[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Dialogi kielen- ja kirjallisuudentutkijoiden käsittelyssä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Hanna Mattila <hanna.mattila[ät]uta.fi> FM, tohtorikoulutettava, Tampereen
yliopisto ja Sámi allaskuva
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koivisto, Aino; Nykänen, Elise (toim.): Dialogi kaunokirjallisuudessa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. 337 sivua.


Dialogi kielen- ja kirjallisuudentutkijoiden käsittelyssä
---------------------------------------------------------

Aino Koiviston ja Elise Nykäsen toimittama Dialogi kaunokirjallisuudessa on
varsin pätevä yleisteos kaunokirjalliseen dialogiin ja dialogisuuteen. Se
sopii johdatukseksi vuoropuhelun kauneuteen ja eri käyttötarkoituksiin
sanataiteessa niin kirjallisuuden opiskelijoille kuin muillekin
kaunokirjallisesta kerronnasta kiinnostuneille. Dialogi on tutkimusalue, joka
tarjoaa paljon yhteistä työsarkaa kirjallisuuden- ja kielentutkijoille.
Tällä poikkitieteellisellä tutkimuskentällä Dialogi kaunokirjallisuudessa
on virkistävän monipuolinen kokoelma erilaisia näkökulmia aiheeseen.

Aidontuntuiset henkilöhahmot tekevät kirjasta lukuelämyksen, jonka muistaa
pitkään ja joka saa lukijan palaamaan tietyn kirjan ääreen yhä uudelleen.
Hyvin rakennettuihin henkilöhahmoihin samaistutaan tai ihastutaan, niitä
vihataan ja rakastetaan ja niiden kanssa ystävystytään. Harva lukija tulee
kuitenkaan pohtineeksi kuinka suuri merkitys dialogilla on kaunokirjallisten
maailmojen ja henkilöiden rakentumisessa todentuntuisiksi. Yksilölliset
puhetavat, murteet ja tapa kommunikoida saavat henkilöhahmot vaikuttamaan
todellisilta ja samalla dialogi vie tarinaa eteenpäin.



Kuva: Richard Caton Woodville, Politics in an Oyster House, 1848. Walters Art
Museum, Wikimedia Commons

Aino Koiviston ja Elise Nykäsen toimittama Dialogi kaunokirjallisuudessa on
yhdeksän artikkelin kokoelma, joka lähestyy dialogin eri merkityksiä ja
funktioita sekä kielen- että kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta.
Kokoelman artikkeleissa tarkastellaan vuoropuhelua suhteessa niin muihin puheen
esittämisen muotoihin, kuin kulttuuris-historialliseen kontekstiin sekä
tekstien väliseen dialogisuuteen eli intertekstuaalisuuteen. Kirjan
toimittajien dialogin ja dialogisuuden merkitystä kattavasti käsittelevää
johdantoartikkelia seuraa kahdeksan tapaustutkimusta. Näissä avataan
kaunokirjallisten esimerkkien kautta vuorovaikutuksen dynamiikkaa ja erilaisia
vuoropuhelun ilmiöitä, kuten ohipuhumista.

Fiktiivisen puheen suhde tosielämän keskusteluihin nousee kokoelman
keskeiseksi teemaksi. Kysymystä dialogin uskottavuudesta tai luonnollisuudesta
lähestytään monelta suunnata. Sitä tietyssä historiallisessa kehyksessä
tarkastelee kielentutkimuksen emeritaprofessori Lea Laitinen luennassaan Minna
Canthin ja Liina Kahman näytelmädialogeista. Perusteellisessa analyysissaan
Laitinen osoittaa, että 1800-luvun kansankieliset näytelmädialogit
kytkeytyvät osaksi aikakauden ideologista kamppailua, jossa puhuttu rahvaan
kieli ja sivistyneistön kirjallinen kulttuuri kohtasivat.

Elise Nykänen ja Tuomas Juntunen taas käsittelevät omissa artikkeleissaan
dialogia tiettyjen kirjallisten periodien ja tyylisuuntien näkökulmasta.
Nykänen esittelee Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -teoksen dialogia
esimerkkinä modernistisesta kerronnasta, jossa muoto vie huomion sisällön
kustannuksella. Juntunen on puolestaan kiinnittänyt huomiota siihen, että
dialogisena ilmiönä ohipuhuminen muuttuu yhteiskuntakritiikistä tunnetun Juha
Seppälän tuotannon kuluessa jatkuvasti näkyvämmäksi ja saa uusia
merkityksi. Henkilöhahmojen kohtaamattomuus mustaa huumoria viljelevän
Seppälän dialogeissa heijastelee hänen mukaansa ihmisten vieraantumista ja
vaivaantuneisuutta ja ilmentää inhimillisiä tragedioita.

Vartion tuotanto on kohteena myös Auli Hakulisen lingvistisessä luennassa.
Hakulinen tarkastelee niitä tapoja, joilla Vartion Tunteet-romaanissa
henkilöihin viitataan tai ollaan viittaamatta. Artikkelissa Vartion kerronnan
moniäänisyyttä ja affektiivisuutta lähestytään virkistävästi
kielitieteellisestä näkökulmasta. Myös Markku Haakanan luennassa Joonas
Konstigin novellista ”Pajunkissat” proosatekstin dialogisuus saa
selityksensä kielitieteilijän kynästä. Vuorovaikutuksen tutkimukseen
erikoistuneen Haakanan suurennuslasin alla ovat Konstigin dialogikäytänteet,
kuten johtolauseet, puhutun kielen illuusio ja typografiset yksityiskohdat.

Ahon kolme pistettä ja Ibsenin näyttämöohjeet

Dialogissa pienilläkin asioilla on painoarvoa. Sen osoittaa Aino Koivisto, joka
on valinnut käsiteltäväkseen tosi pienen aiheen, kolme pistettä. Niiden
käyttöä hän tarkastelee Juhani Ahon kahdessa pienoisromaanissa. Koiviston
analyysissa Aholla kolme pistettä palvelevat erityisesti puheen ja
puhetilanteiden affektiivisuuden tavoittamista. Oivaltavasti Koivisto kuvaa,
miten kolme pistettä usein edustaa dialogista hiljaisuutta, keskustelukumppanin
käyttämättä jättämää puheenvuoroa. Koivisto palauttaa analyysissään
nykyisin harrastelijamaiseen kirjoittamiseen yhdistetyn kolme pistettä kunniaan
ja näyttää, miten se Aholla toimii systemaattisena kerrontateknisenä ja
henkilökuvauksen resurssina.

Puheen ja keskustelun sanataiteen lajeille, draamalle ja lyriikalle, on
teoksessa omistettu kullekin yksi artikkeli. Laura Visapää tarkastelee Ibsenin
Villisorsa-näytelmän näyttämöohjeita. Hänen mukaansa ne eivät ole vain
näkymättömiä ohjeita näyttelijöille, vaan osa näytelmätekstin kerrontaa.
Kognitiivisen kielentutkimuksen alaan sijoittuva oivaltava analyysi osoittaa,
että näyttämöohjeilla on oma lauseoppinsa, jossa myös lukijalla on oma
rakennettu paikkansa. Visapään artikkelin heikkous on tiukka pitäytyminen
suomennoksessa. Artikkelin lukija jää kaipaamaan pohdintaa Norjan ja Suomen
kielten erojen, kuten subjekti-pronominien käytön, mahdollisesta vaikutuksesta
draamatekstin tulkintaan.

Lyriikan dialogisuudesta väitellyt Katja Seutu raottaa runon dialogisuuden eri
tasoja runon ja lukijan arvoituksellisessa kohtaamisessa. Seutu huomauttaa,
että lukija on runon dialogisuuden merkittävä osatekijä. Tekstiesimerkkien
kautta artikkelissa osoitetaan, kuinka runon ja lukijan kohtaamiset ovat
emotionaalisesti latautuneita vuorovaikutustilanteita. Artikkelin
mielenkiintoisin pohdinta liittyykin runoon tekstinä, joka ohjaa lukijaa
emootioidensa ja eettisten normiensa äärelle.

Dialogi kaunokirjallisuudessaon tarkoitettu johdatukseksi vuoropuhelun
kauneuteen ja eri käyttötarkoituksiin sanataiteessa. Dialogin ja dialogisuuden
merkitystä kautta kirjallisuushistorian tiiviisti avaava johdantoartikkeli
tekee kokoelmasta varsin pätevän yleisteoksen omassa aiheessaan. Teoksen
tapauskohtaiset artikkelit auttavat puolestaan kielen ja kirjallisuuden
opiskelijoita ja muita kaunokirjallisesta kerronnasta kiinnostuneita
ymmärtämään kirjallisen vuoropuhelun ominaispiirteitä, käytäntöjä ja
ilmiöitä. Kaunokirjallinen dialogi on tutkimusalue, joka tarjoaa paljon
yhteistä työsarkaa kirjallisuuden- ja kielentutkijoille. Tällä
poikkitieteellisellä tutkimuskentällä Dialogi kaunokirjallisuudessa on
virkistävän monipuolinen kokoelma erilaisia näkökulmia aiheeseen.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/