[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kuka viimeksi käytti historiaa väärin?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sirkka Ahonen <sirkka.ahonen at helsinki.fi> professori emerita, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Blåfield, Antti (toim.): Historian käyttö ja väärinkäyttö. Siltala, 2016.
270 sivua.


Kuka viimeksi käytti historiaa väärin?
---------------------------------------------------------

"Historian käyttö ja väärinkäyttö" on järjestön "Historioitsijat vailla
rajoja Suomessa" tuottama antologia, jonka kirjoittajakunta on kansainvälinen.
Kirjoittajilla on maakohtaisia kokemuksia historian poliittisesta käytöstä ja
teoreettisia näkemyksiä väärinkäytön torjumisesta. Arvostelu
keskusteluttaa kirjoittajia heidän suhteestaan historian etiikkaan.

Historian käyttö ja väärinkäyttö  on Erkki Tuomiojan aloitteesta vuonna
2015 perustetun järjestön Historioitsijat ilman rajoja Suomessa edustava
käyntikortti. Teos on antologia, jonka kirjoittajat lähestyvät aihetta eri
näkökulmista. Toimittaja on jakanut artikkelit kolmeen ryhmään: historian
poliittista käyttöä yleisesti ja teoreettisesti tarkastelevat, eri maiden
tapauksia erittelevät artikkelit ja viimeisenä historian
konfliktinratkaisupotentiaalia kokoavasti arvioiva artikkeli.

Ensimmäisen ryhmän kirjoittajina ovat Helsingin yliopiston poliittisen
historian dosentti Erkki Tuomioja, Oxfordin yliopiston historian professori
Timothy Garton Ash, presidentti Martti Ahtisaari, historiasta Oxfordissa
väitellyt Petri Hakkarainen, Itä-Suomen yliopiston dosentti Päivi Happonen ja
Helsingin yliopiston kirkko- ja oppihistorian dosentti Jussi Nuorteva. Kullakin
on oma näkökulmansa historian poliittisen käytön mahdollisuuksiin ja
riskeihin. Teos sulkee näin käsittelyn ulkopuolelle historian
yhteiskunnallisen ja kulttuurisen käytön laajan alueen.

Erkki Tuomioja herättää lukijan kiinnostuksen esimerkeillä poliitikkojen
harjoittamasta historia väärinkäytöstä ja kutsuu historioitsijat vaalimaan
eroa historian käytön ja väärinkäytön välillä. Vaikka ajatus tutkijoiden
täydellisestä objektiivisuudesta on tietoteoreettisesti kestämätön,
historioitsija voi toki ammattitaidollaan arvioida, mikä kertomus on
”todempi” kuin toinen. Tuomioja toteaa, että historialla toki ruokitaan
konflikteja, mutta yhteisöt voivat Saksan tapaan myös harjoittaa rakentavaa
menneisyydenhallintaa. Sitä hänen mukaansa ei ole muistilakien säätäminen
vaan vapaan historiantutkimuksen puolustaminen ja ylläpito.

Timothy Garton Ash on Tuomiojan kanssa yhtä mieltä eri maiden eduskuntien
säätämien muistilakien järjettömyydestä ja kertoo esimerkkinä
paradoksaalisen tilanteen, jossa yksi maa, Turkki, tuomitsee kirjailija Orhan
Pamukin siitä että tämä käytti ilmaisua Armenian kansanmurha, kun taas
Sveitsissä toinen kirjoittaja tuomitaan maan muistilakiin vedoten kansanmurhan
kiistämisestä. Garton Ash puolustaa historioitsijoiden sananvapautta valtion
valvontaa ja puuttumista vastaan Hänelle voi kuitenkin huomauttaa, että
muistilakeja säädetään ennen muuta julkisessa historiakulttuurissa
tapahtuvia historian väärinkäytöksiä eikä historiantutkimusta vastaan.



Kuva: Elävältä poltettuja armenialaisia sekä turkkilaisia sotilaita
Sheykhalan kylässä 1915. Armenian Genocide Museum.  

Martti Ahtisaaren artikkelin viittauskohtana on hänen oma toimintansa
rauhanvälittäjänä. Kun yhteisöt konfliktin jälkeen rakentavat rauhaa,
hankala historia on väistämättä läsnä.  Eliittien voi olla helppo olla
pragmaattisia, mutta populaarien, ristiriitaisten ja vihanpitoa ylläpitävien
kertomusten sovittelun tulee Ahtisaaren kokemuksen mukaan ulottua laajoihin
kansankerroksiin. Muuten vihanaiheet jäävät kytemään. Ahtisaaren
myönteinen esimerkki on Pohjois-Irlanti, jossa menneisyydenhallintaa
harjoitettiin aktiivisesti kansalaisyhteiskunnan tasolla.

Petri Hakkarainen pohtii artikkelissaan historiallisten analogioiden käyttöä
politiikassa. Esimerkiksi vuoden 1938 Münchenin kriisiä ovat poliitikot
käyttäneet analogiana tuhoisiin seurauksin. Vaikka väärinkäyttö on
vastaavien esimerkkien valossa vaarallista, menneisyyden ymmärtämisen ja
tulevaisuuden odotusten välillä ihmisten mielissä vaikuttavaa yhteyttä ei
voi kieltää. Yhteyttä kutsutaan historiatietoisuudeksi, ja se on ihmisen
antropologinen ominaisuus. Hakkarainen korostaa, että vaikka historian
tarkastelu on päätösten tekijöille hyödyllistä, heidän on
välttämätöntä lähestyä kutakin päätöksenteon kohteena olevaa ongelmaa
sen omista ajallisista ja institutionaalisista yhteyksistä.

Päivi Happosen ja Jussi Nuortevan artikkelin sanoma on, että yhteisöjen on
varjeltava ja hoidettava julkisia arkistojaan ja puolustettava niiden
avoimuutta, jotta vallanpitäjät eivät pääse kätkemään menneisyyden
saloja. Tutkijat tarvitsevat vapaan, maksuttoman pääsyn arkistoihin, jotta he
voisivat tutkimuksillaan tukea yhteisön menneisyydenhallintaa.

Historiankäytön yleisluontoisiin artikkeleihin sisällytän edellisten
lisäksi myös Helsingin yliopiston taidehistorian dosentin Anja Kervanto
Nevanlinnan artikkelin kaupunkirakentamisen historiankirjoituksesta.
Kaupungeissa liikkuville on tuttua oivaltaa, että kaupunkien julkisilla
rakennuksilla ja monumenteilla on historiansa ja historia usein on poliittista.
Kirjoittaja osoittaa kuitenkin lisäksi, että kaupunkirakentamisen historian
kirjoittajat antavat omasta puolestaan kohteilleen poliittisia merkityksiä.
Merkitykset jäävät usein kiinni kohteisiinsa ja saattavat myös olla
keskenään ristiriitaisia.

Teoksen toisessa, maakohtaisia tapauksia käsittelevien artikkelien ryhmässä
Henrik Meinander tarkastelee historian käyttöä Suomessa (Kansallisen katseen
lumo), Vladislav Zubok Venäjällä (Venäjän ulkopolitiikka ja historian
taakka), Heikki Talvitie niininkään Venäjällä (Näkökulmia Venäjään),
Nobert Frei Saksassa (Saksalainen oppimisprosessi), Heino Nyyssönen Unkarissa
(Unkari ja vuoden 1956 vuosipäivän konflikti), Riina Kullaa Välimeren
ympärysmaissa (Välimeren historian kuminauha) ja Ari Helo Yhdysvalloissa
(Yhdysvaltalainen historiankirjoitus: pitkät jäähyväiset menneelle) ja
lopuksi Ratih Dwinyani Adiputri Indonesiassa (Indonesia: historia, vallanvaihto
ja demokratisoituminen).

Metodologinen nationalismi jatkuu

Maakohtaisista artikkeleista osa käsittelee historian käyttöä kun taas osa
lähinnä esille nostamansa maan historian  herkkiä kohtia. Tartun seuraavassa
nimenomaan historian käyttöön ja historioitsijoiden asemaan paneutuviin
artikkeleihin.

Henrik Meinander päättelee artikkelinsa lopussa, ettei kansakunta nykyään
enää riitä historiantutkimuksen kehykseksi. Yhteisten maailmalaajuisten
muutosten ja ongelmien maailmassa yhteisöt ovat niin monin sitein riippuvia
toisistaan, että niiden historiat kietoutuvat toisiinsa. Meinander kuvaa suuren
kansallisen kertomuksen merkitystä Suomessa kansakunnan rakentamisen kaudella
ja kansallisen katseen itsepintaista pysyvyyttä vielä kylmän sodan aikana,
mutta toteaa laajemman tulokulman ajan vaatimukseksi. Aineistot ja
kysymyksenasettelut tosin ylläpitävät metodologista nationalismia, vaikka
ideologinen paine ei enää tutkijoita rajoitakaan.

Meinanderin mukaan herääminen tietoisuuteen historian käytön ongelmista
edellyttää historiantutkijoilta muun muassa sen selvittämistä , miten kylmä
sota vaikutti maassamme historian käyttöön ja myös itse tutkimukseen.
Nykytilannetta arvioidessaan hän viittaa sähköisen viestinnän ja myös
tiedepolitiikan aiheuttamaan maailmankuvan yleiseen pätkittymiseen. Synteesejä
tuottamalla historiantutkimus  voi toimia pätkittymiskehitystä vastaan.
Meinander vetoaakin päättäjiin, jotta nämä tukisivat riippumatonta
historiantutkimusta ja samalla yhteiskunnan luottamusta niin tieteeseen kuin
itseensä.

Holokaustista tuli yleismaailmallinen historiallis-eettinen ikoni 

Norbert Frei toteaa artikkelissaan, että saksalaisesta holokaustista on tullut
universaali historiallinen kokemus. Tähän on vaikuttanut se, että
holokaustiin syyllisiksi ovat paljastuneet useimmat Euroopan kansat, mutta ennen
kaikkea kansainvälinen historiakulttuuri, joka on omaksunut holokaustin
yleismaailmalliseksi historiallis-eettiseksi ikoniksi. Holokausti-museoita on
kaikkialla ja filmiteollisuus ammentaa aiheesta yhä syvempiä moraalisia
teemoja. Frein mukaan yleismaailmallistuminen on haittapuolenaan syönyt
tutkijoiden mahdollisuutta tutkia holokaustia Saksan oman historian tuottamana
erityisilmiönä.

Kuten Tuomiojakin teoksen alkuluvussa toteaa, Saksa on menneisyydenhallinnan
mallimaa. Frei erittelee menneisyyspolitiikan vaiheita 1950-luvun puhdistuksista
1960-luvun sukupolvitaisteluun ja siitä kehkeytyneeseen menneisyydenhallinnan
harjoittamiseen. Hän esittää menneisyyspolitiikan viimeisimmäksi vaiheeksi
”menneisyyden säilyttämisen vaiheen”, johon on siirrytty kun elävä
kosketus natsisukupolveen on katkennut ja on pidettävä huolta
muistamiskulttuurin luotettavuudesta.



Kuva: Stalinin patsaan osia kuljetetaan pois Budapestissa 1990. The Charnelhouse
–blogi. 

Heino Nyyssösen mukaan Unkarin tapaus osoittaa, että politiikan kannalta
historian käytön Skylla on menneisyyden moraalinen taakka ja Kharybdis
historiaa tuntemattomien päättäjien kestämätön pragmaattisuus. Nyyssönen
kysyy, miksi Viktor Orbánin Unkarista on tullut Euroopan Unionin häirikkö, ja
löytää osavastauksen pääministerin historiapolitiikasta. Orbán tulkitsee
vuoden 1956 kansannousun maansa nationalistisen oikeiston tapaan nimenomaan
kansallisen itsetietoisuuden ilmentymäksi ja ajaa sen muiston varjolla
väestön etnis-nationalistista eheyttämistä. Hänen historiapolitiikkaansa
kuuluu annos https://fi.wikipedia.org/wiki/Irredentismi irredentismia: Trianonin
rauha vuonna 1920 pirstoi unkarinkielisen väestön viiteen eri valtioon, mikä
on historiallisena vääryytenä korjattava. Nyyssönen on syvällisesti
tutkinut vuoden 1956 kansannousun muistopäivän viettoa. Muistopäivä antaa
tilaisuuden äärioikeiston esiintymiselle ja uusintaa siten kansallista
konfliktia. Kuten Hakkarainen omassa artikkelissaan, Nyyssönen osoittaa kuinka
historiallisia analogioita voidaan käyttää konfliktien lietsomiseen.

Ari Helo kysyy artikkelissaan, onko historiantutkijan tehtävä luoda
kollektiivista identiteettiä. Hän vastaa kieltävästi, mutta osoittaa
historiankirjoituksen Yhdysvalloissa tukeneen kansallista kaanonia ja sen
suurelle yleisölle antamia kollektiivisen identiteetin aineksia. Kaanoniin
kuuluvat ennen muuta kertomukset lännen valloituksesta, perustajaisien
perustuslakin kirjoittamista arvoista ja Yhdysvaltain suuresta
kutsumuskohtalosta. Kaanonia voi arvostella arvofundamentalismista ja uskosta
amerikkalaisten historiallisesti oikeisiin poliittisiin valintoihin.

Helo toteaa sekä konservatiivien että liberaalien käyttävän historiaa
poliittisesti. Koska historian tieto on luonteeltaan relatiivista, Helo ei
huolestu tulkintojen vastakkaisuuksista. Edellytys historian rakentavalle
merkitykselle on kuitenkin se, että eri tulkintojen kannattajat ovat avoimia
toistensa kannoille ja myös uusille näkemyksille.



Kuva: The founding fathers, David Behrens.

Teoksen viimeinen kirjoittaja, Turun yliopiston kansainvälisten suhteiden
dosentti Marko Lehti käy käsiksi historioitsijalle kuuluvaan tehtävään,
jonka suorittamiseen antologian artikkelit antavat eväitä, nimittäin
rauhanvälitykseen. Hän luottaa historian potentiaaliin tehtävässä, mutta
esittää myös varauksia. Historia on usein itse osa konfliktia ja estää sen
sovittamista, koska traumatisoitunut kollektiivinen muisti säilyttää kipeän
menneisyyden osana nykyisyyttä. Tähän perustuu myös historian
väärinkäyttö. Syyllisyys- ja uhriuskertomukset vaikuttavat konfliktin
jälkeen yhteisön eri ryhmien identiteettien sedimentteinä. Rauhanvälitys ei
voi pysähtyä eliitin tasolle, vaan sovittavan dialogin on ulotuttava koko
väestöön Lehti epäilee habermasilaisen, ratkaisukeskeisen dialogin
sopivuutta rauhanvälitykseen ja luottaa enemmän bakhtinilaiseen jatkuvaan
deliberaatioon, jossa ratkaisuvaihtoehtoja ei määritellä ennen kuin kaikki
ryhmät ovat saaneet olla osallisia keskustelussa. Koko väestön osallistava,
pitkään kestävä rauhanprosessikaan ei takaa yhteiskunnallista harmoniaa
mutta luo pohjan pakottomalle yhteiselolle tunnustamalla historian
moninaisuuden.

Velvollisuus tutkia historian yhteiskunnallista käyttöä

Lehden teoksen muidenkin kirjoittajien mukaan historian yhteiskunnallisen
käytön tutkiminen on historiantutkijoiden velvollisuus. Historiantutkijoiden
on tarpeen ottaa huomioon kulttuurisen ja sosiaalisen muistin erilaiset muodot.
Se on rauhanvälityksen kannalta oleellista siinä missä konfliktien syiden
luotaaminenkin. Konfliktien metahistoriallisiin selityksiin kuten oletuksiin
sivilisaatioiden sodasta tai konfliktien osapuolten sosiaalipsykologista
stereotypioista Lehti ei luota.

Lopuksi palaan otsikossa esittämääni kysymykseen: kuka viimeksi käytti
historiaa väärin? Lukija löytää ajantasaisen vastauksen todennäköisesti
avaamalla päivän lehden. Tämän kirjoituspäivänä, vuoden 2016
vapunaattona, Helsingin Sanomat kertoi Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin
sanoneen Dagens Nyheterin haastattelussa, että Baltian maat saivat vapautua
Neuvostoliitosta ilman väkivallan uhkaa.

Historian käyttö ja väärinkäyttö herkistää yleisön seuraamaan
poliitikkojen historiaan kohdistuvia viittauksia. Meillä historian käyttöä
tutkitaan jo joidenkin yliopistojen historianlaitoksilla. Ruotsissa historian
käyttö kuuluu peruskoulun historianopetuksen sisältöihin. Kaikkien
kansalaisten valppaus on tarpeen historian puolustamisessa.

Historian käyttö ja väärinkäyttö  on toimitettu älyllisellä kurilla.
Artikkelit eivät esitysmuodoltaan syö toisiaan. Käännökset ovat luistavia
– vain Norbert Frein tekstin raskaudessa kuvastuu tieteellisestä saksasta
kääntämisen vaikeus. Kaikkien kirjoittajien asiantuntemus on vahva, ja kirjan
kokonaisuuden eetos vakuuttava.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/