[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tuhat sivua suomalaista sivistyshistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Häggman, Kai: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. 528
sivua.
Häggman, Kai: Pieni kansa, pitkä muisti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
2015. 524 sivua.


Tuhat sivua suomalaista sivistyshistoriaa
---------------------------------------------------------

Kai Häggmanin kolmen vuoden välein ilmestyneet teokset kertovat komealla
tavalla 185 vuotta täyttävän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran– ja samalla
suomen kielen kehityksen, kotimaisen kirjallisuuden, kansanperinteen
keräämisen sekä suomalaisen sivistyneistön– historiaa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historian kirjoittamisen aloitti professori
Irma Sulkunen. Vuonna 2004 ilmestynyt teos käsitteli seuran kuuttakymmentä
ensimmäistä toimintavuotta, kuten jo sen nimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
1831–1892 kertoo.

Viime vuonna SKS:n historia kasvoi kolmiosaiseksi, ja kahden jälkimmäisen osan
kirjoittaja on dosentti Kai Häggman. Hänen kynänjälkensä on tuttua muista
kustannusalaa käsittelevistä historiateoksista. WSOY:n historian kaksi osaa
(Piispankadulta Bulevardille ja Avarammille aloille, väljemmille vesille)
ilmestyivät vuosina 2001 ja 2003; suomalaista kustannustoimintaa 1800-luvulta
2000-luvulle käsitellyt Paras tawara maailmassa (Otava 2008) oli samalla Suomen
Kustannusyhdistyksen 150-vuotisjuhlakirja.

Kaikki nämä mainitut teokset valottivat paitsi varsinaista aihettaan, myös
suomalaisen sivistyneistön ja kirjallisen kulttuurin historiaa. Samaa on
sanottava SKS:n historiateoksista. Suomalaisen kulttuurin etsintä ja
taltiointi, kielen ja perinteiden vaaliminen saavat niissä rinnalleen tarinan
siitä, miten pienen piirin henkevistä ja epäitsekkäistä – joskin
välillä riitaisista – pyrinnöistä kehkeytyy kansallisen identiteetin
kivijalka. Samalla käydään läpi 1900-luvun alkukymmeninä tapahtunut
nationalismin nousu ja 1960-luvulla kukkaansa puhjennut kulttuuriradikalismi
sekä sitä seurannut markkinavoimien ylivalta. Lopulta päädytään pohtimaan,
mikä ihmisiä yhdistää globaalissa maailmassa – kvartaalitalous vai
tarinat.

(Ja jos vähänkin mietitte kumpi, niin sanonpa heti että tarinat – niitä
näissäkin kirjoissa riittää. Minun on tunnustettava, että vaikka kyseessä
ovat vertaisarvioidut tiedekirjat eli siis vakavasti otettavat historiateokset,
nauroin niiden ääressä ääneen useammin kuin kerran. Esimerkiksi silloin,
kun Häggman kuvasi jotain tiedemiesten keskinäistä kähinää ja totesi
riitapukarien komeiden ansioluetteloiden osoittaneen, ”että suomalaisessa
tiedemaailmassa karkeaviivainen joustamattomuus ja itsepäisyys ovat
tarpeellisia ja jopa välttämättömiä ominaisuuksia”.)

Fennomaanien ajasta sarkatakkiylioppilaisiin

Sanojen talossa alkaa keväästä 1892, jolloin Georg Zacharias Yrjö-Koskinen
väistyi seuran esimiehen paikalta ja hänen tilalleen valittiin Helsingin
yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori Arvid Genetz. Elettiin
aikaa, jolloin yrityksetkin olivat tai niiden katsottiin olevan joko vanha- tai
nuorsuomalaisia. Melkoista kalabaliikkia näiden kahden ryhmittymän välillä
käytiin aina seuraavan vuosisadan puolelle asti, joskin sivistyneistö yleensä
riiteli suhteellisen sivistyneesti. Seuran jäsenistössä korostui alkuaikoina
yliopistomiesten lisäksi opettajien ja muiden koulutusta saaneiden kansalaisten
osuus; työväestö lähes loisti poissaolollaan ja talonpoikia oli hyvin
vähän.



Kuva: Samuli Paulaharju. Pohjois-Pohjanmaan museo, Samuli Paulaharjun kokoelma.


Työtä tehtiin silti enimmäkseen alempien sosiaaliluokkien parissa: satujen,
runojen, loitsujen ja taikojen ynnä muun kansanperinteen tallentajat kulkivat
huimia matkoja pitkin syrjäkyliä, useimmiten jalkapatikassa. Esimerkiksi
Samuli Paulaharju taivalsi kesällä 1907 Karjalassa hevosella ja laivalla 1100
kilometriä sekä lisäksi jalkaisin toisen mokoman. Oman lisänsä maisterien
ja ylioppilaiden keräystoimintaan toivat ”kansankerääjät”, maaseudun
rahvaanmiehet jotka puhuttivat vertaisiaan. (Kaupunkilaisten ja työväestön
elämää ja perinnettä alettiin arvostaa vasta vuosikymmeniä myöhemmin –
vuosisadan alussa kerääjiä kehotettiin välttämään kirkonkyliä ja
rautatieasemien seutuja.)

SKS:ssä rakennettiin 1900-luvun alkukymmeninä ”suomalaista
pilvenpiirtäjää” kansankielen sanalipuista. Aikamoinen torni niistä
tulikin, sillä liput olivat vuosikausia epämääräisissä kasoissa, koska
seuralla ei ollut toimihenkilöitä lajittelu-, järjestely-, kortistointi- ja
arkistointitehtäviin. Luottamusmiehet olivat paljolti Volter Kilven kuvailemia
”tuhatnäppäriä hyväpääniekkoja”, jotka juoksivat koulujen ja
yliopiston, erilaisten lauta-, toimi- ja johtokuntien väliä, tekivät
tiedettä, kirjoittivat artikkeleita ja pyöräyttivät aina välillä oman
romaanin tai mittavan suomennoksen. Hiljalleen kuitenkin seurasta muotoutui
tieteellinen organisaatio, joka oli mukana monen muun organisaation synnyssä.
Vielä kaksi-kolmikymmenluvuilla Suomen kirjalliset piirit olivat pienet ja
monessa mielessä yhtenevät. SKS:n talossa toimivat mm. Valtion
kirjallisuuslautakunta, Suomen Kirjailijaliitto sekä taidetta ja kirjallisuutta
merkittävästi tukenut Alfred Kordelinin säätiö. Samat miehet (useimmiten he
olivat nimenomaan miehiä!) tekivät päätöksiä useissa eri järjestöissä
ja yhdistyksissä.



Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo. SKS taidekokoelmat,
rakennuspiirustus. 1890-luku, tuntematon venäläinen taiteilija (SKS).


Seuran kustannustoiminta oli monialaista: kirjavalikoima ulottui kieli- ja
kansatieteestä juridiikkaan ja eläinoppiin. Maailmankirjallisuuden
suomennokset, lähinnä William Shakespeare, olivat myös edustettuina, mutta
Häggmanin mukaan tätä kaikkea kirjallista kirjavaa yhdisti yksi piirre:
tinkimätön epäkaupallisuus. Seura luopui monista menestysteoksista, koska
suosittujen ja kannattavien kustannustuotteiden katsottiin olevan jopa
rasitteita. Kun niistä piti tehdä uusintapainoksia, ne viivyttivät tärkeiksi
koettujen tieteellisten kirjojen julkaisemista. Kustannustoiminnan kivijalkana
olivat Kalevala, Kanteletar ja Aleksis Kiven teokset.

Viimeksi mainittujen takia SKS joutui 1920-luvun lopulla käräjillekin, sillä
kukaan seuran kustannustoiminnassa mukana ollut henkilö ei ollut oikein
selvillä tekijänoikeusjuridiikasta. Kun muuan kirjakaupan myyntipäällikkö
ja kirjakauppa-alan lehden toimittaja otti asiakseen etsiä Aleksis Stenvallin
tuolloin elossa olleet sukulaiset, jotka eivät olleet hyötyneet kirjailijan
työstä penniäkään, oli kulttuuriskandaali – ja monimutkainen, pitkäksi
venynyt oikeusjuttu – valmis.

Se ei ollut ainoa vuosisadan alussa SKS:n ympärille kehkeytynyt kirjallinen
kohu. Arvid Järnefeltin Helena-romaanin ympärille vuonna 1902 syttyneessä
kirjasodassa teosta paheksuttiin nimimerkkien suojissa, ja kärkkäimpiä
arvostelijoita olivat ne, jotka eivät olleet kirjaa lukeneet eivätkä edes
aikoneet. Erityisen pahana pidettiin sitä, että moraalittomaksi mainittu teos
oli muka saanut valtionpalkinnon, vaikka se oli vasta ehdolla. (Jotenkin tästä
tulivat mieleen meidän päiviemme uutiskommentit, joita sanomalehtien
nettisivuilla heitellään varsinaista juttua lukematta…)

Tarinoita siis riittää, ja Häggman punoo oivallisesti yhteen koko
puolivuosisataisen kertomuksen. Hän rakentaa samalla kertaa SKS:n suurta
tarinaa – kertoo miten pienestä intomielisten suomalaisuusmiesten seurasta
kasvoi kielen ja kansanperinteen tutkimuksen mahtitekijä, jonka verkostot
kattoivat jokseenkin koko nuoren tasavallan – ja tarjoilee lempeän ironisella
tavalla huikean kattauksen anekdootteja ja pikkusattumuksia. Ne puhaltavat
pölyt kansakunnan kaapin päälle nostetuista kipsipäistä ja osoittavat,
että terävimmätkin tiedemiehet ja arvostetuimmat vaikuttajat olivat kuitenkin
pohjimmiltaan tuiki tavallisia, hyvin inhimillisiä ihmisiä.



Kuva: SKS:n talon fasadista 1934 irrotetut, ja kellariin varastoidut, Lönnrotia
ja Snellmania esittävät betoniveistokset muuttavat remontin tieltä vuonna
2007. Kuva: Milla Eräsaari (SKS). 

Oma lukunsa olivat sarkatakkiset maalaisylioppilaat, jotka 1930-luvun alussa
alkoivat osallistua ensin ylioppilas-, sitten valtakunnanpolitiikkaan. Martti
Haavion, Kustaa Vilkunan ja Lauri Hakulisen suhteet SKS:ään olivat
läheisimmät, mutta kovin kaukana eivät liikkuneet Ilmari Turja ja Urho
Kekkonenkaan.

Kirjasta paljastuu myös se, että vaikka kirjallisuus oli lähes
käsittämättömän korkeassa kurssissa 1920–1930-luvuilla, ei kirjailijan
elämä silloinkaan ollut taloudellisesti turvattua. Valtion jakamista
apurahoista kirjallisuus sai vain pienen osan: maan karjanjalostusyhdistyksiä
tuettiin siihen verrattuna kymmenkertaisella summalla, näyttämötaidetta
peräti 30-kertaisella. Ahkera ammattikirjailija ansaitsi noin 15 000
markkaa/vuosi – jos hän oli nainen, niin vain puolet siitä – kun taas
kirjapainon latojan vuosiansio oli noin 20 000 markkaa, ja kustantamon
konttoristineitikin sai 12 000.

Historiateoksen tämä osa loppuu dramaattisesti. Aleksis Kivi saa patsaansa
Rautatientorille (siitäkin on ollut pientä erimielisyyttä) mutta sota on
tulossa eikä juhlatunnelmaa synny edes paljastusjuhlassa. Helsinkiläistaloissa
tehdään kiireellä väestönsuojelu- ja pelastussuunnitelmia. Hallituskatu
1:ssä järjestys on täysin selvä: ensin viedään turvaan vanha fennica ja
kansanrunousarkiston ns. tähtikokoelmat, vasta sitten evakuoidaan talon
työntekijät ja vuokrattujen huoneistojen asukkaat.

Sotasukupolven heimohengestä globaaliin maailmaan ja kansallistunteen come
backiin

Kai Häggmanin toinen SKS-historiateos, viime vuonna ilmestynyt Pieni kansa,
pitkä muisti on jaettu kolmeen osaan. Niistä ensimmäinen, ”Sotasukupolven
seura”, kattaa ajan sotavuosista 1960-luvulle ja toinen ”Suurten
ikäluokkien Suomessa” valottaa tapahtumia ja kehitystä 1960-luvun lopulta
alkaen. Kolmas, ”Uusi globaali maailmanjärjestys ja suomalaisuuden
yllättävä paluu” on ajallisesti lyhyt, mutta silti merkittävä. Siihen
mahtuvat vapaan markkinatalouden voittokulku, kustannusmaailman myllerrykset ja
digitaalinen vallankumous – kaikki ne ovat luonnollisesti koskettaneet myös
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Loppusivuilla ollaan jo 2010-luvulla,
pienessä etunojassa tulevaa tähyten, juuret muistaen. Kalevala on edelleen
menossa mukana, avoin verkkojulkaiseminen tekee vahvasti tuloaan.

Häggman näkee digitaalisen vallankumouksen samanlaisena nykypolven
avainkokemuksena kuin fennomania, Suomen itsenäistyminen, Akateeminen
Karjala-Seura, sotavuodet tai 1960-luvun loppuvuosien radikalismi ovat olleet
edellisille sukupolville.

Pieni kansa, pitkä muisti alkaa siitä, mihin Sanojen talossa päättyi eli
talvisodasta. Sen ajaksi Kustaa Vilkuna määrättiin sensuuripäälliköksi
työpöydän pysyessä tutuksi käyneessä talossa, Hallituskatu 1:ssä.
Lyhyeksi jääneen rauhankauden jälkeen syttyi jatkosota, jolloin
sivistyneistön suursuomalaisuuspyrkimykset ja heimohaaveet puhkesivat
kukoistukseensa. Seuran normaali toiminta oli osittain keskeytyneenä, mutta
Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja useat muut SKS:n toimihenkilöt oli komennettu
joko sensuurin tai propagandan palvelukseen.

Kun Suomi miehitti Itä-Karjalan, myös perinteenkerääjät näkivät
tilaisuutensa tulleen. Suomen Kulttuurirahasto, jonka perustamisessa Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralla oli ollut merkittävä rooli, rahoitti erilaisia Vienaan
ja Aunukseen suuntautuneita keräysretkiä ja tieteellistä toimintaa.

Sodanjälkeinen huikea kirjanostobuumi ei seuran jokseenkin jatkuvasti surkeassa
jamassa ollutta taloutta juuri paikannut, päinvastoin. Tiede ei kiinnostanut
lukijoita; he halusivat viihdettä. Sen sijaan kirjapainot nostivat hintojaan,
ja jossakinhan ne tiedekirjatkin piti painaa…

Epäkaupallisuus kasvoi välillä aivan megalomaanisiin mittoihin. Nykysuomen
sanakirja, jota seurassa oli tehty vaivoja säästämättä ja laadusta
tinkimättä yli kolme vuosikymmentä eli vuodesta 1929 vuoteen 1961,
osoittautui WSOY:lle siirrettynä melkoiseksi rahasammoksi ja varsinaiseksi
”pitkäsoittolevyksi” – siitä otettiin lukuisia suuria painoksia. Tässä
kaupassa ei raha liikkunut, mutta kun SKS siirsi WSOY:lle Paavo Cajanderin
Shakespeare-käännösten oikeudet, se sai sentään melkoisen tukun kustantamon
osakkeita. Niiden tuottaman äänivallan käytöstä WSOY:n yhtiökokouksessa
jouduttiin SKS:ssä taistelemaan vuonna 1972, jolloin sekä seuran
avarakatseinen esimies Kustaa Vilkuna että mielipiteissään huomattavasti
jyrkempi sihteeri Toivo Vuorela olisivat halunneet edustaa seuraa. Kyse oli
tuolloin valtataistelusta WSOY:ssä, jonne pääjohtaja Hannu Tarmio oli tuonut
oman modernin ja liberaalin linjansa.



Kuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjavarasto. Kuvassa vahtimestari Reino
Rautavaara ja Mirja Mörsky. Kuva: 1955, Erkki Ala-Könni (SKS,
kirjallisuusarkisto).

Toisaalta seuran kohdalle osui kyllä välillä odottamattomia onnenpotkujakin.
Ehkä suurimpia oli Apu-lehdellä vaurastuneen kustantaja Olli Lyytikäisen
lupaus antaa 6 miljoonaa markkaa Suomen kirjallisuus -teossarjan toimitus- ja
painokustannuksiin. Jalmari Jäntti puolestaan irrotti WSOY:n arkistosta
mittavan aineiston SKS:n kirjallisuusarkiston ”pesämunaksi”.

Maan modernisoituessa myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa alkoivat
puhaltaa uudet tuulet vanhempien jäsenten vastustuksesta huolimatta.
Esimerkkinä yhteentörmäyksistä olkoon vaikkapa Eino Jutikkalan järkytys,
kun hän havaitsi seuran keräävän sisällissotaan liittyvää
muistitietoaineistoa. Professori jopa yritti estää opiskelijoita
käyttämästä tämän tyyppistä aineistoa opinnäytetöissään, ja seuran
johtokuntakin päätti jättää aineistosta tehdyn antologian julkaisematta.
Jutikkala ehti erota SKS:n johtokunnasta ennen kuin seura pani pystyyn seuraavan
kauhistuksen, jätkäperinnekeräyksen.

Kai Häggmanin aiempien kirjankustannusalaa käsittelevien historiateosten
tapaan nämäkin kirjat käsittelevät paljolti myös suomalaisen
sivistyneistön ja sivistyksen historiaa. Niissä näkyy yliopisto- ja
tiedemaailman muutos: ennen Satu Apoa tuskin kukaan akateeminen kansalainen tai
sellaiseksi aikova olisi edes kuvitellut tekevänsä opinnäytetyötään Aku
Ankasta, James Bondista tai kotimaisten iskelmätekstien muuttumisesta
rocklyriikaksi. Satu Apo teki, pitkälti professorinsa Matti Kuusen
kannustamana. Kuusi taisikin olla ensimmäinen suomalainen tiedemies, joka
ymmärsi, että kansanrunoudentutkimuksen oli muututtava aikojen mukana. Ja kun
katsoo Matti Kuusen tiistaipiiriläisten ryhmäkuvaa vuodelta 1977, näkee
siinä monta arvostettua tutkijaa nuorina opiskelijoina. Useimmat heistä
valmistelivat opinnäytteitään SKS:ssä. Jotkut jäivätkin taloon, toiset
hajaantuivat yliopistoihin tai työskentelivät tieteen popularisoinnin parissa
eri medioissa.

Kiinnostava on myös kuvaus siitä, miten Suomalaisen kirjallisuuden
tiedotuskeskus eli nykyinen FILI syntyi ja kehittyi. Sitä perustettaessa
korostettiin toiminnan epäkaupallisuutta, kuten SKS:n piirissä oli tapana. Nyt
se on menestyvä ja nimeään myöten vauhdikas vientiorganisaatio. FILI:n panos
Frankfurtin kirjamessuilla 2014 oli merkittävä – Suomihan oli tuolloin tuon
Euroopan ja miksei koko maailmankin mittavimman kirjallisuustapahtuman teemamaa.

Silloin, kun kansainvälisiä kontakteja ei ole voitu hoitaa näin näkyvästi,
on toimittu salaa (tai ainakin puolisalaa). Tuglas-seuran Martin markkinat
pidettiin 1980-luvulla alkuun Hallituskadulla, mutta sitten tilat kävivät
ahtaiksi. Myyjäiset näyttivät ulospäin suloisen kotikutoisilta ja erittäin
epäpoliittisilta, mutta niiden varjossa kukoisti yhteistyö virolaisen
kulttuuriväen (myöhemmin maan johtavien poliitikkojen) kanssa.

Antoisa ja tyylikäs kirjakaksikko

Kulttuurilehti Hiidenkivi, jota moni kaipaa edelleen, syntyi sekin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran aktiivijäsenten ideoinnin tuloksena. Suomalaiseen
kulttuuriin liittyviä projekteja ja prosesseja, joissa joko seura
kokonaisuutena tai sen parissa vaikuttaneet aktiivit ovat olleet mukana, voisi
kirjasta poimia vaikka kuinka paljon. Tämän arvion puitteissa se ei ole
mahdollista, eikä ehkä tarpeellistakaan – jokainen lukija voi tehdä
teoksista omia löytöjään.

Erinomaisen lukukokemuksen lisäksi nämä kaksi kirjaa tarjoavat huikean
tietopaketin – aina liitteitään myöten. Eri vuosien ja vuosikymmenien
kirjallisuuspalkintoja on listattu molempiin teoksiin, ja palkittujen lisäksi
on mainittu myös päätöksentekoon osallistuneet henkilöt. Molemmissa
kirjoissa on lisäksi luettelo keskeisimmistä luottamus- ja toimihenkilöistä
niissä käsiteltynä kautena; organisaation kuvaus vuodesta 1831 vuoteen 2008
on liitetty teokseen Sanojen talossa. (Ensimmäinen varsinainen
organisaatiokaavio seurassa piirrettiin vasta vuonna 1988, mikä tietysti kertoo
siitä, että aikaisemmin valta oli keskittynyt muutamalle harvalle
henkilölle.) Pieni kansa, pitkä muisti sisältää seuran toimitalon
pohjapiirroksia selityksineen. Siitä käy ilmi, että talossa ovat
työskennelleet niin sotasensuuri kuin Salaojayhdistys sekä luonnollisesti
lukuisat kirjallisuutta lähellä olevat lautakunnat ja liitot. Luettelo SKS:n
kansanrunous- ja kirjallisuusarkistojen toimeenpanemista keräyksistä
puolestaan tarjoaa vaikkapa ideoita ja vihjeitä hyvistä lähteistä
opinnäytetyön aihetta etsivälle folkloristille, kirjallisuudentutkijalle tai
historioitsijalle. Liitteet on koonnut Klaus Krohn.

Kannet, joihin tietokirja-arvioissa harvemmin kiinnitetään huomiota,
ansaitsevat nekin erityismaininnan. Sanojen talossa -teoksessa kuvataan
Hallituskatu 1:n hulppeaa holvattua aulaa; Pienen kansan, pitkän muistin
kannessa talon ikkunoista katselevat siellä eri aikoina työskennelleet SKS:n
toimihenkilöt. Kummankin kannen on tehnyt Markus Itkonen, joka lienee
suunnitellut myös taiton ja valinnut elegantin, hieman kellertävänvalkoisen,
painopaperin.

Sisäsivujen kuvitus koostuu suurelta osin seuran omista kirjallisuus- ja
kuva-arkistojen aarteista, mutta myös muita kuvalähteitä on käytetty. Ne on
listattu samalla säntillisyydellä kuin muukin käytetty aineisto, joka on
todella runsas ja monipuolinen: eri aikojen toimijoiden haastatteluja,
arkistomateriaalia, lehtiä, paljon kirjallisuutta. Ja kun kysymyksessä on
noinkin huomattavan kulttuuriorganisaation historia ja seuran oman kustantamon
käyntikortti, on viimeistelykin tehty huolella.

Nämä kirjat kannattaa kyllä lukea jos sivistys- ja kulttuurihistoria
hiukankin kiinnostaa!

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/