja -aika sekä kuvaajan nimi.
Alkuperäiset, yleensä varsin propagandistiset kuvatekstit löytyvät kirjan
lopusta, jossa on myös kuvan SA-arkistonumero.

Taistelukuvia, joita sodan aikana julkaistiin runsain mitoin ja joilla
myöhemmin on kuvitettu ties miten monia sodan tapahtumahistoriasta kertovia
kirjoja, ei tällä kertaa nähdä paljoakaan. Kuvissa on läsnä sodan muu
monikasvoinen arki: teltta- ja korsuasuminen, tsaikkaporukat, saunareissut ja
sairaalasalit, Itä-Karjalan upottavat maantiet joilla kuvaajat taivalsivat
jalkaisin kamera-arsenaaliaan raahaten.



Kuva: Sotamies Hellbergin uudenvuoden revyy, kaikki esiintyjät miehiä.
Syvärin kaupunki, vuodenvaihde 1942–1943. Kuva Teuvo Tulio. Kirjan kuvitusta.

Lyhyestä rintamakuvauksen ja -kuvaajien esittelystä käy ilmi, että vaikka
SA-arkistossa onkin noin 650 eri henkilön ottavia kuvia, vain osa heistä oli
varsinaisia TK-kuvaajia, ja vielä pienempi osa vastaa siitä, millaisena sodan
monet kasvot ovat jälkipolville välittyneet. Noin puolet jatkosodan kuvista on
30 eniten kuvanneen miehen töitä. Männistö nostaa heistä esiin ahkeran,
monipuolisen ja ilmaisuvoimaisen Olavi Aavikon ja rämäpäisen rohkean Nils
Helanderin (joka sai surmansa kuvaustehtävässä) sekä muutamia muita.
Männistön analyyseja suomalaisista sotakuvaajista olisi lukenut mieluusti
enemmänkin; myös kuvaajille annetut ohjeet ovat kiinnostavia.

Jo itse SA-kuvan arkisto on kansainvälisestikin ainutlaatuinen, ja kirjan
tekijät sanovat saaneensa käytettäväkseen koko siihen liittyvän tietokannan
eli ne tiedot, jotka kuvaajat sodan aikana tallensivat paperilomakkeille
kuvaselosteisiin. Näitä tietoja olisi ehkä voinut hyödyntää vieläkin
enemmän, esimerkiksi pohtimalla, miten kuvaselosteiden käsitteet ja termit
muuttuivat jatkosodan vuosina ja mistä muutos mahtoi aiheutua. Jonkin verranhan
Männistö näitä kysymyksiä käsittelee, mutta lisääkin tuollaista
propaganda-analyysia olisi mieluusti lukenut, etenkin kun koko muu sota-ajan
arjen analyysi on terävää ja monipuolista.

Kertautuva haavoittuvuus

Selväksi käy, että yhtenäistä sotakokemusta ei ole, mutta silti sota on
heittänyt suomalaiseen yhteiskuntaan jopa yllättävän pitkän varjon, josta
Ville Kivimäki käyttää termiä ”kertautuva haavoittuvuus”.

Etulinjan kiväärikomppanioiden jalkaväkimiehet olivat nuoria, monet heistä
varattomia ja kouluja käymättömiä syrjäseutujen poikia. Heidän
elinpiirissään köyhyys jatkui sodan jälkeenkin; pienillä tiloilla suurten
perheiden elanto oli tiukassa. Kun sitten yhteiskunnan rakennemuutos alkoi
tyhjentää maaseutua, ensimmäisinä laudat lyötiin juuri näiden kotien
oville. Muutettiin kaupunkiin tai Ruotsiin ja oltiin juurettomia. Perusteita
vailla ei liene sekään näkemys, että 1990-luvun lama on kohdellut rajuimmin
juuri näitä samoja ihmisryhmiä, samoja sukuja.

Mutta, kuten Ville Kivimäki huomauttaa, sotasukupolven elämää on
määrittänyt moni muukin asia kuin sota. Niin sanotut rintamaveteraanit olivat
ainakin 1980-luvulle asti hyvin aktiivisia ihmisiä; he tekivät työtä,
osallistuivat politiikkaan, loivat jokainen omalta osaltaan yhteiskuntaa, jossa
nyt elämme.

Lyhyesti sanottuna: Sodan särkemä arki on monipuolinen, useampaan kertaan
luettava teos, jossa tieto ja tunne ovat tyylikkäästi tasapainossa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/