[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Koiviston ajasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Vahe <juha.sukunimi at dnainternet.net> FM, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Seppinen, Jukka: Koiviston aika. Mauno Koiviston poliittinen ura. Auditorium,
2015. 431 sivua.


Koiviston ajasta
---------------------------------------------------------

Mauno Koivistosta on painettu julmettu määrä muistelmia, vaalikirjoja,
pamfletteja, toimittajien ja perässähiihtäjien pikareportaaseja. Olisi
kohtuullista, että tähän paperimäärään nähden ilmestyisi jo
tieteellisempääkin historiantutkimusta. Tätä toivetta Jukka Seppisen kirja
ei täytä.

 

VTT Jukka Seppinen on kirjaansa varten perehtynyt suureen määrään ulkomaisia
arkistoja niin Suomessa, Englannissa, Ranskassa, Saksassa, Venäjällä kuin
Ruotsissakin. Tukena on ollut hänen ilmeisen laaja kielitaitonsa. Koska
Seppinen on tehnyt pitkän uran ulkoministeriössä, aihepiirin tuntemusta on
runsaasti.

Kirjassa on jonkin verran mielenkiintoisia ja dokumentoituja tietoja KGB:sta
Suomessa. Aihetta on Suomessa pitkään vierastettu ja osa lähdeaineistosta on
varmaan joittenkin mielestä arveluttavaa. Esimerkiksi niin sanottua
”Mitrokhinin arkistoa” ei ole saatu suomalais-venäläisen arkistolaitosten
sekakomitean hitaan ja puisevan työn tuloksena, vaan brittiläinen
tiedustelupalvelu hankki sen. Kun tällaisia arkistoja vertaa muuhun
kokonaisuuteen, tieto lienee niin luotettavaa kuin se lähihistorian
tutkimuksessa ylipäänsä voi olla.

Nimi ei vasta otsikkoa

Kirjan hyvät puolet tuli tyhjentävästi lueteltua ja puutteiden lista on
valitettavasti paljon pitempi. Kirja ei millään tavalla vastaa otsikkoaan.
Mauno Koiviston nimi näkyy sisällysluettelossa kieltämättä usein, mutta
lukujen sisältönä on pitkiä esityksiä, jotka eivät kosketa Koivistoa
laisinkaan. Tällaisia ovat esimerkiksi luvut: Supo, KGB sekä alaluku
”Vallankumoukselliset lääkärit”.



Kuva: Mauno Koivisto Suomen Kuvalehden kannessa 1966.

Johdannossa Seppinen toistuvasti valittaa kustantajan hänelle asettamaa ahdasta
sivumäärää (kustantaja ilmoittaa sivumäärän 20 sivua todellista
suuremmaksi). Jos kirjasta poistettaisiin toistot ja Koivistoon liittymätön
materiaali, uskoisin sivumäärän putoavan muutamaan kymmeneen. Sen lisäksi on
vielä todettava, että niinkin ilmeisessä lähteessä kuin Mauno Koivistoa
koskevassa Wikipedian artikkelissa on hänen poliittisesta urastaan sivukaupalla
asioita, jotka Seppiseltä puuttuvat.

Kun Seppisen tuoretta kirjaa vertaa 11 vuotta sitten ilmestyneeseen hänen
kirjoittamaansa Kekkos-biografiaan, erot ovat suuret. Urho Kekkosesta Seppinen
suvaitsee kertoa hänen lapsuudenkodistaan, opiskelusta, työuran alusta sekä
siirtymisestä politiikkaan. Sen jälkeenkin Kekkosen vaiheita käsitellään
kattavasti ja jopa aikajärjestyksessä.

Koivistosta Seppinen sivuuttaa esimerkiksi porvaristaustaisen lapsuudenkodin,
toimimisen poliittisena tarkkailijana Turun satamassa, O-ryhmän ja ylipäänsä
suurimman osan Koiviston elämäntyöstä. Edes Koiviston medianhallintaa ei
pohdita. Julkisuudessahan hänet tunnettiin kaukopartiomiehenä,
satamajätkänä ja talousmiehenä, jotka kaikki olivat jonkinlaista
imagonrakennusta. Koulutukseltaanhan Koivisto oli sosiologi eikä
taloustieteilijä.

Sekava rakenne

Kirjan rakenne on siinä mielessä merkillinen, että hyvin monet alaluvut
muodostavat oman itsenäisen esseensä, joka alkaa J. K. Paasikivestä ja
päättyy Koivistoon. Esimerkiksi jo sivulla 30 puhutaan Koiviston
presidenttiydestä ja viimeisellä käsittelysivulla 400 palataan vuoteen 1917.

Lukujen järjestys on sekava. Esimerkiksi Koiviston ensimmäisestä
pääministerikaudesta 1960-luvulla on seitsemän alalukua, jotka eivät etene
paljon mitenkään, vaan kaikissa luvuissa pyöritellään suunnilleen samoja
asioita kuten kaatunutta pohjoismaista talousliitto Nordekia, joka mainitaan
lisäksi varmaan suurimmassa osassa kirjan muitakin alalukuja.

Vaikuttaa siltä, että Seppinen on halunnut Koiviston nimen alla tuoda
julkisuuteen uusia tutkimustuloksia etenkin Mitrokhinin arkistosta, mutta mukana
lienee muitakin motiiveja.

Ulkoministeriön kelvottomat virkamiehet

Seppinen palveli ulkoministeriössä ja siellä ei hänen itsensä lisäksi ole
ilmeisesti ollut yhtään kunnollista virkamiestä. Hänen Jaakko Blombergiin ja
Jaakko Kalelaan kohdistama kritiikki saattaa vielä olla aiheellistakin.
Kekkonen värväsi nämä SDP:n vasenta laitaa edustaneet miehet luodakseen
kontakteja silloiseen radikaalinuorisoon. Tältä osin Seppisellä on
käytössään Suojelupoliisin kielteinen arvio Blombergista (jonka hän on
tosin julkaissut monta kertaa aikaisemminkin). Ongelmalliseksi näitten herrojen
asema muuttui vasta Koiviston aikana, kun Kalelasta tuli presidentin
kansliapäällikkö ja Blombergista poliittinen alivaltiosihteeri. Kolmantena
omasta mielestäni erikoisena diplomaattina voi mainita tv:n uutistenlukijana
toimineen Alec Aallon, joka tiedotustaustastaan huolimatta päätyi
suurlähettilääksi.

Sivuilla 220 - 228 lytätään sellainen määrä diplomaatteja, että mieleen
tulee, onko Seppisen omakaan ura sujunut odotusten mukaisesti.
Ulkoministeriötä käsittelevän luvun otsikko on muuten ”Suomettuminen
syvenee”.

Kun lisäksi katsoo alaluvun ”Vallankumouksen lääkärit” nimilistaa,
mieleen tulee jonkinlainen paljastelun halu. Nimistä vain harva on oikeastaan
edes lääkäreitä eikä heidän joukossaan ole poliittisesti merkittäviä
henkilöitä kuin muutama. Seppinen epäilee tästä nimeltä mainitusta
joukosta eettisten lääkäriperiaatteiden noudattamista.

KGB:n ”kuristava ote”

Todella subjektiiviseksi teksti muuttuu siinä vaiheessa, kun Seppinen toistaa
puolenkymmentä kertaa käyneensä ranskalaisen eliittikorkeakoulun ENA:n Kun
Seppinen perusti koululle suomalaisten oppilaitten alumniyhdistyksen, hän laati
asiasta raportin, jonka nyt todellakin olisi ehkä voinut tunkea UM:n arkiston
mappi ö:hön pölyttymään lehtileikkeitten joukkoon. Seppinen kuitenkin olisi
halunnut lähettää raportin presidentille ja kun tähän ei suostuttu, sekin
todistaa siitä kuristavasta otteesta, jolla KGB Suomea hallitsi. Tapausta
käsitellään laajasti sivuilla 286 - 289.

Seppinen toistaa kymmeniä kertoja kaksi keskeistä moitetta Koivistosta: hän
oli täysin KGB:n ohjauksessa ja passiivinen. KGB:n ohjaus on siinä mielessä
hankala asia, että samantapaisia yhteyksiä oli Kekkosella ja suunnilleen
kaikilla muillakin johtavilla suomalaisilla poliitikoilla. Yhteydenpito oli
täysin avointa eikä siihen liittynyt mitään salailua pois lukien sen, että
KGB:n edustajat esittäytyivät tavallisina diplomaatteina ja kysyttäessä
kielsivät KGB-taustansa.

Vallitsee varmaan suuri yksimielisyys siitä, että Koivisto harjoitti Kekkoseen
verrattuna matalaa profiilia eli oli ”passiivinen”, kuten Seppinen sanoo.
Jopa tässäkin asiassa voi kuitenkin kysyä, kuinka paljon näin pienen maan
presidentti voi saada aikaiseksi. Kekkosen vuosia touhuama ydinaseeton Pohjola
ei esimerkiksi edennyt minnekään, vaan lähinnä vain rasitti Suomen suhteita
Norjaan. Saman tapainen tilanne liittyy Karjalan palautushankkeisiin.

Edelleenkin Seppinen moittii Koivistoa siitä, että hän ei edistänyt suhteita
länteen, kuten edeltäjänsä. Kuitenkin Koivistolla todistettavasti oli
henkilökohtaisetkin suhteet George Bush vanhempaan, joka Ronald Reaganin
lisäksi vieraili Suomessa. Viimeisen 15 vuoden aikana tasavallan presidentti on
voinut edistää vain USA:n presidentin kravatin asentoa!

Lopuksi voisi kysyä jopa kuluttajansuojan perään. Jos kirjan sisällöstä
suurin osa on Koivistoon liittymätöntä asiaa ja sen toistelua, kirjan nimeksi
ei kelpaa Mauno Koiviston poliittinen ura. Usein ennenkin olen miettinyt,
lukevatko kustantamot kirjojaan ollenkaan. Kirjasta olisi ehdottomasti pitänyt
poistaa esimerkiksi luku vallankumouksellisista lääkäreistä ja paljon muuta,
tai sitten vaihtaa kirjan nimeä. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/