[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Syväsukellus Suomen muinaisuuteen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Haggrén, Georg; Halinen, Petri; Lavento, Mika; Raninen, Sami; Wessman, Anna
(toim.): Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta
keskiajalle. Gaudeamus, 2015. 619 sivua.


Syväsukellus Suomen muinaisuuteen
---------------------------------------------------------

Viisi arkeologia, Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja
Anna Wessman, joilla on kosolti muidenkin oppialojen tietämystä, on
kirjoittanut mahtavan – yli 600-sivuisen – kokonaisesityksen Muinaisuutemme
jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Runsaasti
kuvitetussa teoksessaan he kertovat tuoreimman tutkimuksen perusteella,
millaista ihmiselämä on ollut nykyisen Suomen alueella jääkauden
loppuvaiheista historiallisen ajan ensi vuosisadoille.

Matti Huurteen 9000 vuotta Suomen esihistoriaa (1. p. 1979; 10. p. 2009) ehti
olla yli 30 vuoden ajan ainoa kattava esitys Suomen muinaisuudesta. Vaikka kirja
oli aikanaan ansiokas, uusi tutkimus on tehnyt sen osin pahasti vanhentuneeksi.
Siksi Georg Haggrénin, Petri Halisen, Mika Lavennon, Sami Ranisen ja Anna
Wessmanin laaja ja perusteellinen esitys Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja
varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle on todella tervetullut. Uusinta
arkeologista tutkimusta hyödyntävä kirja lienee tarkoitettu arkeologien
lisäksi myös maallikoille, vaikkakin nämä tuntuvat tekijöiltä välillä
unohtuvan typologioiden ja kulttuurien pyörteissä. On hienoa, että mukaan on
otettu myös Suomen historiallisen ajan ensimmäinen vaihe, keskiaika,
arkeologian näkökulmasta katsottuna. Maria Mannerin suunnittelemaa upeaa
kantta koristaa Kiuruvedeltä löytynyt reikäkivi ihmiskasvoineen.

 

Arkeologiaa ja esihistoriaa

Arkeologia tarkastelee aineellista jäämistöä ja luo siksi vankan pohjan
tulkinnoille, joita voidaan tehdä väestön elinkeinoista, asumisesta,
ravinnosta, pukeutumisesta ja koruista sekä liikennevälineistä ja
kauppayhteyksistä. Päätelmät yhteisön tasa- tai eriarvoisuudesta,
kielestä, uskonnosta ja koosta on pakko jättää hypoteeseiksi, jotka uusi
tutkimus voi hyvinkin kumota. Arkeologit hyödyntävät monia luonnontieteen
menetelmiä sekä paleontologian, geologian, meteorologian, kielitieteen ja
antropologian tuloksia. Etnografisten analogioiden avulla he selvittävät mm.
esineiden käyttöä. Selvittäessään yhteisöjen rakenteita ja toimintaa he
voivat käyttää myös psykologian ja yhteiskuntatieteiden antamia
käyttäytymismalleja.

Kirjoittajat tarkoittavat Suomella maamme nykyisten rajojen sisäpuolista
aluetta sekä Karjalan kannasta ja Laatokan Karjalaa, jotka nykyisin kuulu
Suomen valtion alueeseen mutta jotka liittyvät olennaisesti itäisen
Suomenlahden ja Saimaan kulttuurivyöhykkeisiin. Suomen esihistoria alkaa
varhaisimmasta hetkestä, jolloin jokin täällä elänyt ihminen on jättänyt
itsestään ja toiminnastaan tutkimuksen keinoin havaittavan jäljen.
Toistaiseksi tuo hetki on ajoitettu noin 11 000 vuoden taakse, jääkauden
päättymiseen. Silloin alkoi ns. mesoliittinen kivikausi. Tätä edeltävältä
paleoliittiselta eli vanhimmalta kivikaudelta ei täältä liene löytöjä.
Mutta jos arkeologit pääsevät yksimielisyyteen siitä, että
Kristiinankaupungin Susiluolasta löydetyt kivet ovat ihmisen käsittelemiä ja
nokimaa nuotiosta peräisin, täällä olisi asunut jo 130 000–120 000 vuotta
sitten neandertalilaisia!

Kirja on jaettu neljään, kivikautta, pronssi- ja varhaismetallikautta,
rautakautta ja keskiaikaa käsittelevään lukuun, joista jokainen olisi jo
riittänyt kirjaksi. Kausien jaottelussa tekijät noudattavat Keski-Euroopan
esihistoriasta käytettyjä periodeja soveltaen, sillä ne eivät sovi suoraan
Suomen oloihin. On huomattava, että (esi)historialliset kaudet ovat sekä
ajallisia että alueellisia ja että rannikolla ja sisämaassa kausien
ajoitukset vaihtelevat. Kirjan etulehdille on kuvattu esihistoriallisen ajan ja
keskiajan periodeja havainnollistava aikajana.

Kivikaudesta kirjoittaa museoviraston yli-intendentti, FT Petri Halinen, joka on
tutkinut paljon Suomen kivikautta, Lapin esihistoriaa ja historiaa. Pronssi- ja
varhaismetallikaudesta vastaa Helsingin yliopiston arkeologian professori Mika
Lavento, jonka keskeinen tutkimusala on juuri tuo kausi Itämeren alueella ja
Luoteis-Venäjällä. Rautakauden osion tekijät ovat FM Sami Raninen Pirkanmaan
maakuntamuseosta ja FT Anna Wessman Helsingin yliopistosta. Ranisen erityisalaa
ovat Etelä-Suomen rautakauden sosiaaliset ja taloudelliset järjestelmät, ja
Wessman on perehtynyt museologiaan, rautakauden hautaustapoihin ja
yhteisöarkeologiaan. Keskiaika-osiosta vastaa FT, historiallisen ajan
arkeologian dosentti Georg Haggrén, jonka erikoisaloja ovat maaseudun ja
linnojen arkeologia sekä lasilöytötutkimus.

Kirjoittajat tarkastelevat kauttaan sekä kronologisesti että aihepiireittäin,
joista tärkeimmät ovat talous ja elinkeinot, väestö ja asutus, asuinpaikat
ja asumukset, kaupankäynti ja kontaktit, hautaukset ja uskomukset sekä
esineet. Koska Suomi ei ollut missään vaiheessa yhtenäinen kulttuurialue, he
jakavat maan kullekin ajanjaksolle luonteviin pienempiin kokonaisuuksiin, joiden
muodostumisessa mm. vesijaot olivat tärkeitä. Perustekstiä täydentää
puolensataa laatikkotekstiä, joissa kerrotaan mm. asuinpaikoista, oudoista
rakennelmista, esineistä, elinkeinoista, eläimistä, lähitieteiden annista,
väestöstä, kristinuskon tulosta ja kaupunkiarkeologiasta. Laatikoita ovat
kirjoittaneet eräät muutkin asiantuntijat.  

Kirjassa on runsaasti kuvia ja karttoja sekä muutamia piirroksia ja kaavioita.
Värikuvia on yli 300 ja mustavalkoisiakin muutama. Runsaimmin kuvitettu on
keskiajan osio. Huomattava osa kuvista on kirjoittajien ottamia. Valitettavasti
kaikki otokset eivät ole kovin laadukkaita. Muutamista aihepiireistä on
samantapaisia kuvia jopa samalla aukeamalla. ”Tuplakuvien” sijaan olisin
mieluummin nähnyt esim. Huittisten hirvenpään, tyypillisen kampakeraamisen
saviastian tai suosta löytyneen suksen, joista kirjassa ei ole kuvaa. Ehkä
kirjoittajat ovat pitäneet niitä jo kuluneina kliseinä. Harmi, että vain
kahdessa esinekuvassa on mittakaava.

Teoksen kartat ovat hyvin informatiivisia. Niissä on kuvattu mm.
asumapainanteiden, hiidenkiukaiden ja lapinraunioiden sekä kalliomaalausten,
kalmistojen ja keramiikkatyyppien levinneisyys. Kartoin on osoitettu myös
asuinalueet ja kiinteän asutuksen laajuus, Viikinkien ja Hansa-kaupan reitit
ynnä keskiajan kirkkojen ja kappelien sekä kaupunkien ja linnojen sijainti.
1600-luvun historialliset kyläkartat antavat käsityksen keskiajan lopunkin
kylistä.

– Edelliset rivit riittävät antamaan käsityksen itse kirjasta, mutta jos
haluat tietää vähän siitä, mitä kirjoittajat kertovat maamme
esihistoriasta, lue edelleen!

Kivikausi (8850–1900/1700 eaa.)

Esihistorian katsotaan alkaneen Suomen alueella noin 9000 eaa., kun ensimmäiset
pyyntiä (metsästystä, kalastusta, keräilyä) harjoittavat ihmiset saapuivat.
He tekivät tarvekalunsa kivestä (piistä, kvartsista, liuskeesta) sekä
luusta, sarvesta, nahasta, puusta, tuohesta, yms. Orgaaniset aineet ovat
kuitenkin säilyneet huonosti maaperässämme. Kivikausi kesti täällä
kaikkiaan noin 7000 vuotta ja sen varhaisin vaihe ns. mesoliittineneli keskinen
kivikausi ajan 8850–5200 eaa. Kautta sanotaan myös esikeraamiseksi
kivikaudeksi. Nuorempi eli neoliittinen kivikausi ajoitetaan vuosiin
5200–1900/1700 eaa.

Mannerjään väistyessä suuret ja pienet riistaeläimet (hirvet, karhut,
majavat, näädät, peurat, saukot, sudet ja villisiat) vaelsivat vähitellen
paljastuville ja kasvillisuuden peittämille alueille houkutellen perässään
ihmisiä. Nämä pyydystivät myös kaloja, hylkeitä ja vesilintuja. Maan
keski- ja eteläosiin pyyntiryhmiä lienee tullut etelästä, kaakosta ja
idästä sekä Lapin alueelle pohjoisesta Norjan rannikolta. Aluksi tulokkaat
palasivat kotiseuduilleen, mutta jäivät pian näille main. Vuotuiskierron
mukaan pienet perhe- ja sukuyhteisöt kulkivat paikasta toiseen.

Mesoliittisen kivikauden lopulla (6800–5200 eaa.) asutus oli levinnyt lähes
jokaiseen Suomen kolkkaan, ja useiden kausileirien sijasta ihmiset olivat
asettuneet keskusasuinpaikkoihin, ”kyliin”, joissa saattoi olla
toistakymmentäkin asumusta. Näistä kertovat painanteet, sillä usein kodan
tai majan pohja kaivettiin hiekkaan. Keväästä syksyyn pyyntiryhmät kulkivat
saaliin perässä majoittuen retkillään tilapäisiin kevyisiin asumuksiin.
Pysyviltä asuinpaikoilta on löydetty myös hautoja, joihin on siroteltu
punamultaa. On arveltu, että alkuun vainajat jätettiin maan päälle, puihin
tai telineisiin, kuten arktisilla kansoilla on ollut tapana.

Jääkauden jälkeen ympäristöolot muuttuivat jatkuvasti. Ilmasto muuttui.
Itämeri lainehti välillä suolaisena merenä ja välillä makeavetisenä
järvenä. Maankohoaminen laajensi maa-alaa. Ihmisten oli siis sopeuduttava
alituisiin lämpötilan, kasvillisuuden ja eläimistön muutoksiin. Vaikka
muutosten tahti hidastui, isoja muutoksia tapahtui kivikauden lopullakin. 
Maankohoamisen jatkuessa Pohjanlahteen laskeneiden vesien virtauksen suunta
vaihtui; esimerkiksi Vuoksi mursi Salpausselän 3900-luvulla eaa. ja alkoi
laskea Laatokkaan.



Kuva: Nuorakeramiikkaa. Kansallismuseo.

Suomen neoliittisen kivikauden alku lasketaan keramiikan ilmestymisestä – ei
maatalouden alkamisesta kuten muualla – ja päättyminen metallin käyttöön
otosta. Niinpä nuoremman kivikauden katsotaan kestäneen 5200–1900/1700 eaa.
Silloin täällä tehtiin monenlaista keramiikkaa, joka oli alusta lähtien
laatutavaraa. Siksi on oletettu, että idän suunnalta haetut puolisot toivat
astiantekotaidon tullessaan. Maan eri puolilla valmistettiin vuosituhansien
aikana keramiikkaa, jonka muoto, koristelu, materiaali ja polttotapa vaihteli.
On varhaista, nuorempaa ja tyypillistä kampakeramiikkaa, on nuora- ja
asbestikeramiikkaa sekä monia löytöpaikkojen mukaan nimettyjä alatyyppejä.
Vanhimmat, pyöreäpohjaiset astiat pysyivät pystyssä rantahiekassa;
myöhemmät tasapohjaiset astiat vaativat lattian tai muun tasaisen alustan.
Suuriin astioihin säilöttiin ja varastoitiin ruoka-aineita; pieniä kippoja
käytettiin ruoan ja juoman tarjoiluun. Keramiikkatyyppejä vilisee tekstissä,
mutta kirjassa on kuva vain yhdestä saviastiasta ja yhden astian
pohjakappaleesta.

Maanviljelystä ja karjanhoitoa harjoitettiin Suomessa ehkä jo kivikaudella,
mutta maatalous vakiintui vasta 2800–2500 eaa., kun uutta väestöä levisi
Itämeren piiristä maan lounaisosaan tuoden tullessaan nuorakeraamisen eli
vasarakirveskulttuurin. Pyyntielinkeinot vallitsivat muualla maassa. Uutuuksia
tuoneet ryhmät olivat pieniä mutta laajensivat kantaväestön geneettistä
vaihtelua. Sitä ei tiedetä, mitä kieltä ne tai ensiksi ilmestyneet ihmiset
puhuivat, mutta kielitieteilijät otaksuvat alueella tapahtuneen useita kielen
vaihtoja. Nykyisin oletetaan, että noin 2 000 vuotta sitten täällä puhuttiin
kantasaamea ja kantasuomea.

Kaksi erikoista muinaisjäännöslajia – kalliomaalaukset ja jätinkirkot –
on askarruttanut maallikoidenkin mieltä. Sisämaasta on maalauksia löydetty
130–140, ja näistä vanhimmat ajoitetaan varhaiskampakeramiikan kaudelle,
noin 7000 vuoden taa, mutta nuorimmat 1000-luvulle eaa. Kuvat on maalattu
punamullalla pystysuoriin tai ulospäin kalteviin kallioseiniin veden äärelle,
ja ne esittävät ihmisiä, eläimiä, veneitä ja geometrisiä kuvioita.
Hirvien ohella niissä on kaloja, lintuja, liskoja ja käärmeitä. Ne
liittyivät metsästysmagiaan, kulttipaikkoihin tai samanistisiin istuntoihin ja
sijaitsivat yhteisöjen välisillä raja-alueilla. Myös jätinkirkot, suuret
suorakaiteen muotoiset kivirakennelmat ajoittuvat kivikauden ja pronssikauden
taitteeseen, mutta keskittyvät länsirannikon läheisyyteen. Ne liittynevät
hylkeenpyyntiin, sillä lähistöltä on löydetty kasoittain ehkä traania
keitettäessä murentuneita kiviä.



Kuva: Astuvansalmen kalliomaalauksia.

Pronssi- ja varhaismetallikausi (1700/1900 eaa. – 500eaa/300 jaa.)

Kivikauden jälkeistä aikaa sanottiin aikaisemmin pronssikaudeksi, mutta
nykyisin erotetaan rannikon ja sisämaan vaiheet. Rannikolla pronssikausi kesti
1700–500 eaa. ja päättyi raudan tuloon. Sisämaassa kuparin ja pronssin
käyttö alkoi jo varhemmin ja rauta tuli käyttöön myöhemmin kuin
rannikolla; siksi sisämaan osalta puhutaan varhaismetallikaudesta. Rannikon
kulttuurialue suuntautui Skandinaviaan, ja sille antoivat leimansa
skandinaaviset esinetyypit ja hautaröykkiöt, hiidenkiukaat, joita on löydetty
yli 10 000. Röykkiöhautaustapa levisi rannikolta sisämaahan, missä vastaavat
lapinrauniot olivat yleensä maansekaisia ja pienempiä kuin rannikon vareet.
Sisämaan kulttuuri suuntautui muuten itään.

Röykkiöhautatraditio alkoi ehkä jo kivikaudella, 3000-luvulla eaa., mutta sen
ensimmäinen huippukausi osui 2500–2000-luvuille eaa., jolloin tehtiin
suurimmat röykkiöt. Toinen huippu oli 500-luvulla eaa. Röykkiöt tehtiin
veden läheisyyteen paikoille, jotka näkyivät ja joilta näki kauas. Niiden
ilmestyminen lienee merkinnyt uskomusten muutosta. Röykkiön koko ja vainajan
mukaan pannut antimet kertovat yhteisöjen sosiaalisesta eriarvoisuudesta.



Kuva: Hiidenkiukaan pohjalta paljastuneita kivikehärakenteita Porvoon
Kokonmäeltä. Kansallismuseo.

Karjanhoito oli alkanut rannikolla jo kivikauden lopulla, ja jatkui
pronssikaudella maan lounais- ja länsiosassa sekä Ahvenanmaalla, mistä
todistavat vuohen, lampaan, sian ja naudan luut. Lampaita kasvatettiin
sisämaassakin. Rannikolla viljeltiin jo peltoja mutta sisämaassa kaskia. Ohran
viljelystä on tietoja 1000-luvulta eaa. Karjanhoidon ja maanviljelyksen mukana
omaksuttiin myös lainasanoja kantagermaanista: mm. navetta, nauta, pelto,
talas, vainio.

Maatalouden tulosta huolimatta pyyntielinkeinot olivat yhä tärkeitä.
Rannikolla oli hylkeitä metsästetty jo kivikaudella niin paljon, että niiden
merkitys saaliseläiminä väheni, mutta Saimaalla pyydettiin norppaa entiseen
tapaan. Kalastusta harjoitettiin kutuaikojen mukaan erityisesti joissa ja
jokisuilla, ja pyyntivälineinä käytettiin koukkuja, atraimia, verkkoja ja
patoja. Hauki, lohikalat ja ahvenet olivat tärkeimmät saaliskalat. Vesi- ja
metsäkanalintujen pyynti jatkui edelleen. Majavaa, hirveä, peuraa, kettua,
sutta, jänistä ja oravaa metsästettiin turkin tai lihan vuoksi. Aseina
käytettiin jousia ja nuolia sekä keihäitä. Passiivista pyyntiä
harjoitettiin ansoin, loukuin ja pyyntikuopin.

Vaihtokaupalla hankittiin esineitä sekä työkalujen, aseiden ja korujen
valmistamisessa tarvittavia raaka-aineita kuten piitä, kuparia ja tinaa.
Vastineeksi annettiin esim. asbestia tai turkiksia. Valmiina tuotteina tuli mm.
kupariseoksista tehtyjä työkaluja (kirveitä ja sirppejä) sekä aseita
(keihäänkärkiä, miekkoja, tikareita). Myös monia pienesineitä ja koruja
hankittiin: kaula- ja rannerenkaita, nappeja, koruneuloja, solkia, veitsiä ja
pinsettejä. Vanhimmat pronssiesineet on ajoitettu jo 1800–1500-luvuille eaa.
Kauppayhteydet ulottuivat Skandinaviaan, Keski-Eurooppaan ja Itä-Venäjälle.
Tuontiesineet päätyivät etupäässä länsi- ja lounaisrannikolle, mutta
kirveitä on löydetty koko Suomen alueelta. Viimeistään 1300-luvulla eaa.
valmistettiin jo omaperäisiäkin kirveitä. Hajalöytöinä eri puolilta maata
poimitut vasarakirveet on ajoitettu vuosiin 1700–1300 eaa. Lounais-Suomesta ja
Hämeestä on löydetty myös kivikirveitä, joissa jäljitellään
pronssikirveitä valinsaumoineen. 

Pronssiesineiden ohella tarvittiin edelleen luu-, sarvi- ja kiviesineitä.
Paikallinen kvartsi ja kvartsiitti soveltui hyvin nuolenkärkiin, kaapimiin,
veitsiin ja talttoihin. Tuontipiistä tehtiin nuolenkärkiä ja sirppejä. Myös
pronssisirppejä on löydetty maan lounaisosista. Piitikarit olivat muualta
tuotuja statusesineitä. Keramiikkaa oli monenlaista, ja sitä kirjassa
esitellään perusteellisesti kuvien kera. Astioiden muodot ja käyttötarkoitus
vaan jäävät hämärään.

Pronssikautisten asumusten jäännöksiä on löydetty muutamia maan eri
puolilta. Monissa on todettu olleen savella tiivistetyt oksapunosseinät.
Pienimmät majat olivat kooltaan noin 3 m x 4 m ja vähän isommat noin 6 m x 6
m. Isoimpien talojen mitat olivat 10 m x 6 m, 23 m x 6,5 m ja 17m x 8m. Isojen
rakennusten kattoa kannatti kaksi paalurivistöä ja seinät olivat ehkä
varhopatsasrakenteisia. Nakkilan Rieskaronmäen talossa (1000–600 eaa.)
ihmiset ja eläimet asuivat eri huoneessa ja talon päässä oli vielä iso
rehulava (12 m x 5,5 m).

Rautakausi (500 eaa. – 1150/1300)

Rautakaudeksi sanotaan viimeistä esihistoriallista kautta, jota leimasi raudan
käyttö. Suomen varhaisimmat rautaesineet ovat kaksi Kaukasuksen tienoilta
tuotua käyrää tikaria (800–600 eaa.). Rautakauden katsotaan kuitenkin
alkavan, kun rautakaluja alettiin käyttää yleisesti. 500-luvulta eaa.
rautaisia aseita, kirveitä ja muita esineitä tuotiin rannikolle ja 300-luvulla
eaa. myös Itä- ja Pohjois-Suomeen. Raudanvalmistustaito ja kuilu-uunit tulivat
rannikolle Etelä-Skandinaviasta ja Pohjois-Virosta 500–300 eaa. Maan
itäosissa rautaa alettiin pelkistää 400-luvulla eaa. laatikkouuneissa
Äänisen suunnasta saatujen oppien mukaan. Raaka-ainetta oli omasta takaa
runsaasti tarjolla järvimalmin muodossa, ja pian siitä alettiin tehdä
kirveitä, veitsiä, talttoja, keihäänkärkiä ja nuolenkärkiä. Kun
rautakalujen avulla puusta ja tuohesta voitiin tehdä entistä helpommin
astioita, keramiikkaa ei enää mainittavasti tarvittu. Raudanvalmistustaidon
tulo merkitsi myös seppien ammattiryhmän muodostumista.

Rautakausi kesti yli 1500 vuotta. Se jaetaan varhais-, keski- ja
myöhäisvaiheeseen ja nämä edelleen seitsemään jaksoon, joiden ajoitus
vaihtelee rannikolla ja sisämaassa. Sitä paitsi eri tutkijat ajoittavat
vaiheet hieman eri tavalla. Muinaisuutemme jäljet -teoksessa kausi on jaettu
näin: esiroomalainen aika (500 eaa. – 0/50 jaa.), vanhempi roomalaisaika
(0/50 jaa. – 150/200 jaa.), nuorempi roomalaisaika (150/200 – 375/400),
kansainvaellusaika (375/400–550/575), merovingiaika (550/575–800/825),
viikinkiaika(800/825–1025/1100) ja ristiretkiaika (1025/1100–1150/1300).
Nimitykset perustuvat osin kansainväliseen jaotteluun, joka ei välttämättä
sovi kuvaamaan meidän esihistoriaamme.

Esiroomalainen aika (500eaa. – 0/50 jaa.) ja roomalaisajat (0/50–375/400
jaa.)

Suomen varhainen rautakausi jaetaan jaksoihin sen mukaan, näkyykö roomalaisen
kulttuurin vaikutus löytöaineistossa. Esiroomalaisella kaudella vaikutusta ei
vielä näkynyt, mutta roomalaiskaudella näkyi. Rannikon ja sisämaan
kulttuurit erosivat edelleen toisistaan varsinkin keramiikassa ja
asuinpaikoissa, mutta niiden välillä oli jatkuvasti vuorovaikutusta.
Pronssikaudella alkanut maatalous jatkui edelleen, ja se oli rannikolla
pääelinkeino, vaikkakin kalastus toi elantoon olennaisen lisän. Viljelystä
todistavat muinaispellot ja koukkuauralla kynnetyiltä pelloilta kerättyjen
kivien kasat. Peltoviljelyn lisäksi myös kaskettiin. Ohra oli pääviljakasvi,
ja siitä tehtiin ruokaa ja olutta. Lisäksi viljeltiin vehnää ja ruista, joka
yleistyi rautakauden loppua kohti. Koska viljely oli yksivuoroviljelyä eli
samoja peltoja käytettiin jatkuvasti, tarvittiin paljon lantaa, jota tuottivat
naudat, siat, lampaat ja vuohet. Myös koira kuului kotieläimiin. Sisämaassa
pääelinkeino oli edelleen metsästys ja kalastus huolimatta kaski- ja
peltoviljelynkin yleistymisestä. Pyyntieläimistä tärkeimpiä olivat
metsäpeura ja hirvi.

Rautakauden alun asumukset olivat pyöreitä tai neliskulmaisia majoja. Niiden
savella tiivistettyjä oksapunosseiniä kannattivat paalut ja niiden keskellä
oli liesi keskellä. Asuinpaikoilta on löydetty eri tyyppistä keramiikkaa.
Asutuksen jatkumisesta todistavat kalmistot ja pienehköt röykkiöhaudat sekä
kivirivein reunustetut tarhahaudat, joiden esikuvat lienevät Virossa.

Vanhemmalla roomalaisajalla(0/50–150/200 jaa.) Rooman vaikutus roomalaisina
hopea- ja kuparirahoina sekä mm. provinssiroomalaisina viinikauhoina.
Aikakauteen liittyy myös voimakkaita skandinaavisia vaikutteita:
Piikkiö–Laitilan väliselle alueelle muutti ilmeisesti kantagermaania
puhunutta väkeä, joka jätti jälkeensä asehautauksia: lyhytteräisiä
miekkoja, kilpiä, luukampoja, partaveitsiä ja vyönsolkia. Väki jätti myös
kielellisiä vaikutteita. Hautamuodot kalmistoissa vaihtelivat, ja
varallisuuserot näkyivät, kun esineellinen hautaus alkoi 200-luvulla yleistyä
rannikolla.

Nuoremmalla roomalaisajalla (180/200–375/400) maan keskusalue oli edelleen
lounaassa. Sinne ajautui roomalaisia rahoja ja provinssiroomalaisia esineitä
kuten Reininlaaksossa valmistettuja lasisia juomasarvia. Skandinaviasta tuotiin
aseita ja Baltiasta koruja. Yksi rautakauden merkittävimmistä teknisistä
uutuuksista, viikate, tuli maahan nuoremmalla roomalaisajalla. Rannikolla
puhuttiin ehkä kantasuomea, ja kun väkeä siirtyi sisämaahan, kantasaame
alkoi syrjäytyä. Kuitenkin kantasaame levisi 300-luvulla Fennoskandiaan.
Paikannimistössä on viitteitä myös tuntemattomista kielistä. Eri puolilla
maata harjoitettiin monenlaisia hautaustapoja, ja esineelliset hautaukset
jatkuivat edelleen. Varsinkin lounaisrannikolta ja Etelä-Pohjanmaalta on
löydetty sekä miesten ja naisten ruumishautoja, joissa on erittäin paljon
tuontiesineitä, jalometallia ja laakakivisiä arkkurakenteita. Ellei kyse ollut
maahanmuuttajista, on kyse ainakin kulttuurivaikutteista.



Kuva: Lasinen juomasarvi Laitilan Soukaisista. Kansallismuseo.

Kansainvaellusaika (375/400–550/575) ja merovingiaika (550/575–800/825)

Kansainvaellusajalla vaikutteet Länsi- ja Keski-Euroopasta sekä Skandinaviasta
näkyivät maansekaisten röykkiöhautojen miesten esineistössä
(keihäänkärjet, kilvenkupurat, miekat, eläinornamentiikkasoljet).
Balttilainen vaikutus näkyi naisten kuparisekoitteisissa koruissa (soljet,
kaula- ja rannerenkaat). Hautaustavat vaihtelivat edelleen. Vuosien 400–800
eaa. väliltä on haudoista löytynyt hevosen luita, kuolaimia, valjaiden heloja
ja piiskan osia. Hevosia lienee kuitenkin pidetty jo vuosisatoja aikaisemmin.
Kauden kiintoisimmat löydöt ovat savikiekot, joita käytettiin loimien
painoina pystykangaspuissa. Kiintoisia ovat myös kvartsiittiset tulusraudat,
joita on tosin vaikea ajoittaa. Eräät löydöt myös loppuivat: sisämaassa ei
enää käytetty keramiikkaa, mikä vaikeuttaa asuinpaikkojen tunnistamista.

Maatalous jatkui merovingiajalla, jota sanotaan myös  nuoremmaksi
kansainvaellusajaksi. Sisämaassa, Mikkelin tienoilla viljeltiin ohraa pellossa
ainakin 600- tai 700-luvulla. Kausi on kiintoisa myös hautauskulttuurinsa
vuoksi. 500-luvulla Ahvenanmaalle ilmestyi maakumpuhautoja, jotka ehkä
merkitsivät uutta väestöä lännestä, mutta niissä ovat naisten korut sekä
mannersuomalaisia että balttilaisia. Euran–Köyliön alueelle tuli
ruumiskalmistoja ja esineellisiä hautauksia, joissa näkyy vaikutteita
Manner-Euroopasta ja jotka jatkuivat ristiretkiajan loppuun.
Venepolttohautauksista kertovat Manner-Suomen 28 kalmistoa, joista on löydetty
limisaumaveneen niittejä. Perniön Yliskylän hautauksesta 550-luvulta on saatu
talteen yli 800 niittiä, kuusi kilvenkupuraa, viisi miekkaa, viisi
keihäänkärkeä sekä veitsiä.

Vakka-Suomeen ilmestyi 600-luvulla uusi hautaustyyppi, polttokenttäkalmisto,
joka levisi 700-luvulla myös Aurajoen laaksoon. Polttokenttäkalmistoon on
ladottu epämääräisesti 1–4 kerrosta kiviä ja rovion jäännökset on
levitetty kivien väliin. Kun väestö lisääntyi, kalmistoja rakennettiin
sekä Etelä- että Järvi-Suomeen, mutta yksittäisiäkin hautauksia tehtiin
edelleen. Osin ratkaisematon on Vöyrin Käldamäen ja Isonkyrön Leväluhdan
kalmistojen arvoitus. Niissä on näet haudattu satakunta naista ja lasta suohon
300-luvulta 700-luvulle. Ehkä mysteerio vielä ratkeaa, sillä tutkimukset
jatkuvat.



Kuva: Leväluhdan rautakautinen uhrilähde tai suokalmisto. Museovirasto, Vesa
Laulumaa, 2012.

Yhteisöjen sosiaalisen hierarkian on tulkittu heijastuvan Lounais-Suomen,
Ahvenanmaan ja Etelä-Pohjanmaan hautausten runsaassa esineistössä, jota on
enemmän miesten kuin naisten haudoissa. Esimerkiksi Euran Pappilanmäen upeaa
rengasmiekkaa 600-luvun lopulta on arveltu päällikön esineeksi. Haudoista on
löydetty myös kokonaisina haudattuja koiria, jotka ovat olleet kivikaudelta
asti ihmisen seuralaisia. Ilmeisesti maanviljelyksen takia lisääntyneitä
rottia hävittämään hankittiin merovingiajalla kissoja.

Asuinpaikoilta on löydetty jäännöksiä ns. pitkätaloista, joita tehtiin jo
pronssikaudella. Erään talon on todettu olleen kooltaan n. 14 m x 6 m ja
toisen 24 m x 7 m. Pystypaalujen jäljet ja savitiivisteet kertovat rakenteista:
seinissä varhopatsaiden välit täytettiin oksapunoksella ja tiivistettiin
savella sekä vahvistettiin ehkä turpeellakin. Seinän perustuksena voi olla
hirsi tai kiveystä. Kahteen riviin juntatut paalut kannattivat olki-, kaisla-,
turve- tai puukattoa. Talon keskellä savi- tai kivilattialla sijaitsi avoliesi.
Ihmiset ja eläimet asustivat talon eri päissä. Lisäksi
hirsisalvostekniikalla rakennettiin joitakin pieniä rakennuksia, ehkä aittoja.

Viikinkiaika (800/825–1025/1100) ja ristiretkiaika (1025/1100–1150/1300) 

Rautakautisia löytöjä on runsaimmin viikinki- ja ristiretkiajalta, jolloin
elettiin turkiskaupan huippukautta. Viikingeissä oli sotaisia merirosvoja,
orjanryöstäjiä, palkkasotureita ja valloittajia. Mutta heissä oli myös
rauhanomaisia kauppiaita, siirtolaisia ja uudisasukkaita. Suomea ja erityisesti
Ahvenanmaata koski viikinkien idäntie, joka kulki Suomenlahtea pitkin.
Turkiksia, muita erätuotteita ja ehkä orjiakin vietiin täältä ja matkan
varrelta islamilaisille alueille, mistä tuotiin hopearahoja, lasihelmiä ja
kankaita. Ahvenanmaalaiset olivat aktiivisesti mukana viikinkiretkillä
800-luvulta 900-luvun puoliväliin asti. Mannersuomalaisia lienee osallistunut
retkiin Laatokalle ja edelleen Olhavanjokea pitkin Luoteis-Venäjälle.

Soturi-kauppiaan varustuksiin kuului keihäs, tuontimiekka, sotakirves
(1000-luvulla), kilpi ja jousi, joita on löydetty haudoista. Vanhat
polttokenttä- ja röykkiöhautaukset jatkuivat edelleen, mutta ruumishautaus
alkoi syrjäyttää muita tapoja Etelä-Suomessa ja muuallakin Itämeren
piirissä. Kalmistot yleistyivät entisestään sisämaassa. Kauden lopulla
haudatuilla ihmisillä oli yllään erittäin runsaasti kansainvälisistä
yhteyksistä kertovia koruja. Länsi-Suomessa naisille puettiin pyöreä
kupurasolki, tasavarsisolki, rintaketjut, rannerenkaita, joskus kaularenkaita
sekä lasihelmiä. Miehille puettiin sormus, metallihelainen vyö ja
hevosenkenkäsolki sekä spiraalikoristeltu viitta. Naistenkin vaatteissa oli
kupariseoksesta tehtyjä spiraalikoristeita. Naisten ja miesten haudoissa oli
myös kiintoisa ero: naisten mukaan oli pantu sirppejä ja lampaan luita,
miesten mukaan sirppejä, viikatteita ja naudan luita.

Välttämättömät työ- ja tarvekalut tehtiin paikallisyhteisöissä.
Keihäänkärjet olivat kaiketi kotitekoisia, mutta miekkoja tuotiin, jopa
väärennettyjä merkkitavaroita. Myös suuri osa koruista oli kotitekoisia,
vaikka niitäkin tuotiin kuten kankaita ja lasihelmiäkin. Vastaavasti vietiin
turkiksia (kettua, näätää, oravaa, majavaa), haukkoja ja majavan haustaa,
ehkä myös kalaa ja orjia. Hiittisten saari lienee ollut yksi kotoinen
kauppapaikka. Varsinais-Suomen sekä Kanta- ja Päivät-Hämeen varallisuudesta
ja kaupankäynnistä 1000-luvulla kertovat hopean punnitsemisessa käytetyt
vaa’at ja punnukset sekä hopeakätköjen läntiset hopearahat.

Asutus viikinkiajalla keskittyi lounaaseen, ja asukkaita on arvioitu olleen
useita kymmeniä tuhansia. Maataviljelevä asutus painottui eteläiseen Suomeen,
mutta koko elämäntapa nojautui pyyntielinkeinoihin. Ohra oli sekä pelloissa
että kaskissa päävilja, ja ruis yleistyi. Vehnääkin viljeltiin. Sisämaan
asukkaat jatkoivat pyyntikiertoon perustuvaa puolinomadismia talvikylistä
käsin. Viikinkiajalta on löydetty hienojen puuesineiden jäänteitä: mm.
veneiden, haapioden, rekien, suksien ja ahkioiden jäänteitä. Kutkuttava
löytö on myös monipuinen jousi, joita esiintyy Fennoskandiassa. Jousen
mittoja ei kirjassa valitettavasti mainita. 

Nykytietämyksen mukaan kristinusko juurtui Suomeen viimeistään 1000-luvulta
lähtien rauhanomaisin keinoin sekä lännestä että idästä käsin. Koska
aikaisemmin arveltiin, että kristinusko tuotiin maahan väkivaltaisten
ristiretkien myötä, sanotaan varhaiskristillistä aikaa myös ristiretkiajaksi
(1025/1100–1150/1300). Jo 1100–1200-luvulta on löydetty ristiriipuksia, ja
ensimmäiset kirkkopitäjät perustettiin 1200-luvulla Ahvenanmaalle ja
Länsi-Suomeen. Kristinuskon vakiintuminen näkyi vähitellen esineellisten
hautausten loppumisena. Länsi-Suomessa 1100-luvun jälkipuoliskolla ja
Itä-Suomessa viimeistään 1400-luvulla.

Ruumishaudat kaivettiin hiekkaiseen maaperään likimain itä-länsi-suunnassa,
ja vainajat haudattiin lauta- tai ruuhiarkussa tai ruumislaudalla. Kalmo voitiin
kääriä vaatteeseen, taljaan tai tuoheen. 1200-luvulle asti vainajille pantiin
koruja ja spiraalikoristeisia vaatteita, mutta ei aseita eikä työ- tai
tarvekaluja. Eri alueilla käytettiin erilaisia solkia: Lounais-Suomessa oli
pieniä hopeisia hevosenkenkäsolkia, Kanta-Hämeessä soikeita hämäläisiä
kupurasolkia sekä Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa savokarjalaisia
kupurasolkia. Pohjois-Hämeessä käytettiin kumpiakin kupurasolkia. Varsinkin
Karjalassa ruumishautojen esineistö oli runsas: miesten haudoista on löydetty
ristiriipuksia ja naisten haudoista hopeisia hevosenkenkäsolkia.

Kristinuskon levitessä ja Ruotsin vakiinnuttaessa valtansa Lounais- ja
Etelä-Suomeen 1100–1200-luvulla maahan alkoi tulla ruotsalaisia
maahanmuuttajia, ensin Ahvenanmaalle, Turunmaan saaristoon ja Uudellemaalle
sekä 1200-luvulla Itä-Uudellemaalle ja Pohjanmaan rannikolle. Muuttovirta
jatkui 1300-luvun puoliväliin asti. Tulokkaiden elinkeinot lienevät olleet
samat kuin suomalaistenkin. Rukiin viljely yleistyi, ja kaksivuoroviljely alkoi
1200-luvulla. Kuten ennenkin harjoitettiin kalastusta, linnustusta ja
metsästystä. 1000-luvun asuinpaikoilta on löydetty ensimmäiset varmat
hirsitalojen jäänteen, mutta varhopatsastaloja tehtiin entiseen tapaan.
Taloissa voi olla savi- tai lautalattia. Tulisijat olivat avoliesiä,
sisäänlämpiäviä uuneja, kiukaita ja savesta tehtyjä kupoliuuneja. Pihalla
oli ulkouuneja.

Keskiaika (1100-luvulta 1500-luvun puoliväliin)

Keskiajan alku liittyy kristinuskon leviämiseen ja Ruotsin vallan
vakiintumiseen sekä kirjallisen kulttuurin alkuun. Arkeologia rikastaa
olennaisesti sitä kuvaa, jonka historioitsijat ovat kirjallisten lähteiden
perusteella luoneet alueen keskiajasta. Se avaa nimenomaan ihmisten arjen
moninaisuutta. Keskiaikaiset linnat ja kirkot ovat aikaisemmin kiinnostaneet
tutkijoita eniten, ja linnoja on tutkittu enemmän kuin mitään muuta keskiajan
arkeologian piiriin kuuluvaa teemaa. Nykyisin ihmiset innostuvat
vaatimattomammistakin menneisyyden jäänteistä. Kaupunkien ja maaseudun
kylätonttien, pappiloiden ja luostarien sekä maallisen rälssin kartanoiden
arkeologiset kaivaukset ovat viime vuosina lisänneet tietämystä eri
kansankerrosten elämän aineellisesta puolesta: asumisesta, elinkeinoista,
kaupankäynnistä ja kontakteista. Muinaisuutemme jäljet -teoksen
keskiaika-osiossa on myös laaja katsaus eri materiaaleista tehtyihin
esineisiin, joita on löydetty kaivauksissa.

Arkeologiset löydöt kertovat, että keskiajalla kauppayhteydet vilkastuivat ja
monipuolistuivat, että pyyntielinkeinot taantuivat muualla paitsi Itä- ja
Pohjois-Suomessa ja että maatalouden merkitys kasvoi. Maanviljelyksen ja
karjanhoidon vahvistuminen heijastui myös väestössä: noin 50 000 asukkaan
asujaimisto kasvoi 1500-luvun puoliväliin mennessä noin 300 000:een.
Kaivaukset ovat paljastaneet kiinteiden jäännösten ohella suuren määrän
tavallistenkin ihmisten asumuksia ja arkista tavaraa: metalli-, lasi-,
keramiikka-, puu-, luu- ja nahkaesineitä sekä tekstiilijäännöksiäkin.
Yllättävän paljon on löytynyt myös ylellisyysesineitä.



Kuva: Aboa Vetus museon tontila löydettyjä esineitä:shakkinappula, luupiipun
osa, vyönsolkia, värttinänkehrä. Kuvat Aboa Vetus & Ars Nova, Kim Krappala.

Varsinkin asuinkaupunkini Turku tuntuu arkeologin aarreaitalta, jonka katujen ja
puistojen alta on paljastunut mm. katukiveyksiä, kivikellareita, tulisijoja,
hirsirakennuksia, saunoja, aittoja, kaivoja, karjasuojia ja käymälöitä.
Sieltä on löytynyt monenlaisia kotitekoisia ja ulkomailta tuotuja lasi-,
keramiikka-, nahka-, luu-, puu-, pronssi-, tina- ja rautaesineitä. Löydöt
kertovat myös käsityöammattien keskittämisestä kaupunkeihin. Turussa oli
ainakin rauta-, kulta- ja kupariseppiä, puuastioiden valmistajia,
kannunvalajia, nahkureita, pelttareita, suutareita, räätäleitä,
värjäreitä, kankureita, kehrääjiä, kammantekijöitä, lasimestareita,
leipureita, maalareita ja muurareita. Maaseudun käsityöläisistä on tietoja
saatu niukasti, vaikka heitäkin on varmasti ollut.

Rahat kiehtovat ihmisiä, joten on syytä mainita, että keskiajalla Suomessa
liikkui monenlaisia kolikoita: ruotsalaisten rahojen lisäksi ainakin täällä
käytettiin ainakin gotlantilaisia, tallinalaisia, tarttolaisia, riikalaisia ja
tanskalaisia rahoja. 1400-luvulla Turussakin lyötiin omaa rahaa.
Löytökerrosten ajoittamisessa kolikot voivat olla ratkaisevan tärkeitä.

Maassa oli keskiajalla myös pienimuotoista teollisuutta. Varsinkin keväisin
puroista saatiin vesivoimaa myllyjä ja sahoja varten, mutta vesi- kuten
tuulimyllyjenkin paikkoja on vaikea havaita. Helppoa ei ole löytää
rautahyttejä tai kaivoksiakaan. Keskiaikaisia teitä on tutkittu lähinnä
historiallisten lähteiden avulla, mutta siellä täällä arkeologit ovat
osuneet vanhaan tielinjaan. Maaliikennevälineistä en valitettavasti löytänyt
tietoja. Merireittien kuvausta elävöittävistä valokuvista olisin jättänyt
yhden pois ja ottanut tilalle kuvan jostakin  keskiaikaisesta hylystä, joita
on tähän mennessä löydetty viisi. Odotan sitä päivää, jolloin
rannikkovesistä löytyy hyvin säilynyt hansakoggi ja Saimaalta 1400-luvun
savolaisvene.

PS: – Mikä on Itä-Baltia, jota arkeologit hokevat? Historioitsijat tuntevat
vain Baltian. – Kirjan hakemisto on hyödyllinen varsinkin siksi, että
useimpien henkilönimien perässä on mainittu ammatti tai tehtävä. –
Suosittelen Muinaisuutemme jälkiä historianopettajalle, joka haluavat
monipuolistaa ja elävöittää kuvaa keskiajan Suomesta. Kirkkojen ja
linnojenkin historiasta se kertoo sellaista uutta, jota maallikko ei tiedä,
ellei ole seurannut arkeologien julkaisuja ja viimeaikaisia kenttätöitä. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/