[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: 125-vuotias arkkipiispantalo

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paarma, Jukka: Arkkipiispantalo: Historia ja asukkaat. SKS, 2015. 319 sivua.


125-vuotias arkkipiispantalo
---------------------------------------------------------

Arkkipiispa emeritus Jukka Paarman kirjoittama Arkkipiispantalo: Historia ja
asukkaat on teos, jota moni on kaivanut. Se kertoo yksityiskohtaisesti Turussa
Piispankadulla sijaitsevan, vuonna 1890 valmistuneen uusrenessanssipalatsin
vaiheista ja asukkaista. Tekijä valottaa myös aikaisempien arkkipiispan
asuntojen historiaa. Teos on runsaasti kuvitettu ja tyylikäs.

Moni turisti ja tavallinen turkulainenkin on Piispankadulla arkkipiispantalon
edessä seisoessaan huokaissut: ”Olisipa kiva kurkistaa tuonne sisälle ja
kuulla talon vaiheista.” Tavalliset maallikot ovat päässeet taloon vain
uudenvuodenvastaanotoille 1960-luvulta lähtien sekä avoimien ovien päivinä,
joita on onneksi järjestetty entistä useammin. Talosta ja sen asukkaista
kertovaa kirjaa ei kuitenkaan ole ollut saatavilla ennen kuin arkkipiispa
emeritus Jukka Paarma kirjoitti teoksen Arkkipiispantalo: Historia ja asukkaat.
Kirjan luvun, joka käsittelee Paarman virkakautta, on laatinut
kulttuurihistorian professori emeritus Kari Immonen ja erinomaisen tiivistelmän
on kääntänyt ruotsiksi teologian tohtori, dosentti Yngvill Martola.

Pyhän Henrikin säätiötä saamme kiittää kirjan tilaamisesta ja
julkaisemisesta omassa sarjassaan. Kiitoksensa ovat ansainneet myös hankkeen
arvovaltaisesti miehitetty toimituskunta ja useat avustajat eri aloilta sekä
tutkimushankkeen taloudelliset tukijat: Kirkkohallitus, Konstsamfundet, Opetus-
ja kulttuuriministeriö, Svenska kulturfonden, Turun ja Kaarinan
seurakuntayhtymä sekä Turun kaupunki.



Kuva: Arkkipiispantalo Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Primus inter pares

Paarma aloittaa kirjansa arkkipiispan nimittämisestä. Asia oli esillä pian
sen jälkeen, kun Suomi oli liitetty Venäjään vuonna 1809. Silloinen Suomen
vanhimman hiippakunnan eli Turun piispa Jacob Tengström ei heti innostunut
asiasta. Mutta hänestä tuli koko maan luterilaisen kirkon keulakuva vuonna
1817, kun keisari uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlan yhteydessä nimitti Turun
hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja hänet arkkipiispaksi. Maassa oli tuolloin
vain kaksi piispaa, joista toinen oli Porvoossa. 1800-luvun puolivälin jälkeen
hiippakuntien ja piispojen määrä lisääntyi vähitellen. – Nykyisin
hiippakuntia on yhdeksän ja piispoja kymmenen. – Mistä ja keneltä
arkkipiispa-ajatus oli alkujaan lähtöisin, sitä Paarma ei kerro, mutta tuskin
idea oli ensiksi keisarin päähän pälkähtänyt. Uutta piispaa sanottiin
tilanteen mukaan Turun arkkihiippakunnan piispaksi tai Suomen arkkipiispaksi.
Tehtävä alettiin näet hahmottaa koko kirkon viraksi, johon kuului sekä
hengellisiä että hallinnollisia velvollisuuksia ja jonka palkan valtio maksoi.

Arkkipiispa ei ollut muiden piispojen esimies, mutta hän vihki – ja vihkii
edelleen – nämä virkaansa. – Hänet taas vihkii tehtäväänsä
tavallisesti muista piispoista virassaan vanhin. – Hiippakunnassaan
arkkipiispa teki piispantarkastuksia ja oli tuomiokapitulin esimies sekä
seurakuntaelämän ylin valvoja. Hän oli myös säätynsä puheenjohtaja
valtiopäivillä, ja hänet rinnastettiin senaatin jäseniin, läänien
kuvernööreihin ja kenraalikuvernööreihin. 1800-luvun kuluessa arkkipiispan
tehtävät lisääntyivät. Hänestä tuli mm. kirkolliskokouksen ja
piispainkokouksen puheenjohtaja, joten hänen hallinnollinen roolinsa vain
korostui, vaikka moni viranhaltija piti saarnaajan, opettajan, liturgin ja
sielunhoitajan tehtäviä tärkeimpinä. Arkkipiispalle lankesi myös
päävastuu ekumeenisesta toiminnasta, joka 1900-luvun mittaan vain lisääntyi.
Kaiken kaikkiaan arkkipiispa antoi kirkolle kasvot.

Tengströmin jälkeen arkkipiispat valittiin vaalilla, jonka tuloksen
perusteella keisarille tehtiin esitys seuraavaksi viranhaltijaksi. Aluksi
vaalissa oli arkkihiippakunnan edustajilla ylivoimainen enemmistö, mutta kun
koko kirkkoa koskevat tehtävät jatkuvasti lisääntyivät, vaaliedustukseen
alettiin vaatia muutoksia. 1990-luvulla uuden kirkkolain mukaan äänestää
saivat myös kirkolliskokouksen jäsenet ja vuonna 2005 hiippakuntavaltuustojen
ja kirkkohallituksen jäsenet. Silti vuoden 2010 vaalissa vielä yli neljäsosa
edusti Turun arkkihiippakuntaa, mikä aiheutti nurinaa, ja keskustelu
vaalitavasta jatkunee.

Venäjän keisari noudatti yleensä vaalin tulosta, mutta nimitti arkkipiispaksi
kaksi kertaa muun kuin vaalissa eniten saaneen henkilön. Kun tasavallan
presidentti on Suomen itsenäistyttyä nimittänyt arkkipiispan, hän on
poikennut vaalin tuloksesta vain kerran, vuonna 1935. Viimeinen presidentin
nimittämä arkkipiispa oli Jukka Paarma vuonna 1998. Nykyisin arkkihiippakunnan
tuomiokapituli antaa arkkipiispan valtakirjan vaalissa eniten ääniä
saaneelle. 

Piispantalot vuoteen 1887 asti

Ennen katsaustaan vuonna 1890 valmistuneen Piispankadun renessanssipalatsin ja
sen asukkaiden vaiheisiin Paarman kertoo Turun varhaisemmista piispantaloista.
Suomen ensimmäisen piispan, Tuomaksen, aikana (n. 1220–1245) piispanistuin
siirrettiin Nousiaisista Koroistenniemelle, mihin pääsi laivalla Aurajokea
pitkin. Joen madaltuessa asutus keskittyi lähemmäs Aurajoen suuta, ja uusi
tuomiokirkko rakennettiin sen tuntumaan Unikankareen kummulle ja vihittiin
käyttöön vuonna 1300. Kun Koroisten piispantalo näin jäi syrjään, Maunu
Olavinpoika Tavast rakennutti 1400-luvulla kirkon ympärysmuurin yhteyteen
kivisen kaksikerroksisen, tornilla varustetun talon. Sen oletettu paikka on
merkitty Tuomiokirkkokatuun erilaisella kiveyksellä, niin että nykyinenkin
kulkija voi nähdä, missä se on aikanaan seisoi.

Katolisena aikana piispan tärkein asuinpaikka oli kuitenkin Kuusiston linna
pienellä saarella 12 kilometrin päässä Turusta kaakkoon. Luodolla lienee
ollut puurakennuksia jo 1200-luvun lopulla, Maunu I:n aikana, mutta 1300-luvulla
sille rakennettiin kivestä Ruotsin valtakunnan mahtavin piispanlinna, jossa oli
tilaa myös palvelusväelle ja melkoiselle asemiesjoukolle. Piispat käyttivät
linnaa 1500-luvulle asti. Tanskalaisten hyökätessä Kuusistoon vuonna 1522
piispa Arvid Kurki pakeni ja hukkui. Kustaa Vaasan joukot valloittivat linnan
taas takaisin ruotsalaisille, ja vuonna 1527 Västeråsin valtiopäivien
jälkeen kruunu otti sen omistukseensa kuten katolisen kirkon muunkin omaisuuden
ja käski seuraavana vuonna purkaa koko rakennelman.



Kuva: Jac Ahrenbergin näkemys Kuusiston linnasta vuodelta 1893. Linnakirja:
Kuusiston linna 15. vuosisadalla. Rakennushallituksen piirustukset II (RakH II
Iba. 76a/) http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=112854

Uskonpuhdistuksen jälkeen piispoista tuli muiden pappien tavoin kruunun
virkamiehiä, ja Turun piispalle vahvistettiin palkkaeduiksi Turun piispantalo
ja piispanpelto. Luterilaisista piispoista osa asuikin vanhassa piispantalossa,
mutta moni omassa tai brebendatalossa kuten Mikael Agricola. Piispantalossa ei
enää voinut asuakaan sitten, kun se 1630-luvulla paloi ja muutettiin
varastoksi. Useimmat piispat tyytyivät sen jälkeen oman taloonsa. Vasta
vuodesta 1764 lähtien arkkipiispalla on ollut jatkuvasti virka-asunto, kun
arkkipiispa Carl Fredrik Mennander myi talonsa kruunulle. Rakennus sijaitsi
nykyisen piispantalon tontin Aurajoen puoleisessa päässä.

Talon rapistuessa alettiin kaavailla uutta piispantaloa tuolle samalle tontille.
Arkkitehti Charles Bassi teki vuonna 1803 piirustukset puutaloa varten, mutta
tuomiokapitulin vaatimuksesta hän muutti ne kivitaloon sopiviksi. Varojen
puutteessa talo rakennettiin kuitenkin puusta ja rapattiin. Piispa Jacob
Tengström (1803–1832) muutti siihen vuonna 1812, vaikkakin vietti paljon
aikaa myös Paraisten pappilassa. Kun hän sai arkkipiispan arvon vuonna 1817,
talosta tuli arkkipiispantalo. Kuin ihmeen kaupalla rakennus säästyi Turun
palossa vuoden 1827 syyskuussa – ei kesäkuussa, kuten kirjassa sanotaan.
Seuraavat arkkipiispat asuivat tuossa talossa vuoteen 1884 asti, jolloin
tämäkin rakennus oli niin huonokuntoinen, että oli pakko ryhtyä puuhaamaan
taas uutta arkkipiispantaloa. Rakennuksen haluttiin korostavan niin kirkon kuin
sen johtajan merkittävää asemaa.

Vanhan puisen piispantalon tarina ei kuitenkaan päättynyt, sillä sen hirret,
joista osa lienee ollut 1700-luvulta,  myytiin vuonna 1887 Turun
Rautateollisuuden omistajalle, tehtailija Carl Magnus Armfeltille. Tämä
pystytti talon uudelleen hieman muunnetussa asussa viereiselle tontille
joenrantaan Tehtaankadun varrelle. Myöhemmin Turun kaupunki osti talon ja jakoi
sen useihin pienempiin asuntoihin. Talo on yhä paikallaan. 

Piispantalon vaiheiden lisäksi Paarma kertoo koko Piispankadun rakennuskannan
ja asukkaiden sosiaalisen koostumuksen muutoksista. Suurin osa asukkaista oli
pitkään ruotsinkielisiä, säätyläisiä ja porvareita. Mutta sosiaalinen
kirjo laajeni, kun asutus tihentyi ja kadun loppupäähän nousi myös
teollisuuslaitoksia ja työväen asuntoja, ”vapriikitaloja”. Rakennustyylit
vaihtuivat nikkariempirestä uusrenessanssityyliin ja jugendiin.

Uusrenessanssipalatsin rakentaminen

Uusi piispantalohanke pantiin alulle vuonna 1884 arkkipiispa T. T. Renvallin
asuessa omassa talossaan joen toiselle puolella Venäjän kirkkokadulla.
Lääniarkkitehti Carl von Heideken laati alustavat piirustukset, joiden
pohjalta Sebastian Gripenberg teki supistetun luonnoksen. Kollegojensa
suunnitelmia hyödyntäen lopulliset piirustukset teki Yleisten rakennusten
ylihallituksen ylin arkkitehti Jac. (Jacob) Ahrenberg, joka johti samoihin
aikoihin Turun tuomiokirkon restaurointia. Ajan muodin mukaista
uusrenessanssityylistä palatsia alettiin rakentaa vuonna 1887. Paarma raportoi
tarkkaan rakennusvaiheet sekä näitä ohjanneet ja valvoneet instanssit ja
henkilöt. Heistä yksi oli ruotsalaissyntyinen rakennusurakoitsija Hiort af
Ornäs, joka urakoi myös Turun Säästöpankin ja ruotsalaisen tyttökoulun
rakennukset.

Tontin savisen ja mutaisen maaperän vaatima paaluttaminen, johon tarvittiin 160
kappaletta 5–6 syltä pitkiä paaluja – hidasti rakentamista ja aiheutti
lisäkustannuksia, mutta talo valmistui määräaikaan, 1.6.1890, mennessä.
Ruotsalaissyntyinen puutarha-arkkitehti A. F. Rydberg laati tontille
puutarhasuunnitelman, jota vielä Kupittaan puutarhakoulun johtaja ja Turun
kaupunginpuutarhuri O. R. Gauffin paranteli. Upean rauta-aidan lilja- ja
piispansauvamotiiveineen valmisti Turun Rautateollisuus todennäköisesti
arkkitehti Reiniuksen piirrosten pohjalta. Senaatti vastasi
rakennuskustannuksista ja tuomiokapituli talon ylläpidosta.

Osin kaksikerroksinen muhkea talo sijoitettiin kapean tontin Piispankadun 
puoleiseen päähän ja kadun suuntaisesti. Sen pääsisäänkäynti oli
Agricolankatua päin ja keittiön ovi talon toisessa päässä; kolmas
sisäänkäynti oli talon puutarhan puolella. Ulkoseinissä yhdistettiin kahta
erilaista materiaalia, punaista tiiltä ja vaaleampaa rapattua pintaa. Vielä
vaaleampina erottuivat ikkunalistoitukset, nurkkaharkotukset ja koristeelliset
räystäät. Seiniä koristi lilja-aiheiden rivistö.

Talon sisätilat oli suunniteltu keskeissalijärjestelmää soveltaen. Korkeissa
ja avarissa huoneissa kohtasivat edustavuus ja tarkoituksenmukaisuus.
Edustustilojen – salonki, ruokailuhuone, isännän vastaanottohuone –
lisäksi talon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsivat talous- ja
kodinhoitotilat, palvelusväen tilat ja osa perheen käyttöön varatuista
huoneista. Yläkerrassa oli vielä kolme huonetta lapsille ja yksi
kotiopettajalle. Talo oli siis suunniteltu suurta lapsiperhettä varten.
Kellarikerroksessa sijaitsivat ruoka- ja taloustavaroiden säilytys,
pyykinpesu-, silitys- ja mankelointihuoneet sekä halkovarasto, sillä
kaakeliuunien lämmittämiseen tarvittiin paljon puita. Neliöitä
ensimmäisessä kerroksessa oli 479 ja toisessa kerroksessa 153.
Piharakennuksessa sijaitsivat vaunutallit, kotieläinsuojat, käymälät ja
palveluskunnan asuintilat.



Kuva: Arkkipiispantalon fasadipiirros Jac Ahrenbergin 1887.

Suuret korjaukset

Vuosikymmenien kuluessa rakennus rappeutui ja sisustus kului. Tyylitkin
muuttuivat. Oli siis tehtävä korjauksia, joista Paarma kertoo kronologisesti
etenevien piispojen kausien luonnehdintojen välissä. Useita kertoja talon
ulkoasua ja varsinkin sisätiloja muutettiin rohkeasti. Kukin suunnittelija
halusi ilmeisesti jättää taloon oman kätensä jäljen. Vuonna 1931 talo
kunnostettiin ja uudistettiin perusteellisesti Turun lääninrakennuskonttorin
arkkitehti Gunnar Wahlroosin suunnitelman mukaan ja funktionalismin hengessä.
– Mies tunnetaan mm. Tampereen piispantalon ja presidentin kesäasunnon,
Kultarannan sisustuksen suunnittelusta. – Hänen johdollaan arkkipiispantalo
sai hillityn ulkovärityksen, pääoven pyörökaariaukko suoristettiin ja
portaiden kaiderakennelma ja sisäpihan terassi uudistettiin funktionalistisen
suoralinjaisiksi. Vesijohtojen ansiosta taloon saatiin vesiklosetit ja
kylpyhuone. 

Myös talon sisälle Wahlroos toi funktionalismin. Tarkoituksenmukaisuus,
puhtaan vaaleat pinnat, avaruus, valoisuus ja selkeys näkyivät kaikkialla.
Huonetiloja muutettiin niin, että niistä tuli entistä selvemmin
edustustiloja. Oviaukkoja suurennettiin, väliovia poistettiin tai niiden
tilalle asennettiin lasiovet, uusia ikkunoita puhkottiin ja entisiä muurattiin
umpeen. Ruokasaliin avattiin koko seinän levyinen ikkuna ja työhuoneeseen
rakennettiin avotakka. Yläkerran huoneet sisustettiin vierashuoneiksi, ja
keittiötilat modernisoitiin. Kaakeliuunit purettiin keskuslämmityksen
asentamisen vuoksi, ja lattioiden kuluneet korkkimatot korvattiin parketilla.

Vuoteen 1930 asti piispat olivat itse tuoneet taloon omat huonekalunsa, mutta
nyt valtio vastasi edustustilojen kalustuksesta, jonka Wahlroos suunnitteli
lähes kokonaan. Erivärinen verhoilu antoi eri huoneille oman sävynsä;
salissa hallitsi oliivinvihreä ja kulta, työhuonetta sininen ja ruokasalia
ruskeanpunainen. Kunnostettuina ja uudelleen verhoiltuina sohvat ja nojatuolit
ovat edelleen keskeinen osa talon kalustusta. Sisustukseen antoivat oman
leimansa arkkitehdin sisaren, Anna-Leena Hussin seinämaalaukset. Useimmat kuvat
olivat kristillisiä, mutta ruokailutilan kahdelle seinälle kuvattu
alppimaisema taivaalla liitävine yksinäisine lentokoneineen on jäänyt
ainakin myöhemmille sukupolville arvoitukseksi. Maalauksista vain kaksi sekä
muutamat ornamentit ovat edelleen näkyvissä.

Pieniä ehostuksia taloon tehtiin tarpeen mukaan, mutta vuonna 1964 oli taas
suuren kohennuksen vuoro. Suunnitelmista vastasi nyt sisustusarkkitehti Carin
Bryggman, pelkistetyn muotokielen edustaja, joka pyrki yhtenäiseen
kokonaisuuteen hillityillä hiekan ja harmaan sävyillä. Talon ulkoseinien
punaruskeat tiiliosuudet maalattiin hiekan värisiksi ajan tyyli-ihanteiden
mukaisesti, ja huonetiloista tehtiin valoisampia valkoisten verhojen avulla.
Vuonna 1931 tehty ruokasalin suuri ikkuna verhottiin läpikuultavalla harmaalla
verholla. Useimmat Hussin seinämaalaukset maalattiin piiloon, mutta Paarma ei
kerro, kuka asian päätti. Keittiö nykyaikaistettiin taas kerran, ja
yläkertaan rakennettiin piispattaren pyynnöstä keittokomero. Taloon
asennettiin myös sisäpuhelinjärjestelmä, jota kuitenkin jäi pois
käytöstä. Myös ”Henrikin kappeli”, jonka Wahlroos oli suunnitellut jo
1940-luvulla piispa Lehtosen toivomuksesta työhuoneeseen, sisustettiin
uudelleen selvemmin kirkolliseksi tilaksi alttareineen, alttarikaiteineen ja
polvistumispalleineen. Alvar Aallon tuolit toivat tilaan modernin tuulahduksen.

1980-luvulla perheen käytössä ollut pikkusalonki muutettiin edustustilaksi ja
sinne hankittiin uusia kalusteita. Vähä vähältä edustustiloja laajennettiin
yhä ja yksityistiloja keskitettiin toiseen kerrokseen. Vuonna 1997 vastuu
arkkipiispantalosta siirtyi valtiolta kirkolle, ja seuraavana vuonna talon
ulkoseiniin palautettiin punatiiltä muistuttava väri. Samassa yhteydessä
myös keittiö uusittiin ja muutakin sisutusta ajanmukaistettiin. Kun
tuomiokapituli muutti pois vanhasta akatemiantalosta, tuotiin sieltäkin
muutamia huonekaluja piispantaloon. 

Talon viimeisin suuri korjaus tehtiin vuosina 2009–2010, ja se kesti lähes
kaksi vuotta. Yli sadan vuoden aikana olivat seinät halkeilleet sieltä
täältä, kun puupaalujen varassa seisonut rakennus oli painunut kallelleen.
Painumaa olivat vielä  pahentaneet aikaisemmat rakennelmat, joilla vajoamista
oli pyritty estämään. Pahimmillaan kallistuma oli 30 senttiä. Talo
oikaistiin nyt 115:lla peruskallioon asti juntatulla teräspaalulla, joista
pisimmät olivat lähes 40 metrin pituisia. Ulkoseinät rapattiin ja entisten
tiilipintojen kohdat maalattiin vastaavan värisellä punaruskealla. Yläkerta
uudistettiin täysin, ja sinne tehtiin keittiö ja uusi sisäänkäynti, niin
että piispan perheen asuintilat ja edustustilat jäivät toisistaan erilleen.
Taloon asennettiin myös hissi, jotta liikuntaesteisetkin pääsevät sisälle
vaivatta. Toimisto- ja kokoustilat sijoitettiin piharakennukseen, josta
talonmies oli muuttanut pois.

Paarma luettelee taas tarkkaan kaikki korjaustyöhön osallistuneet lukuisat
yritykset ja suunnittelijat, joita tarvittiin eri tehtäviin. Mainitsen heistä
tässä vain kaksi, joiden työ lienee ollut asukkaiden viihtymisen kannalta
tärkein. Sisustusarkkitehti Assi Sandelin suunnitteli sisätilojen uudistamisen
ja kalusteiden verhoilun ilmeisellä pieteetillä, ja vihersuunnittelija Merja
Aaltonen uudisti korjauksen aikana pahasti myllääntyneen piha- ja
puistoalueen.

Yksitoista hengenmiestä

Rakennusta tärkeämpiä olivat kuitenkin asukkaat, yksitoista piispaa – Thure
Renvall, Gustaf Johansson, Lauri Ingman, Erkki Kaila, Aleksi Lehtonen, Ilmari
Salomies, Martti Simojoki, Mikko Juva, John Vikström, Jukka Paarma ja Kari
Mäkinen – ja heidän perheensä. Useimmat piispat muuttivat taloon
puolisoineen ja lapsineen, muutamat vain puolisonsa kanssa. Noin kymmenen sivun
mittaisissa pienoiselämäkerroissa Paarma kertoo edeltäjiensä sekä
seuraajansa taustasta, opiskelusta, työurasta ja perheestä, teologisista
käsityksistä ja harrastuksista. Tekijä luonnehtii kunkin kollegansa
toimintatapoja ja persoonallisuutta hienovaraisesti ja taitavasti mutta
piilottelematta heidän ongelmiaan ja tragedioitaan. Tekstin rinnalle valitut
kuvat ja kuvatekstit sekä tontin rakennusten pohjapiirrokset valaisevat
kiintoisasti sekä rakennuksen vaiheita että talon elämää eri piispojen
aikana. Erityisen ilahduttavaa on, että kirjoittaja suhteuttaa kollegojensa
tekemiset aikansa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tapahtumiin. Suorastaan
järkyttävää on lukea, miten varhaisimmat piispat joutuivat jatkamaan
tehtävässään ruumiillisten ja henkistenkin voimien jo uupuessa – vasta
1940-luvulla saatu eläkejärjestelmä mahdollisti piispoillekin turvatun
vanhuuden.



Kuva: Arkkipiispa Kari Mäkinen Arkkipiispantalon edustalla.

Arkkipiispantalon kaksi ensimmäistä isäntää, Thure Renvall (1890–1898) ja
Gustaf Johansson (1899–1930) olivat konservatiivisia sääty-yhteiskunnan
miehiä. Turun piispana toiminut Renvall oli virkaan astuessaan jo yli
70-vuotias ja selvästi väsynyt mies, joka joutui delegoimaan tehtäviään
nuoremmille papeille. Kuopion ja Savonlinnan piispana toiminut Johansson sai
nimityksensä 55-vuotiaana ja oli 1500-luvulla toimineen Paavali Juustenin
jälkeen ensimmäinen Turun ulkopuolelta tullut arkkipiispa. Varsinkaan
31-vuotisen kautensa lopulla hänkään ei jaksanut pysytellä kirkollisen
kehityksen mukana.

Ensimmäiset Suomen itsenäisyyden ajalla nimitetyt arkkipiispat, Lauri Ingman
(1930–1934) ja Erkki Kaila (1935–1944), olivat ennen nimitystään olleet
pitkään mukana myös valtakunnanpolitiikassa. Käytännöllisen teologian
professori ja pääministerinäkin toiminut Ingman oli nimityksen saadessaan jo
yli 60-vuotias. Edeltäjäänsä verrattuna hän edusti avoimempaa teologista ja
kirkkopoliittista linjaa, mutta hänen uudistusmielensä tasaantui pian ja hän
kuoli vain noin neljän työvuoden jälkeen. – Viipurin piispana toiminut
Kaila oli edeltäjäänsä vuotta vanhempi, mutta hän luotsasi kirkkoa melkein
vuosikymmenen, johon sisältyivät raskaat sotavuodet. Loppuaikoina hänenkin
terveytensä alkoi pahasti horjua.

Sotien jälkeen Aleksi Lehtonen (1945–1951) nimitettiin arkkipiispaksi
55-vuotiaana. Hän oli toiminut aikaisemmin Tampereen piispana, ja hänelle
olivat kansainväliset yhteydet selvästi tärkeämpiä kuin edeltäjilleen.
Ikävä sairauskohtaus päätti miehen elämän ennen aikojaan, mutta
piispantaloon hän jätti jälkeensä pysyvän muiston, kappelin, jota
käytetään edelleen. – Aikaisemmin Viipurin ja Mikkelin piispana toiminut
Ilmari Salomies (1951–1964) oli Turkuun tullessaan 58-vuotias. Hänen
mielestään kirkon oli taisteltava määrätietoisesti köyhien ja sorrettujen
puolesta. Sovinnollinen ja savolaisen lupsakka mies perusti ”Valkoiset
pantterit” -lentopallojoukkueen, joka toimii edelleen. Ensimmäisenä
arkkipiispana hän pääsi eläkkeelle 70-vuotiaana.

Martti Simojoki (1964–1978) ja Mikko Juva (1978–1982) olivat ensimmäiset
1900-luvulla syntyneet arkkipiispat. Simojoki siirtyi Turkuun Helsingin piispan
tehtävästä 56-vuotiaana. Hän sai vastata sananvapautta, jumalanpilkkaa sekä
kirkon ja kulttuurin suhteita koskeviin kiperiin kysymyksiin. Hän jäi
eläkkeelle noin 14 työvuoden jälkeen. – Juva oli toiminut historian ja
kirkkohistorian professorina, Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina sekä
kansanedustajana, kun hänet nimitettiin kirkon korkeimpaan tehtävään
60-vuotiaana.

Juva joutui kaudellaan ottamaan kantaa aborttiin ja homoseksuaalisuuteen.
Piispan nopeus ja temperamentikkuus ei ollut verkkaisessa kirkossa mikään etu.
Juva koki työtaakkansa kohtuuttomaksi ja jätti tehtävänsä neljän vuoden
työrupeaman jälkeen.

Seuraava arkkipiispa, John Vikström (1982–1998), oli nimitetty Porvoon
piispaksi vain 39-vuotiaana, ja arkkipiispa hänestä tuli 51-vuotiaana. Häntä
nuorempia piispoja oli ollut vain keskiajalla. Vikströmin kauden merkittävin
tapahtuma oli monen mielestä vuonna 1988 tapahtunut ensimmäinen kerta, kun
suomalaisia naisteologeja vihittiin papiksi. Moni muistaa myös paavi Johannes
Paavali II:n vierailun kesällä 1989 ja tietää Vikströmin perustaman
”Piispan pojat” -jalkapallojoukkueen. Vikström ehti hoitaa arkkipiispan
tehtävää 16 vuotta ennen kuin siirtyi eläkkeelle.

Kun 55-vuotias Turun piispa Jukka Paarma (1998–2010) nimitettiin
arkkipiispaksi, nousivat naispappeusasia, homoseksuaalisuus ja erilaiset
avioliittokäsitykset taas julkiseen keskusteluun. Myös hänen kantansa
israelilaisten ja palestiinalaisten olemassaolon oikeutukseen aiheutti kiivaan
yhteenoton. Paarman seuraaja Kari Mäkinenkin (2010–) oli 55-vuotias
arkkipiispaksi tullessaan, ja hänkin oli hoitanut sitä ennen arkkihiippakunnan
piispan tehtävää. Parisuhdekeskustelu sekä kiistely seksuaali- ja
avioliittoetiikasta jatkuivat edelleen, ja niiden varjolla ihmiset purkivat
monenlaista tyytymättömyyttään kirkkoon eroamalla siitä sankoin joukoin.
Ekumenia ja kysymys kirkon paikasta yhteiskunnassa olivat ajankohtaisia asioita
niin Paarman kuin Mäkisenkin kaudella.

Arkkipiispojen elämäkerroissa Paarma kirjoittaa lämpimästi myös piispojen
puolisoista ja heidän merkityksestään talon arjessa ja juhlassa. Hän sivuaa
puolisoiden roolia myös  teoksen lopulla muutamissa erillisissä luvuissa,
jotka käsittelevät edustustilojen kalustusta ja taidetta, kansliarakennusta,
puistoa ja puutarhaa, Piispankadun yhteisöä sekä taloa kotina ja
residenssinä. On hienoa, ettei hän unohda myöskään talon arjen sujumisen
kannalta tärkeitä talonmiehiä ja heidän perheitään. Korvaamattomat
apulaiset ovat päässeet myös ilahduttavan moniin valokuviin.

Nyt Arkkipiispantalo-kirjasta pitäisi vielä saada supistettu ja halvempi
”kansanpainos”, joka sopisi jokamiehen taskuun.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/