[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monenlaisia pääkappaleita

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Talbot, Stephanie: Pieni suuri hattukirja:Päähineet kautta aikojen (The
Hatbox). Kääntänyt Nelli Iivanainen. Minerva Kustannus Oy, 2016. 192 sivua.


Monenlaisia pääkappaleita
---------------------------------------------------------

Stephanie Talbotin kirjoittama Pieni suuri hattukirja: Päähineet kautta
aikojen on nimenomaan katselukirja, sillä siinä on vain vähän tekstiä
mutta runsaasti kuvia ja piirroksia länsimaisista päähineistä. Se on
epäsystemaattinen katsaus ensi sijassa naisten päähineiden historiaan ja
ulottuu 1300–1400-luvulta 2000-luvulle. Sen painopiste on 1900- ja
2000-lukujen hatuissa. Se onnistuu kuitenkin osoittamaan, että hattujen
käyttö kertoo pukeutumistrendeistä, sosiaalisista käytännöistä ja
kulttuuri-ilmapiiristä.

 

Pieni suuri hattukirja: Päähineet kautta aikojen on sikäli erikoinen teos,
että kirjoittajan nimeä ei löydy kannesta eikä nimiölehdelläkään.
Stephanie Talbot on painettu vasta nimiön takapuolelle. Hän on brittiläinen
vapaa kirjoittaja ja tyylineuvoja. Suomentaja Nelli Iivanainen sentään löytyy
jo nimiöltä. Toinen erikoisuus kirjassa on, että varsinaiset kuvatekstit
puuttuvat; vain eräiden hattupäisten elokuvatähtien ja muiden julkisuuden
henkilöiden nimet on painettu asianomaisten kuvien alanurkkaan. Ainakin
ikääntynyt lukija olisi tuntenut nimettäkin nuo henkilöt, esim. John Waynen,
Audrey Hepburnin, Rita Hayworthin, Fred Astairen sekä Stan Laurellin ja Oliver
Hardyn. Moniin piirroksiin ja valokuviin kaipasin erityisesti hattutyyppien
nimityksiä ja tarkkoja ajoituksia. Myös hattujen suunnittelijoiden nimet
olisin halunnut tietää. Nyt niitä voi vain arvailla tai yrittää googlettaa.



Kuva: Amerikkalainen runoilija-lääkäri Oliver Wendell Holmes saattoi
1800-luvun jälkipuoliskolla silmäillä vaikkapa tällaista pääkappaletta,
kun hän lausahti: ”Hattu on kunniallisuuden kuolinkorahdus.” –
Hattukirjan kuvitusta s.14.

Kirjassa on erikoista sekin, että varsinaista tekstiä siinä on vain 14
sivulla. Kirjailijoiden, maailman tunnettujen hattusuunnittelijoiden ja muiden
julkisuuden henkilöiden kirjoituksista ja puheista poimittuja lainauksia on
kirjassa 28 sivulla. Sitaatteja on otettu mm. kirjailija Margaret Atwoodilta,
Geoffrey Chaucerilta ja Oscar Wildelta, hattusuunnittelija Stephen Jonesilta ja
Philip Treacylta sekä muotitoimittaja Isabella Blow’lta ja
laulaja-elokuvatähti Frank Sinatralta. Mustavalkoisille ja värivalokuville
sekä piirroksille jää siis paljon tilaa – noin 140 sivua, joilla ei ole
mitään tekstiä. Koko aukeaman ja sivun kuvia on runsaasti, mutta pieniä
piirroksia on myös tekstisivuilla. 1800-luvun jälkipuoliskolta on runsaasti
hattujen kuvia, mutta erityisen kiinnostavia ovat 2000-luvun huikeat
pääkappaleet, joista suurin osa on ilmeisesti irlantilaissyntyisen Philip
Treacyn luomuksia. Mies on suunnitellut hattuja kuninkaallisille ja useille
muotitaloille, mutta suomalaiset ovat nähneet hänen suunnittelemiaan hattuja
ennen muuta Harry Potter -filmeissä.



Kuva: Irlantilaissyntyinen hattusuunnittelija Philip Traceyn ”keksinyt”
brittiläinen muotitoimittaja Isabella Blow on todennut: ”Hatut ovat halvempi
ja kivuttomampi vaihtoehto plastiikkakirurgialle.” Kuva Wikipedia.

Koulu- ja opiskelijapojat vetävät piponsa silmilleen luokissa ja
luentosaleissa. Akateemisissa juhlissa tohtorit pönöttävät hatuissaan
traditioiden mukaan, ja häätilaisuuksissa niin täti-ihmiset kuin nuoretkin
naiset koreilevat lierihatuissaan. Mutta muuten eivät taidokkaasti suunnitellut
hatut tai muutkaan päähineet näytä olevan Suomessa erityisen suosittuja.
Sitä vastoin muualla maailmassa ainakin kuninkaalliset ja muut julkkikset
keikoilevat tunnettujen hattusuunnittelijoiden tekeleissä, joista monet ovat
upeita taideteoksia.



Kuva: Sopivissa yhteyksissä ovat miesten hatut kelvanneet myös naisille.
Marlene Dietrich silinteri päässään. 

Kevyesti historian vuosisatojen yli hypellen ja faktoja vähän venyttäen
Talbot johdattelee lukijan kiehtovaan aiheeseensa. Esimerkiksi väite, että
”vasta 1300-luvun jälkeen naiset ja miehet alkoivat käyttää hattuja
sääsuojana” (s. 15), ei voi pitää paikkaansa, sillä jo muinaisten
kreikkalaisten veistokset osoittavat, että hattuja käytettiin suojaamaan
auringolta tai sateelta. Valitettavasti kirjan teksti ja kuvat kulkevat vain
harvassa kohdassa rinnatusten, niin että lukija saa tietää, mihin kuvaan
tekstissä viitataan. Tekijä sekoittaa välillä hattutyypit, -mallit  ja
hattujen valmistusmateriaalit kuten todetessaan, että ”huopahattujen tilalle
tuli hieman myöhemmin kolmikolkkahattuja” (s. 17). Kirjoittaja on
esityksessään niin englanti- ja ranskakeskeinen, ettei hän näytä
välittävän siitä, että eri maissa on käytetty esimerkiksi erilaisia
metsästäjänhattuja.



Kuva: Audrey Hepburn ikonisessa musta-valkoisessa hatussaan My Fair Lady
-elokuvassa (1964). 

Talbot jakaa hatut ikonisiin, haute couture-, valkokankaan ja taiteen hattuihin.
On hyvin ymmärrettävää, että hän uhraa eniten sivuja – yli 70 –
huippumuodin hattujen kuviin, joiden muotoilussa ei näytä olevan rajoja.
Talvipäähineitä tekijä ei käsittele muuten lainkaan, mutta yhdessä
valokuvassa on Elizabeth Taylor jokin karvahattu päässään – sisätiloissa.
Lasten ja miesten hatut vain vilahtavat kirjassa, eikä rahvaan päähineitä
löydy siitä lainkaan. Myös modistit eli hatuntekijät Talbot on unohtanut
lähes tyystin; hän mainitsee sentään, että ennen vanhaan hatuntekijät
tulivat hulluiksi. Hän ei kuitenkaan kerro, että hulluuden syynä oli
hattuhuovan käsittelyyn käytetty elohopea.  

Tunnetun englantilaisen hattusuunnittelijan, Stephen Jonesin mielestä
”hatuissa on kyse uutuudenviehätyksestä; voimasta, joka muutenkin
pyörittää maailmaa”.

Puutteistaan huolimatta Pieni suuri hattukirja sai minut kiinnostumaan hatuista,
huiveista, harsoista, hupuista ja muista päähineistä niin, että tarkistin,
löytyisikö hyllystäni jokin Talbotin 12 lähdeteoksesta. Ei löytynyt, mutta
muita omistamiani muotikirjoja ja internetiä aloin selailla uusin, hattusilmin,
joilla löysin toinen toistaan uskomattomampia päähän pantavia kapistuksia.
Varsinkin viime vuosikymmenien hattutaide alkoi kiehtoa mieltäni; ehkä
lähivuosina Suomessakin aletaan käyttää HATTUJA.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/