[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suojelukasvatusta pahantapaisten lasten ja nuorten ”parhaaksi”

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Laitala, Marjo; Puuronen, Vesa: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien
vaietut kokemukset. Vastapaino, 2016. 286 sivua.


Suojelukasvatusta pahantapaisten lasten ja nuorten ”parhaaksi”
---------------------------------------------------------

Kirjassaan Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut
kokemukset sosiologian tutkija Marjo Laitala ja sosiologian professori Vesa
Puuronen Oulun yliopistosta tarkastelevat Suomen koulukotien toimintaa
kasvattien kokemuskertomusten kautta eli antavat äänen ihmisille, joille sitä
ei ole aikaisemmin riittävästi annettu. Kirjoittajat valaisevat
”pahantapaisten” lasten ja nuorten suojelukasvatuksen vaiheita 1800-luvun
lopulta alkaen asiakirja-aineiston, säädösten ja tutkimuskirjallisuuden
kautta sekä vuosien 1940–1985 aikaa myös haastatteluaineiston avulla. Monen
lapsen ja nuoren elämässä oli koulukodissa vietetty aika jätti mieleen
lähtemättömät jäljet ja syvän kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta.

Marjo Laitalan ja Vesa Puurosensuojelukasvatusta koskeva tutkimus Yhteiskunnan
tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset sai alkunsa sattumasta, kun
heistä toinen – kumpi? – kohtasi henkilön, joka oli ollut koulukodissa ja
joka halusi ja osasi kertoa kokemuksistaan saaden näin mielenkiinnon aiheeseen
viriämään. Kirjoittajat eivät ole itse olleet koulukodissa, mutta heillä on
käsityksensä mukaan ollut mahdollisuus saavuttaa kertojien luottamus ja
ymmärtää heidän kokemuksiaan ja jopa tunteitaankin riittävän hyvin, jotta
voivat kertoa niistä uskottavasti.

Kirjoittajakaksikon toinen jäsen on työskennellyt 15 vuotta toimittajana ja
tehnyt tuhansia haastatteluja, myös aroista aiheista. – Lukija voi arvata,
että tämä henkilö on Laitala. – Tiimin toinen jäsen – ilmeisesti
Puuronen – on toiminut 30 vuotta tutkijana ja tehnyt satoja haastatteluja
erilaisten ihmisten parissa. Hän on tutkinut erityisesti rasismia ja nuorisoa
ja julkaissut aikaisemmin mm. teokset Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta
tienhaarassa (2005), Nuorisotutkimus (2006), Rasistinen Suomi (2011) ja Tappavat
aatteet (2011). – Kirjoittajien osuuksia tutkimuksen teossa ja Yhteiskunnan
tahra?-kirjan kirjoittamisessa ei eritellä.

Pitääkö koulukotipoikien ja -tyttöjen vuosikymmenien takaista elämää
tutkia? Eikö menneet ikävät asiat voisi jättää penkomatta? Eikö riitä,
että jo vuonna 2013 televisiossa esitettiin Ari Lehikoisen dokumentti
Varastettu lapsuus, joka syntyi Puurosen alkuideasta, ja vuonna 2014
Luurankokaappi, jossa yksi koulukotinuoruuden elänyt mies kertoi kokemuksistaan
puhumattakaan muista viime vuosina tiedotusvälineissä olleista jutuista? –
Pitää! Ei saa! Ei riitä! – Muistitietohistorioitsijana kannatan kaikkien
aikojen ilmiöiden tutkimista nimenomaan ihmisten omien kokemusten kautta. Sitä
paitsi suojelu- ja parantamiskasvatusoppia eli erityspedagogiikkaa opiskelleena
ja myös ”poikkeavien” lasten kanssa työskennelleenä kannatan jokaista
eettisesti toteutettua alan tutkimusta – paljastaapa se miten hirveitä
asioita tahansa.

Laitala ja Puuronen ovat kiinnostuneet nimenomaan koulukotien (vuoteen 1947
kasvatuslaitosten) kasvattien vaietuista kokemuksista ja ovat sitä mieltä,
että vaikeita asioita pitää tutkia. ”On yhteiskunnallisesti arvokasta ja
moraalisesti oikein antaa ääni ihmisille, jotka eivät ole aikaisemmin tulleet
kuulluksi vaan jotka on vaiennettu.” Tärkeää on myös, että
”[v]aiettujen käytäntöjen ja kokemusten esiintuominen edesauttaa
yhteiskunnan itsereflektiota ja kenties ehkäisee yhteiskuntapoliittisia
virheitä tulevaisuudessa.” Itsekin toivon, että sote-uudistuksen
pyörteissä kieppuvat poliitikotkin pysähtyisivät sen verran, että
ehtisivät lukea tämän tutkimuksen ja ottaisivat opikseen!

Taistelevaa tutkimusta

Tapanin tarina aloittaa Pohjolan Poikakodista Yhteiskunnan tahra?-teoksen. Se on
koottu yhden entisen koulukotikasvatin haastattelusta ja se johdattaa
suomalaisten suojelukasvatuslaitosten synkkään maailmaan. Niin kuin
kirjoittajat toteavat, koulukotien kasvattien elämästä tiedetään vähän ja
laitosten kokemuksellinen ulottuvuus on jäänyt vaille riittävää huomiota.
Aikaisemmissa tutkimuksissa on tarkasteltu koulukoti-ideaa ja kurin ideaa mutta
ei käytäntöä sekä kasvatuksen ideaa mutta ei kasvatuskäytänteitä. Lähes
kokonaan analysoimatta ovat jääneet myös laitoskasvatusta ohjanneet opit ja
aatteet.

Siksi kirjoittajat käsittelevät monipuolisesti myös vähälle huomiolle
jääneitä aihepiirejä. Ennen kaikkea he haluavat tuoda koulukoteihin
sijoitettujen vaietut kokemukset julkisiksi, kuvata menneisyyden todellisuutta
ja pyrkiä analysoimaan haastattelujen perusteella kasvattien kokemusten
taustalla olevia ajattelutapoja ja institutionaalisia käytäntöjä.
Kirjoittajat siis nostavat koulukoti-instituution virallisen tiedon rinnalle
”toista tietoa” laitosten elämästä, sisäisistä kulttuureista ja
tavoista silläkin uhalla, että kokemusten edustama toinen tieto voi olla
virallisen tiedon vastaista.



Kuva: Varastettu lapsuus -dokumenttielokuvasta (Yle)

Laitalan ja Puurosen koulukotikirja on ”taistelevaa tutkimusta”. Se
taistelee oikeiden ja hyvien asioiden – inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden,
solidaarisuuden ja tasa-arvon – puolesta. Kirjoittajat eivät peittele
näkemystään, että huostaanotoissa ja koulukotisijoituksissa on tapahtunut
vääryyksiä, joihin yhteiskunnan tulisi reagoida vaikka jälkikäteen. Monissa
maissa eri tavoin kaltoin kohdelluille on esitetty julkisia anteeksipyyntöjä
ja maksettu jopa korvauksia heidän kärsimyksistään. Milloin meillä
Suomessa? Asiahan on ollut esillä julkisuudessa muutaman vuoden ajan. Laitala
ja Puuronen vaativat, että valtion on selvitettävä perusteellisesti
koulukodeissa ja muissa lastensuojelulaitoksissa sijoitettuna olleiden ihmisten
kokemat vääryydet. Poliittisten päätöksentekijöiden ja valtion on lisäksi
ryhdyttävä toimiin virallisen anteeksipyynnön esittämiseksi ja korvausten
maksamiseksi huonosti kohdelluille.

Kirjoittaessaan koulukotien historiaa kasvattien näkökulmasta Laitala ja
Puuronen käyttävät päälähteinään noissa laitoksissa olleiden
haastatteluja ja viljelevät niistä poimittuja lainauksia ahkerasti pitkin
teosta. Kuitenkin he jättävät ne mainitsematta lähdeluettelossa. Lukija ei
siis saa luetteloa vilkaisemalla tietää, montako haastattelua on tehty ja
milloin, kuka ne on tehnyt, mihin koulukoteihin ne liittyvät, kuka on
tekstintänyt haastattelut eli muuttanut puheet kirjoitettuun muotoon ja millä
tavoin sekä mihin haastattelut on arkistoitu. Eri puolilta teosta selviää
kuitenkin, että tutkijat ovat saaneet helposti riittävän määrän
vapaaehtoisia haastateltavia ja että haastattelut on tehty ”viime vuosina”,
että haastateltuja entisiä koulukotinuoria on ollut kaikkiaan 35 (31 miestä
ja 4 naista), että he ovat olleet koulukodissa vuosien 1940–1985 välisenä
aikana ja että haastateltaessa he ovat olleet 43–80-vuotiaita. Työekonomian
vuoksi haastatteluja ei ole tehty enempää, minkä jokainen muistitietotutkija
hyvin ymmärtää.

Suurin osa haastatelluista on ollut Pohjolan Poikakodissa Muhoksella, sillä
laitoksen 75 entiselle kasvatille lähetettiin kutsu haastatteluun ja heistä 19
osallistui. Loput kertojat ovat olleet Kulhossa, Käyrässä, Lausteella tai
Suvilinnassa Turun seudulla,  Järvilinnassa, Kotiniemessä tai Pernasaaressa
Jyväskylän lähettyvillä sekä yksi Kylliälän koulukodissa Limingassa.
Kaikki tutkimukseen mukaan tulleet kertojat ovat vapaaehtoisesti puhuneet
vaikeista asioista ja tuoneet laitoskokemuksensa julkiseen keskusteluun. Heidät
on hyvän tutkimuskäytännön mukaan anonymisoitu ja heille on annettu
peitenimet. Sitä ei mainita, montako haastattelua kumpikin kirjoittaja on
tehnyt eikä sitä, missä muodossa ja mihin haastattelut on sijoitettu vai onko
ne arkaluontoisina ehkä tuhottu tai suljettu määräajaksi.

Muina lähteinään kirjoittajat käyttävät runsaasti eri tieteenalojen
tutkimuskirjallisuutta ja lakeja, komiteamietintöjä, koulukotien
ohjesääntöjä sekä arkistolähteitä – koulukotien oppilasakteja ja
oppilaiden elämäkerrallisia tietoja. Lähdeluettelosta löytyy myös muutamia
verkkojulkaisuja ja yksi TV-dokumentti. Historioitsijana ihmettelen, että
tekijät ovat hyödyntäneet tutkimuksessaan vain kolmen laitoksen –
Järvilinnan vastaanottokodin, Pernasaaren koulukodin ja Pohjolan Poikakodin
arkistoja. 

Marginaaliin sysättyjä  

Yhteiskunnan tahra? on jaettu neljää päälukuun. Ensimmäisessä, ”Ei
kyllin hyvä kansalaiseksi” -luvussa kirjoittajat hahmottelevat
suojelukasvatuksen ja pahantapaisuuden käsitteiden merkityksiä, käyttöä ja
keskinäistä yhteyttä. Michel Foucault’n ajatusten valossa he selvittävät
miten ja miksi kasvatuslaitoksia syntyi ja mihin niitä yhteiskunnassa
tarvittiin. He myös jäljittävät vaihtelevia kasvatusaatteita ja
yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä, kun he kirjoittavat suojelukasvatuksen
keskeisistä vaikuttajista, päämääristä ja ”vaikean aineksen”
muuttuvista käsittelytavoista.

Suojelukasvatus on sekä aate että aatetta soveltavia institutionaalisia ja
hallinnollisia käytäntöjä. Käsitteestä on luovuttu jo 1980-luvulla, mutta
se on tässä tutkimuksessa paikallaan. Se on osa lastensuojelun
kokonaisuudesta. Se on laskelmoitua ja rationaalista toimintaa, joka pyrkii
muovaamaan lasten ja nuorten ongelmallisena pidettyä toimintaa ja
käyttäytymistä tietynlaisen hyväksytyn kansalaisuuden suuntaan. Sen tavoite
on suitsia huonosti käyttäytyviä eli pahantapaisia – tätäkin käsitettä
on pyritty välttämään 1980-luvulta lähtien – alaikäisiä ja
välillisesti heidän vanhempiaankin. Sen tarkoitus on huolehtia pahantapaisista
lapsista ja nuorista sekä parantaa, kehittää ja tarvittaessa myös rangaista
heitä. Kirjoittajat kuitenkin kyseenalaistavat suojelukasvatuksen onnistumisen
niissä muodoissa, joissa sitä on heidän tutkimusaikanaan harjoitettu.

Pahantapaisille lapsille ja nuorille löytyy heitä koskevista asiakirjoista
monia ”leimoja”: mm. epärehellisyys, valehtelu, laiskuus, työkammo,
vastuuttomuus, itsepäisyys, rivo puhe, röyhkeys, vilpillisyys,
tottelemattomuus, uppiniskaisuus, taipumus väkivaltaan, psykopaattinen luonne
ja kevytmielisyys. 1950-luvulla pahantapaisuuden rinnalle nousi sosiaalisen
sopeutumattomuuden käsite, ja käsitteet kytkettiin ennen kaikkea ikään:
lapset olivat pahantapaisia ja nuoret sopeutumattomia. Vuonna 1970 painetussa
Lasten erityishuolto ja opetus-teoksessa murrosikäisten sosiaalisen
sopeutumattomuuden oireina mainitaan lainvastaiset teot, juopottelu tai muu
huumaavien aineiden käyttö, kuljeksiva, työtä kaihtava tai muuten
irtolaistapainen elämä sekä erityisesti murrosikäisillä tytöillä
esiintyvä nk. seksuaalinen holtittomuus. Kirjan mukaan nuoremmat lapset taas
syyllistyivät näpistelyyn ja koulusta karkailuun. Koulukodeissa yhteiskunnan
marginaaleihin sysättyjen ihmisten jälkikasvusta pyrittiin kitkemään
pahantapaisuus ja kasvattamaan heistä hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä,
jotka pysyvät omassa sosiaaliluokassaan. Toisaalta yhteiskuntaa pyrittiin
suojelemaan heiltä.



Kuva: Pernasaaren kasvatuslaitos 1931–1946, Pernasaaren koulukoti 1946–1994.

”Kohti laitosta” -luvussa kirjoittajat kuvaavat koulukotikasvattien
elämää ennen laitokseen sijoittamista. Laeissa ja muissa säädöksissä
sijoittamiselle esitettiin erilaisia perusteita, jotka olivat monesti kaukana
niistä syistä, joiden vuoksi koulukoteihin jouduttiin. Säädösten
perusteella koulukoteihin olisi pitänyt sulkea pahantapaisia, siveellisesti
hairahtuneita ja rikollisia lapsia ja nuoria. Haastatteluaineistosta voi
kuitenkin päätellä, että köyhyys ja sen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat
olivat yleisin laitokseen joutumisen syy. Moni kärsi oppimisvaikeuksista ja
löi laimin koulunkäyntiä, mikä ei kuitenkaan ole lain mukaan riittävä
sijoitusperuste.

Sitä kirjoittajat eivät kerro, mistä koulukotiin siirtämisprosessi alkoi.
Kuka huomasi lapsen tai nuoren kaipaavan huolenpitoa, jota hänen vanhempansa
eivät pystyneet antamaan. Naapurit, opettajat, ”sosiaalitantat” ja
poliisitkin lienevät olleet asialla. Sosiaalilautakunnan oli joka tapauksessa
ryhdyttävä toimiin, kun poika tai tyttö oli saanut lähipiirinsä
huolestumaan, ja otettava hänet huostaan vapaaehtoisesti eli vanhempien
suostumuksella tai pakosta eli ilman tuota suostumusta. Valtion koulukoteihin
lapset ja nuoret kulkivat Järvilinnan vastaanottokodin kautta, mutta
yksityisiin koulukoteihin heidät sijoitettiin suoraan ilman tarkastusta ja
varsin löyhin perustein.

Koulukotien alkuaikoina laitoksiin saapuvista huostaan otetuista lapsista ja
nuorista ei tiedetty juuri mitään, mutta 1920-luvulla heille ruvettiin
tekemään älykkyystestejä vastaanottokodissa, jossa päätettiin, mihin
paikkaan heidät lopulta sijoitetaan. Uusien älykkyystestien mahtiin uskottiin
vuosikymmenien ajan. Vasta 1940-luvun alkupuolella alettiin tehdä
henkilötutkintoja. Nämä perustuivat Lapinlahden sairaalan ylilääkäri
Martti Kailan laatimaan lomakkeeseen nuorten rikoksentekijöiden taustan
selvittämiseksi. Lomakkeen otsikko vain muutettiin koulukotiin sijoitettavia
varten: Lastensuojelulomake N:o 282/46. Sinä kyseltiin paljon perheenjäsenten
sairauksista ja poikkeavuuksista sekä tietenkin lapsesta, sillä lomakkeen
tarkoitus oli perustella huostaanotto ja koulukotisijoitus. Tutkija ja lapsi
täyttivät erisisältöisen version.

1940-luvun lopulla koulukotisijoituksissa pyrittiin huomioimaan lapsen ikä,
älyllinen kehitystaso, pahantapaisuus ja psykopaattisuus. Vuoden 1958
koulukotikomitea korosti kehitystason merkitystä jaotteluperusteena ja ehdotti
lähimpään laitokseen sijoittamista, kun siihen saakka kasvatti oli sijoitettu
mahdollisimman kauas kotoaan, jottei kodin paha vaikutus pääsisi leviämään.
Se myös ehdotti, ettei samaan paikkaan pantaisi eri kouluvaiheissa olevia. Sen
jälkeen kun valtion vastaanottokoti Järvilinna suljettiin vuonna 1969, eri
koulukoteihin tuli omia vastaanotto-osastoja, joilla tehtiin mm. psykologisia
testejä.

Ensimmäiset kasvatuslaitokset olivat perustamisaikansa eli 1800-luvun lopun ja
1900-luvun alun tuotteita, joilla pyrittiin puuttumaan yhteiskunnan yleisten
rakenteellisten muutosten aiheuttamiin ongelmiin. Laitosten tavoite oli hallita
muutoksen seurauksia. Kirjoittajat kuvailevat varsin laajasti muutoksia, jotka
auttavat lukijaa hahmottamaan sitä yhteiskuntaa ja ilmapiiriä, johon
kasvatuslaitokset syntyivät. He puuttuvat myöhempiinkin ajan ilmiöihin ja
kirjoittavat mm. Marraskuun liikkeestä, vuonna 1967 perustetusta
painostusryhmästä, joka tavoitteli ”järkiperäistä ja inhimillistä
kontrollipolitiikkaa”. Se ei tarttunut valtion ja yksityisten koulukotien
erilaisiin sijoitusperusteisiin, mutta saattoi julkisuuteen monia muita
räikeitä epäkohtia. Se kiinnitti huomiota siihen, että keskiluokkaiset
opettajat ja sosiaalityöntekijät olivat usein kykenemättömiä ja ehkä myös
haluttomia ymmärtämään lasten ja nuorten käyttäytymistä ja sen syitä.

Kova paikka

Koulukotiin joutuminen oli useimmille lapsille ja nuorille järkytys.
Huostaanoton jälkeen lähtö laitokseen tuli yllättäen; siitä ei etukäteen
tiedotettu eikä huostaan otetulle kerrottu, mihin ollaan menossa. Yleensä
saattajana oli poliisi. Vain harva kohtasi koulukodissa paremmat olot kuin
hänellä oli sitä ennen ollut. Kirjan laajimmassa luvussa, ”Kova
koulukoti”, kirjoittajat kuvaavat sijoituspäätöksen saaneiden matkaa
laitokseen ja elämää laitoksessa. He esittelevät koulukotien käytäntöjä
haastateltavien kertomuksiin perustuen, siis elettyinä ja koettuina. He
tarkastelevat koulukotien kulttuuriin ja käytäntöihin sisältynyttä
kaltoinkohtelua sekä väkivaltaa, johon turvautuivat sekä sijoitetut että
henkilöstö.

Vaikka koulukodeissa oli koulu ja monet lapset oli siirretty paikkaan juuri
oppimis- ja koulunkäyntivaikeuksien takia, koulun merkitys oli useimpien
sijoitettujen elämässä vähäinen eikä tuetusta opetuksesta oltu kuultukaan.
Vasta 1970-luvulla koulutuksen laatuun alettiin kiinnittää enemmän huomiota.
Samaan aikaan myös työn merkitys laitosten toiminnan osana heikkeni.
Aikaisemmin kasvattien edellytettiin tekevän raskasta työtä kuutena tai
seitsemänä päivänä viikossa, eikä palkkaa yleensä maksettu tai maksettiin
epämääräisin perustein. Työllä näet uskottiin olevan kasvattava vaikutus.
Sitä paitsi oppilaiden työpanos pelloilla, navetassa, sikalassa,
metallipajassa, puusepän- tai suutarinverstaassa, ompelimossa, kutomossa,
keittiössä tai muussa kohteessa oli taloudellisesti hyvin tärkeä
laitoksille. Monen haastateltavan muistoissa koulukoti on nimenomaan
pakkotyölaitos.



Kuva: Pernasaaren koulukodin sementtivalimo (Yle)

Jotakin myönteistäkin laitoksesta saattoi sentään löytyä. Kun
koulukotikasvattien vapaa-aika 1970-luvulta lähtien kasvoi, tulivat laitoksiin
ensimmäiset vapaa-ajan ohjaajat. Silloin kävi aikaisempaa monipuolisempi
harrastustoiminta mahdolliseksi. Laitoksissa urheiltiin, hiihdettiin, painittiin
ja pelattiin lentopalloa. Myös näytteleminen, partio, pelit, bändit ja
torvisoitto tarjosivat vaihtelua.   

Koulukotioppilaiden hallinta perustui 1960-luvulle asti jatkuvaan ja
hellittämättömään tarkkailuun ja ankaraankin rankaisemiseen. Liikkumista
rajoitettiin sekä arkisin että vapaa-ajalla, eikä lomia herunut. Arestia ja
piiskaa annettiin mitättömän tuntuisista rikkeistä. Vielä 1957 Veeti, joka
oli suuttunut epäoikeudenmukaiseksi kokemastaan kohtelusta ja löi valvojaa
niin, että tämän nenästä tuli verta, sai rangaistukseksi kymmenen lyöntiä
johtajan kädestä kolmen henkilökunnan jäsenen läsnä ollessa. Lisäksi
häneltä leikattiin tukka, kiellettiin tupakka, vähennettiin ruokaa,
kiellettiin lukeminen ja annettiin 12 vuorokautta eristyskoppia – eli
rangaistusta toisensa päälle.

Ruumiillinen kuritus koulukodeissa kiellettiin vasta vuonna 1965, vaikka se oli
kielletty oppikoulussa jo vuonna 1832 ja kansakoulussakin vuonna 1914.
Vanhempien oikeus kurittaa lapsiaan ruumiillisesti kiellettiin Suomen laissa
vasta vuonna 1983! Rangaistusajattelun perusteet oli otettu Raamatusta sekä
ajan kriminologiasta ja kasvatuskäsityksistä. Mutta kun käsitykset lapsista,
nuorista, kurista, kasvatuksesta ja pahantapaisuudesta muuttuivat, myös
yhteiskunnallisen hallinnan keinot muuttuivat. Kun ulkoinen kuri ei tuottanut
tuloksia, alettiin huomio kohdistaa lapsen sisäiseen kehitykseen ja vastuuseen
omasta elämästä.

Johtajan, opettajien ja muun henkilöstön rangaistuksiksi naamioitu väkivalta
oli yleistä 1930-luvulla, mutta vielä 1980-luvullakin sitä esiintyi. Pojat
itsekin pahoinpitelivät johtajia, opettajia ja ohjaajia, joskus muitakin. 1950-
ja 1960-luvulla pojat tappelivat myös keskenään paljon, eikä henkilöstö
puuttunut siihen. Tytöt taas huorittelivat, kiristivät rahaa ja veivät
tupakat toisiltaan. 

Henkilöstön – lähinnä koulukodin johtajan – antama ruumiillinen kuritus,
raskas työ sekä henkilöstön ja vanhempien poikien harjoittama väkivalta ja
seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö tekivät monien kasvattien
elämästä välillä sietämätöntä. Pelko oli kaikille yhteinen kokemus.
Niin toverien kuin henkilökunnan väkivaltaa pelättiin. Perusturvallisuudesta
ei koulukodissa voinut puhua, sillä monilla se oli murentunut jo
lapsuudenkodissa. Ehkä raskainta oli se, ettei tulokas laitokseen joutuessaan
tiennyt, miten kauan hän joutuisi viipymään siellä. Tietoa vapautumisesta ei
annettu ennen kuin lähtöhetkellä; koulukodista pois pääsy kävi yllättäen
kuten laitokseen joutuminenkin. Pahimmassa tapauksessa nuori joutui viipymään
laitoksessa kymmenenkin vuotta. Vapaaksi hän pääsi viimeistään tullessaan
täysi-ikäiseksi. Joku harva oli silloin niin laitostunut, ettei tahtonut
enää lähteä, vaan jäi pysyvästi laitoksen työntekijäksi.

Eristäminen oli vitsakiellon jälkeen koulukotien tärkein rangaistusmuoto. Se
saattoi kestää päiväkausia niin, että yksi tai useita poikia pantiin samaan
tilaan. Eristyssellit olivat vankiloiden kovennetun kuritushuonerangaistuksen
perillisiä. Uskomattomalta tuntuu, että vielä 1980-luvulla kasvatteja
suljettiin helposti eristykseen. Mutta samaan aikaan alettiin lapsen etu nähdä
ensisijaisena, ja yksinäisyyteen sijoittaminen kiellettiin. Muita rangaistuksia
kuitenkin riitti. Yksi oli rinkikävely pihalla, ja ”syyllinen” voitiin
määrätä kävelemään tunnin verran joka ilta jopa viikkojen ajan. Lomien
menettäminen oli myös tavallinen rangaistus. Kun 1980-luvulla sallittiin
tupakanpoltto, sen kieltämistä voitiin käyttää rangaistuksena. Koulukotien
kasvateista suurin osa oli keskitien kulkijoita, jotka sopeutuivat olosuhteisiin
eivätkä aiheuttaneet erityistä hämminkiä. Osa vetäytyi, osa alistui, osa
hangoitteli vastaan tai nousi suoranaiseen kapinaan kestääkseen ja
säilyttääkseen edes jonkinlaisen itsetunnon.  

Kritiikistä huolimatta koulukotimaailmassa oli 1960-luvulla hiljaista, sillä
käytännöt muuttuvat aina hitaammin kuin diskurssit: lait, asetukset,
ohjesäännöt, julkinen kasvatuskeskustelu, kasvatusopit ja niihin liittyvät
käsitykset kasvatuksen keinoista, lapsuudesta ja ylipäänsä ihmisen toiminnan
selittämisestä tai ymmärtämisestä. Muutoksia hidastivat myös
isäntävaltaa pitäneet johtajat ja tiettyihin kaavoihin vakiintunut
koulukotikulttuuri. Koulukotiväki keskusteli kuitenkin omassa piirissään
epäkohdista, ja seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin monia uudistuksia.
Ulkoiset olot muuttuivat: 1970-luvulla omien vaatteiden käyttö sallittiin,
suurten makuusalien tilalle tehtiin pienempiä, yleensä kahden hengen huoneita
ja kasarmeista siirryttiin kodinomaisempiin oloihin. Kaiken kaikkiaan
vartioivasta ja rajoittavasta eli kustodiaalisesta kasvatuksesta siirryttiin
perhekotijärjestelmään eli perhekeskeiseen ja terapeuttiseen toimintalinjaan.
1980-luvulla tytöt ja pojat sijoitettiin samoihin laitoksiin vaikkakin eri
yksiköihin. Vuodesta 1983 lähtien uusi lastensuojelulaki velvoitti
järjestämään koulukodeissa ja muussakin sijaishuollossa olleille nuorille
jälkihuoltoa.

Vihdoinkin vapauteen

”Koulukodin jälkeen” -luvussa tekijät kirjoittajat siitä, miten
haastateltavien elämä on sujunut laitoksen ulkopuolella. Aikaisemmissa
koulukodin jälkeistä aikaa käsittelevissä tutkimuksissa on seuranta-aika
ollut hyvin lyhyt, vain muutama vuosi, ja niissä on kiinnitetty huomiota
erityisesti rikollisuuteen. Tässä tutkimuksessa haastateltavat ovat saaneet
kertoa tapahtumista ja elämänvaiheistaan vuosikymmeniä koulukotivuosiensa
jälkeen, joten seuranta-aika on tavallaan hyvin pitkä. Vaikka he ovat
kertoneet oman valintansa ja harkintansa mukaan, he ovat tehneet sen avoimesti
ja kaunistelematta edes rikoksiaan. Moni on kuitenkin häpeän vuoksi pyrkinyt
ympäristössään salaamaan koulukotitaustansa, sillä se jätti rikollisleiman
niihinkin, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, ja vaikeutti tai esti
koulutuksen ja työn saamista sekä ihmissuhteiden solmimista. Kaikki eivät ole
paljastaneet menneisyyttään edes puolisolleen tai lapsilleen. Kuitenkin yksi
haastateltu mies on vieraillut entisessä koulukodissaan lastensa ja
lastenlastensa kanssa.

Koulukodit oli alkujaan perustettu rikoksen tehneiden lasten rankaisemiseksi,
mutta laitos oli hyvä koulu rikollisuralle monille niillekin, jotka eivät
olleet aikaisemmin syyllistyneet laittomuuksiin, ja he antautui rikolliselle
uralle koulukodin jälkeen. Noin joka kolmas kirjan haastateltavista oli ollut
vankilassa ainakin kerran, ja muutamat olivat jatkaneet rikoksia vuosikymmeniä
tehden omaisuus-, väkivalta- ja päihderikoksia. Useimmat olivat kuitenkin
jättäneet rötöstelemisen keski-iän lähestyessä.

Laitala ja Puuronen toteavat, että suurin osa heidän haastattelemistaan
henkilöistä on viettänyt koulukodin jälkeen varsin sovinnaista elämää. He
ovat selviytyjiä ja heidän elämänsä on jonkinlaisessa järjestyksessä.
Heillä on asunto, usein vaatimattomat tulot, suurimmalla osalla eläke, monilla
myös kestävä ihmissuhde, lapsia ja mielen tasapaino. Monilla on oma yritys.
Alkoholiongelmia ei voi kieltää, mutta kertojien elämänkaari näyttää
ainakin loppupuolellaan lohdulliselta. – Vaikka haastateltavat edustavat vain
pientä murto-osaa kaikista elossa olevista koulukoteihin sijoitetuista, heidän
kokemuksensa ja niiden muistot ovat aitoja ja tosia.

Yhteiskunnan häpeä

Kirjansa viimeisessä luvussa Laitala ja Puuronen esittävät keskeiset
tutkimustuloksensa ja tulkitsevat kuvaamiaan ilmiöitä laajasta
yhteiskunnallisesta ja teoreettisesta näkökulmasta. He nostavat keskusteluun
myös kysymyksen yhteiskunnan virallisesta anteeksipyynnöstä ja yksilöiden
kärsimysten hyvittämisestä ja korvaamisesta. Jo aikaisemmissakin luvuissa,
mutta erityisesti tässä viimeisessä, odotin rinnastuksia koulukotien
nykytilanteeseen, sillä halusin tietää, onko lastenhuollon tilanne parantunut
menneiden vuosikymmenien tilanteeseen nähden. Odotin myös systemaattisia
tilastotietoja (esim. liitteessä) koulukodeista, henkilöstöstä ja laitoksiin
sijoitetuista tytöistä ja pojista. Nyt lukija joutuu tyytymään siellä
täällä mainittuihin melko satunnaisiin tietoihin. Koulukoteihin sijoitettujen
määrän kehitystä kuvaavat kirjan eri paikoista noukkimani tiedot:
1950-luvulla koulukodeissa oli noin 1000 kasvattia, vuonna 1972 yli 600 ja
vuonna 1985 noin 430. Se jäi minulle kuitenkin epäselväksi, ovatko lapset ja
nuoret muuttuneet kiltimmiksi vai ovatko suojelukasvattajat muuttuneet
lepsummiksi vai onko suojelukasvatuksen tarve alettu määritellä uudella
tavalla vai onko alettu käyttää muita kasvatuskeinoja kuin
koulukotisijoituksia.

Viime vuosina tutkimuskirjallisuudessa on yleistynyt tapa sijoittaa
metodologiset seikat kirjan loppuun. Myös Yhteiskunnan tahran? tekijät ovat
päätyneet tähän ratkaisuun. Muistitietohistorioitsijana aloitin lukemisen
juuri tästä liitteestä, ”Tiedontuotannon ehdoista”, koska
haastattelemalla tuotettuun muistitietoon ja tutkimuseettisiin seikkoihin
liittyvät asiat eivät tulleet esille perinteiseen tapaan johdannossa. Laitala
ja Puuronen kertovat liitteessä tärkeistä asioista: kokemuksista ja
muistitiedosta lähteinä sekä kokemusten ja muistin yhteydestä. He
kirjoittavat myös tutkijan paikasta tutkittaessa vaiettuja ja arkoja aiheita,
haastattelusta vuorovaikutuksena sekä tutkijan vastuusta ja tutkimusetiikasta.

Liite kiinnostanee lukijaa, joka ei ole aikaisemmin itse tehnyt
muistitietotutkimusta tai -historiaa, mutta haluaa perehtyä siihen. Se tarjoaa
myös hyvää kertausta sille, joka on itse tehnyt haastatteluja.
Haastattelemallahan saadaan sellaista tietoa, jota ei löydy mistään
asiakirjoista. On hyvä huomata, että koulukotikirjan kaltaisissa tutkimuksissa
ei haastattelujen kertomistavalla ole suurta merkitystä, vaan tärkeää on
haastattelujen sisältö eli se, mitä haastateltavat kertovat elämästään.

Erityisen tärkeä on kirjoittajien huomio, että alkuperäinen tapahtuma ja
kokemus, muistettu kokemus ja kerrottu kokemus ovat eri asioita, ja tutkija voi
tavoittaa vain tuon kerrotun kokemuksen. Laitalan ja Puurosen haastatteluissa
osa kertojista pyrki tavoittamaan alkuperäistä kokemusta ja katsomaan
tapahtunutta aikansa yhteyksissä. Osa taas tarkasteli menneisyyttä tämän
päivän näkökulmasta pohtien sitä, miten hän koki sen nyt. Eri näkökulmat
tuovat selvästi esiin sen, että kokijat antavat samalle tapahtumalle eri
aikoina eri merkityksen. Muistitietoa käytettäessä olen usein puolustanut
jälkiviisaan näkökulmaa. Sehän antaa kertojalle mahdollisuuden suhteuttaa
kokemansa koko myöhemmän elämänsä kehyksiin.

Menneisyyden tutkimuksessa on käytetty muistitietoa iät ja ajat silloin, kun
se on pystynyt tarjoamaan tietoa, jota ei kirjallisista lähteistä saa. On
totta, että tuo tieto on subjektiivista, vain kertojansa näkemys
tapahtuneesta, mutta kuten kirjan tekijät toteavat, muistin subjektiivisuuteen
voi suhtautua hyvinkin negatiivisesti tai siihen voi ottaa kokemustiedon
hedelmällisyyttä korostavan kannan. Muistitietohistorioitsija Jorma Kalela
korostaa nimenomaan tiedon hedelmällisyyttä.   

Kirjansa lopulla Laitala ja Puuronen pohtivat uusrasismia sekä valtiorasismia,
jolla hallitaan yhteiskuntaa. Michel Foucault’n, Martin Barkerin ja Etienne
Balibarin koskevat ajatukset yhdistäen he päätyvät valtiollisen uusrasismin
käsitteeseen. Koulukodit voidaan nähdä osana valtiollisen uusrasismin
järjestelmään. Siihen sisältyy mm. biologisiin ja yhteiskuntatieteellisiin
käsitteisiin ja teorioihin perustuvia alistavia käytäntöjä, jotka
kohdistuvat alhaisessa sosiaalisessa asemassa oleviin ryhmiin. Koulukoteja ja
niissä vallinneita sorron ja alistuksen muotoja on perusteltu rotuopillisin ja
sosiaalidarwinistisin ajatuksin, ja laitoksiin sijoitetuista valtaosa on
kuulunut yhteiskunnan alaluokkaan, joihin on suhtauduttu kuin alempirotuisiin.
Huostaanotto on ollut yhteiskunnan tapa pitää kontrollissa huono-osaisimpia ja
tuottaa heidän avullaan varoittavia esimerkkejä siitä, mitä normien
rikkomisesta seuraa. Niin lapsia ja nuoria kuin heidän vanhempiaan on katsottu
patologisoivasta näkökulmasta. Heidän valvontaansa, kontrolloimistaan ja
eristämistään on perusteltu mm. kasvatustieteellisillä ja psykologisilla
teorioilla. Koulukodit ovat osaltaan uusintaneet yhteiskunnan sosiaalista
jakautuneisuutta.

Laitalan ja Puurosen tutkimus on kriittistä ja emansipatorista tutkimusta.
Sitä tehdessään ja siitä kirjoittaessaan he kokevat olevansa vastuussa ennen
kaikkea tutkittavilleen, joille he ovat antaneet äänen Yhteiskunnan tahra?
-kirjassa.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/