[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monipuolinen johdatus visuaalisiin menetelmiin yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Minna Santaoja <minna.santaoja at staff.uta.fi> HT, tutkija, Tampereen yliopisto,
Johtamiskorkeakoulu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mustola, Marjaleena; Mykkänen, Johanna; Böök, Marja Leena & Kärjä,
Antti-Ville (toim.): Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuorisotutkimuksessa.
Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 2015. 230 sivua.


Monipuolinen johdatus visuaalisiin menetelmiin yhteiskunta- ja
kulttuuritieteissä
---------------------------------------------------------

Kiinnostus visuaalisiin menetelmiin on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti
yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä. Visuaalisista menetelmistä ei ole juuri
ollut suomenkielistä menetelmäkirjallisuutta, joten Nuorisotutkimusverkoston
julkaisun voi olettaa löytävän lukijansa. Artikkelikokoelman tavoitteena on
jakaa käytäntöjä eri tieteenalojen välillä ja samalla se tekee näkyväksi
Suomessa tehtävää metodisesti rikasta lapsuuden- ja nuoruudentutkimusta.

Mustola ja kumppanit kirjoittavat, että vaikka ihminen on kommunikoinut
visuaalisesti luolamaalauksista lähtien, varsinaisesta visuaalisesta
kulttuurista on ryhdytty puhumaan digitaaliteknologian yleistyttyä. Elämme
visuaalisuuden läpitunkemaa arkea. Verkkoviestinnän yleistymisen myötä myös
multimodaalisuus eli erilaisten symbolijärjestelmien ja ilmaisumuotojen
yhdistyminen samassa esityksessä on lisääntynyt. Toimittajat kirjoittavat
visuaalisen epistemologian ylivallasta, siitä miten näköaistiin perustuvia
havaintoja pidetään ensiarvoisina tietämisen perusteina. Globalisaation
aikakaudella verkkoviestinnän välittämät visuaaliset viestit eivät enää
koske pientä yhteisöä, vaan vaikuttavat jopa koko ihmiskunnan maailmankuvaan.

Teos koostuu toimittajien kirjoittamasta kymmenen sivun johdannosta sekä 15 eri
kirjoittajien artikkelista. Kirjan toimittajien kirjoittama johdanto antaa
hyvän yleiskäsityksen siitä, mitä kaikkea visuaalisilla menetelmillä
voidaan tarkoittaa. Artikkelit on jaoteltu kolmen pääluvun alle: I Tuotettu
tieto, II Osallisuus ja III Visuaalisia aineistoja. Artikkelit ovat melko
lyhyitä, noin kymmenen sivua. Lähteet on koottu kirjan loppuun, mikä parantaa
luettavuutta. Kirjan lopusta löytyvät myös kirjoittajien esittelyt sekä
tiivistelmä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.



Kuva: August Friedrich Siegert (1820–1883) Die kleine Kunstkennerin, 1863

Menetelmän valinta tutkimuksen tavoitteista lähtien

Visuaalisten menetelmien käytöstä lienee mahdotonta antaa jonkinlaista
tyhjentävää kuvausta, sillä kuten kirjoittajat johdannossa toteavat, sekä
visuaalisen aineiston tuottamiseen että analyysiin on useita erilaisia
vaihtoehtoja. Kulttuurintutkimuksessa visuaalisia menetelmiä hyödynnettäessä
on läsnä kysymys representaatiosta: mitä ja miten kuvat esittävät.
Visuaaliset aineistot voidaan jakaa tuottamistapansa mukaan valmiisiin
aineistoihin, kuten lehtikuviin, tutkijan tuottamiin aineistoihin, kuten hänen
ottamiinsa valokuviin sekä tutkimuksen osallistujien tuottamaan aineistoon,
kuten tutkijan pyynnöstä tehtyihin piirroksiin. Kirjan artikkeleissa on
esimerkkejä kaikista eri aineiston tuottamisen tavoista. Kirjoittajat
painottavat johdannossa, että aineiston syntyessä tutkijan valintojen
perusteella on perusteltua puhua nimenomaan aineiston tuottamisesta eikä
aineiston keräämisestä, ikään kuin valmiina. Puhe aineiston tuottamisesta
tekee näkyväksi jo aineiston hankintavaiheessa tapahtuvat tulkinnat ja
oletukset.

Aineiston analyysimenetelmän valinta riippuu, kuten laadullisessa tutkimuksessa
yleensäkin, tutkimuksen luonteesta ja tavoitteista sekä aineistosta.
Visuaalisen aineiston analyysiin käytettyjä menetelmiä ovat laadullinen
sisällönanalyysi, ikonografia, diskurssianalyysi ja semiotiikka. Visuaalisessa
kulttuurintutkimuksessa saatetaan puhua ”kuvien lukemisesta”, mutta Mustola
ja kumppanit pohtivat, etteivät tieteen kielikeskeiset metaforat
välttämättä ole osuvimpia suhteessa kuvien tulkintaan. Useimmissa kokoelman
tutkimuksissa visuaalisen aineiston analyysi yhdistyy esimerkiksi
haastatteluihin tai videoaineistoon.

Tutkimuseettiset kysymykset nousevat esiin niin kirjan johdannossa kuin useissa
sen artikkeleissa. Visuaalisiin menetelmiin ei varsinaisesti liity sen kummempia
tutkimuseettisiä kysymyksiä kuin laadulliseen tutkimukseen ylipäätään.
Aineistojen käyttöön tulee olla tutkittavien lupa ja aineistoa tulee
käsitellä tavalla joka kunnioittaa tutkimuksessa mukana olijoita. Eettiset
kysymykset kiinnittyvätkin kokoelman artikkeleissa enemmän tutkittavien
ikään, lapsiin ja nuoriin tutkittavina. Osallistavia visuaalisia menetelmiä
on toimittajien mukaan pidetty erityisen käyttökelpoisina lapsuuden- ja
nuoruudentutkimuksessa, koska niiden avulla voidaan tukea lasten toimijuutta ja
tasapainottaa lasten ja aikuisten välistä epäsymmetristä suhdetta.
Visuaalisin menetelmin voidaan tavoittaa jotain pienten lasten maailmasta, jotka
eivät välttämättä vielä puhu, lue tai kirjoita, tai muuten jäsennä
kokemustaan kielellisesti aikuisten tapaan. Lasten arvellaan myös innostuvan
piirtämistehtävistä helpommin kuin muunlaisesta tutkimusaineiston keruusta.
Kirjoittajat kuitenkin muistuttavat, ettei visuaalisiin menetelmiin pidä
suhtautua naiivisti: ne eivät mitenkään itsestään selvästi ole autuaaksi
tekeviä, parempia kuin muut laadulliset menetelmät, tai päästä tutkijaa sen
helpommin ”aidon” tiedon ja kokemuksen äärelle.

Tutkija menetelmällisten valintojen äärellä

Kokoelman aloittaa Niina Nyyssölän artikkeli, jossa hän kuvaa omaa tutkijan
polkuaan visuaalisten menetelmien ja käyttämänsä kollaasitekniikan pariin.
Nyyssölän tavoitteena oli tutkia nuorten lähihoitajaopiskelijoiden kokemuksia
ensimmäisistä työssäoppimisjaksoistaan. Hän lähti keräämään aineistoa
tutkimukseensa opiskelijoita haastattelemalla, koska menetelmä oli tutkijalle
tuttu ja hyväksi havaittu. Edessä oli shokki, kun opiskelijat eivät
tuottaneetkaan tutkijan olettamaa haastattelukerrontaa. Haastattelut olivat
lyhytsanaisten opiskelijoiden kanssa nopeasti ohi ja tutkija koki
epäonnistuneensa, kunnes keksi käyttää haastatteluissa virikkeitä
antaakseen haastateltaville tilaa reflektointiin. Hän pyysi opiskelijoita
laatimaan työharjoittelustaan kollaasin aikakauslehdistä leikatuista kuvista.
Nämä kollaasit toimivat sitten haastattelun pohjana ja virikkeenä. Nyyssölä
ei analysoinut kollaaseja sellaisenaan, mutta menetelmällä haastateltavilla
oli tilaisuus työstää kokemuksiaan pidemmän ajan kuluessa eikä puhetta
tarvinnut tuottaa tyhjästä haastattelutilanteessa.

Susanna Kinnunen kirjoittaa tutkijan ja lasten kohtaamisista spontaaneissa
piirustushetkissä päiväkodin arjessa. Myös Kinnusen artikkelissa on
keskeisessä osassa menetelmällinen etsintä ja tutkijan oman polun tunnustelu.
Kinnunen meni mukaan päiväkodin arkeen sivullisena tarkkailijana, mutta tuli
lopulta lapsille tutuksi siinä määrin että varovaisimmatkin halusivat
häntä lähestyä, kertoa kuvin elämästään ja tulla jopa syliin. Kinnunen
pohtii kenttätyön herättämiä tunteita, tutkijan osallisuutta ja sen
vaikutusta tulkintoihin. Kinnunen sanoittaa artikkelissaan onnistuneella tavalla
mistä kaikesta arkisissa piirtämisen hetkissä on kyse, miten lapsen
ilmaisussa eri ihmiset ja elämänalueet ovat läsnä ja miten piirtäminen
lomittuu ”multimodaaliseen” kerrontaan puheen, leikin ja laulelun lomassa.
Artikkelin kuvaama tutkijan läsnäolo herkistää tarkkailemaan kunkin lapsen
ainutlaatuista olemisen ja ilmaisun tapaa. Vaikka tutkijoiden haparoinnin kuvaus
on toisinaan turhauttavaakin luettavaa, antavat kuvaukset tutkijoiden
menetelmällisestä etsinnästä rehellisen kuvan tutkimuksessa tehtävistä
valinnoista ja auttavat samalla pohtimaan, minkälaisissa tilanteissa erilaiset
visuaaliset menetelmät voivat toimia.

Kimmo Jokinen ja Henna Pirskanen ovat käyttäneet verkostokarttaa ja aikajanaa
visuaalisina aineistonkeruumenetelminä tutkiessaan lasten moninaisia
perhesuhteita. Myös he mainitsevat käyttämiensä menetelmien etuna, että
lapset saavat itse valita mitä kertovat tutkijalle. Verkostokartta on
sisäkkäisistä kehistä muodostuva ympyrä, jonka keskellä on lapsi itse ja
joka jakaantuu omasta perheestä, sukulaisista ja muista ihmisistä muodostuviin
lohkoihin. Näille kehille ja lohkoihin tutkijat pyysivät lapsia merkitsemään
elämänsä ihmisiä tärkeysjärjestyksessä siten, että tärkeimmät olivat
lähinnä ympyrän keskikohtaa, itseä. Tutkijat kirjoittavat kokeneensa kartan
luontevaksi sisäänmenostrategiaksi lasten perhesuhteiden moninaiseen maailmaan
yhdistäessään menetelmän muun muassa teemahaastatteluihin.

Tutkijat kirjoittavat kiinnittäneensä tutkimuseettisiin kysymyksiin erityistä
huomiota sillä tutkimuksen kohteena olivat myös erilaiset jännitteet ja
ongelmat ihmissuhteissa. Artikkelissa jotkin menetelmään liittyvät eettiset
kysymykset jäävät mielestäni kuitenkin pohtimatta. Verkostokartta
menetelmänä tuntuu edustavan varsin konservatiivista perhekäsitystä;
kartalle merkittiin muun muassa ketkä perheenjäsenistä ovat lapselle
biologista sukua. Lapselle saattaa olla ahdistavaa asettaa elämänsä ihmisiä
tärkeysjärjestykseen, erityisesti esimerkiksi avioeroperheessä.
Verkostokartasta puuttuvat myös tila- ja aikaulottuvuudet ja niihin liittyvä
ajatus identiteetistä tilanteisena ja moninaisena. Eri ihmiset saattavat olla
eri tavoin ja eri yhteyksissä lapsille tärkeitä. Tutkijat pohtivat, että
verkostokartat pelkästään olisivat riittävä aineisto lasten moninaisten
perhesuhteiden tarkasteluun, mutta vaatii nähdäkseni erityistä huolellisuutta
pohtia, mistä hetkessä tuotetut verkostokartat kertovat ja minkälaisiin
kysymyksiin niillä on mahdollista vastata.

Pia-Maria Niemi ja Arniika Kuusisto tarkastelevat artikkelissaan videoaineiston
mahdollisuuksia koulun oppimistilanteiden analyysissa. Uusi opetussuunnitelma
painottaa monipuolisten oppimisympäristöjen käyttöä ja tähän viitaten
tutkijat ovatkin ottaneet tarkasteltavakseen yläkoulujen joulujuhlanäytelmän
harjoitukset oppimisprosessina. Videoitu aineisto mahdollistaa hyvin
vuorovaikutuksen tallentamisen ja yksityiskohtaisen analyysin. Tutkijat
pyrkivät rakentamaan luottamuksellista tutkimussuhdetta koululaisiin
osallistumalla useamman kerran näytelmän harjoituksiin ensin vain
havainnoiden, sitten valokuvaten ja lopulta videoiden tapahtumia. Mietin silti,
millä tavoin tutkijan läsnäolo ja tietoisuus tilanteen tallentamisesta
saattaa muuttaa opettajan ja opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta.
Videomateriaali ei välttämättä paljasta oppilaiden välisiä hierarkioita ja
valtasuhteita, kuten ketkä ylipäätään ovat joulujuhlanäytelmässä mukana
ja miten osallistujat ja roolit ovat valikoituneet. Nämä ovat tietysti Niemen
ja Kuusiston tutkimuksen kysymyksenasettelun ulkopuolella. Esimerkkinä
näytelmäharjoituksissa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta ja oppimisesta tutkijat
analysoivat näytelmäharjoituksista episodia, jossa opettaja ja oppilaat
neuvottelevat rekvisiittana olevan kengän sijoittamisesta lavalla. Jäin
miettimään oliko kirjoitukseen valittu paras mahdollinen aineistokatkelma;
onko neuvottelu kengästä todella olennainen päätöksenteon ja oppimisen
kohta.

Visuaaliset aineistot mahdollistavat – ja edellyttävät? –
poikkitieteellis-taiteellista tutkimusta

Helena Oikarinen-Jabai kirjoittaa performatiivisesta tutkimuksesta ja kertoo
kokemuksistaan audiovisuaalisten menetelmien käytöstä
maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemusten esittämisessä. Tutkija on ollut
myös itse maahanmuuttaja muualla asuessaan ja on kaksikulttuurisen perheen
äiti. Nämä omakohtaiset kokemukset auttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten
kokemusten tulkinnassa. Oikarinen-Jabai on työskennellyt Helsingissä
monikulttuurisella olohuoneella nuorten kanssa ja toteuttanut osallistavia
taide- ja tutkimushankkeita. Artikkelin pohdinta liikkuukin tieteellisen ja
taiteellisen ilmaisun ja esittämisen rajamailla. Tutkijat antoivat
kuvausryhmään ilmoittautuneille nuorille kamerat ja vapauden kuvata
kokemuksiaan Helsingistä ja ympäristöstään. Valokuvien lisäksi aineistona
on ollut videomateriaalia ja nauhoitettua kerrontaa. Ryhmän työskentelyn
tuloksia on esitetty näyttelyssä, radio-ohjelmassa ja kirjan muodossa.

Oikarinen-Jabain artikkelia läpäisee pohdinta tulkinnan ongelmallisuudesta.
Hän kirjoittaa kuvan, visuaalisuuden ja katseen olevan monella tapaa
vallankäytön välineitä ja vastakkainasetteluita tuottavaa. Kuitenkin
visuaaliset esitykset saattavat avata erilaisia päällekkäisiä ja risteäviä
todellisuuksia, ja tutkijat ja taiteilijat voivat tulkitsijoina tuottaa
sellaista tietoa eletystä elämästä, joka helpottaa identiteettien purkamista
ja auttaa tarkastelemaan sosiaalisia yhteisöjämme kriittisesti.
Oikarinen-Jabai kirjoittaa keskeneräisen tiedon näkökulman puolesta ja
arvelee käytäntöihin ja kokemukseen perustuvien performatiivisten
esitystapojen auttavan ymmärtämään monenlaisia johonkin kuulumisen
positioita. Visuaalinen, audiovisuaalinen ja kirjallinen materiaali
kommunikoivat tutkijan mukaan eri tavoin ja visuaalinen esittäminen saattaakin
avata odottamattomia ”kielioppeja”, kunhan tutkija on tarkkana
representaatioiden historiallisuudesta.

Tomi Kiilakosken ja Pauliina Raution artikkeli piirtämisestä aineiston
tuottamisen menetelmänä oli mielestäni yksi kokoelman innostavimmista
menetelmällisessä uutuudessaan. Kiilakoski ja Rautio ovat keränneet aineistoa
yläkoululaisten draamaharjoituksista ja tarkastelleet minkälaista osallisuutta
taidelähtöiset menetelmät tuottavat kouluympäristössä. Tutkijat
keräsivät aineistoa muiden menetelmien lisäksi piirtämällä. Piirtäminen
on yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä vähän käytetty aineiston tuottamisen
menetelmä ja kirjoittajat arvelevat tämän johtuvan siitä, etteivät tutkijat
koe olevansa riittävän hyviä piirtämään. Kirjoittajien tapauksessa
kenttäjakson toteuttanut tutkija oli koulutukseltaan kuvataiteilija joten
häneltä onnistui piirrosten luonnostelu nopeasti.

Kiilakoski ja Rautio kirjoittavat piirtämisen olevan yksi aineiston tuottamisen
menetelmä muiden joukossa ja sen käyttöä on muiden menetelmien tavoin
harjoiteltava. Menetelmän ilmeisenä etuna muihin visuaalisen tallentamisen
menetelmiin on sen anonyymiys: tutkimuskohteet tunnistavat itsensä muutamin
viivoinkin hahmotelluista piirroksista mutta ulkopuoliset eivät, mikä antaa
tutkimusetiikan näkökulmasta enemmän mahdollisuuksia aineiston esittelylle. 
Kirjoittajat hahmottavat piirtämisen post-kvalitatiivisen tutkimuksen tekemisen
tapana. Tavoitteena ei ole edustaa tutkittavien yksilöllisiä ääniä ja
kokemuksia vaan sallia myös kakofoniat ja tutkia miten yksilön ylittävät
kollektiiviset äänet syntyvät. Tutkimuksessa piirtäminen toi esiin koulun
kehollisuutta ja vuorovaikutuksessa olemisen tapoja tilassa tavalla, johon muut
menetelmät eivät pystyneet. Aineiston analyysissa on Kiilakosken ja Raution
mukaan aineiston tuottamisen tapaa tärkeämpää se, miten aineisto lähtee
elämään tutkijoiden mielikuvituksessa. Piirtämällä tuotettu aineisto
saattaa yllättää tutkijan ja mahdollistaa ennalta arvaamattomia tulkintoja.

Tutkijat lasten osallisuutta rakentamassa

Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen ja Markus Laine kirjoittavat artikkelissaan
leikkipuiston suunnitteluprosessista, johon esikouluikäiset lapset pääsivät
osallistumaan. Tutkijat ovat tuottaneet monipuolisesti erilaisia visuaalisia
aineistoja suunnittelu- ja tutkimusprosessin eri vaiheissa. Aluksi lapset
pääsivät piirtämään karttapohjalle omia suunnitelmiaan uudeksi
leikkipuistoksi. Suunnitelmissa yhdistyivät sekä puiston entiset toiminnot
että lasten mielikuvituksen tuottamat leikkipaikat. Lapsille puisto
näyttäytyi monenlaisen toiminnan tiheänä ja jännittävänä paikkana ja
olemisen tilana. Lapset suhtautuivat puiston käyttötapoihin joustavasti, kun
taas suunnittelijalle puisto oli lähtökohtaisesti tekemisen tila, jonka
kaikille toiminnoille pitäisi olla oma käyttötarkoituksensa. Suunnittelussa
lasten toivomukset otettiin huomioon, mutta suunnittelija joutui huolehtimaan
myös turvallisuusnäkökohdista.

Puiston kunnostuksen valmistuttua tutkijat osallistuivat havainnoimalla,
minkälaisen vastaanoton uusittu puisto suunnitteluun osallistuneilta lapsilta
saisi. Lapset tutustuivat puistoon ensin ohjatusti ja suunnitelluin tavoin.
Vapaan leikin aikana puiston käyttö paljasti mahdollisuuksia, joita eivät
niin lapset kuin suunnittelijakaan olleet osanneet ennakoida. Leikkipuiston
vetovoimaisimmaksi kohteeksi muodostui puiston keskellä oleva kumpu, jolle ei
oltu suunniteltu erityistä käyttötarkoitusta mutta joka pian sai lapsilta
nimen ”kierimismäki”. Mäeltä alas kieriminen paljasti puistosta myös
uusia turvallisuuskysymyksiä ja sai aikuiset ohjaamaan mäeltä alas
kierimistä järjestäytyneemmin. Puistoon tutustumisen jälkeen lapsia
pyydettiin vielä piirtämään, mitä kivaa ja huonoa uudessa leikkipuistossa
heidän mielestään oli. Moni lapsi mainitsi leikkimällä löytyneen
kierimismäen puiston hauskimmaksi kohteeksi. Visuaaliset menetelmät
paljastivat lasten kehollisesta kokemuksesta tutkijoiden mukaan seikkoja, jotka
muuten olisivat jääneet pimentoon, ja vastavuoroinen osallistuminen
mahdollisti enemmän lasten ehdoilla toteutetun puiston.

Lea Pennanen on tarkastellut lasten toimijuutta teatteriproduktiossa visuaalisia
menetelmiä hyödyntämällä. Artikkelissaan hän tarkastelee yhden projektiin
osallistuneen lapsen toimijuutta tästä otettujen valokuvien, hänen
roolihahmostaan tekemiensä piirrosten sekä harjoituksissa tallennetun
videomateriaalin avulla. Pennanen taustoittaa analyysiaan lapsikuvauksen
perinteitä tarkastelevalla tutkimuksella ja kirjoittaa kuinka valokuvat
heijastelevat lapsen aseman muuttumista. Pennasen analysoimissa valokuvissa
analyysiin valittu lapsi näyttää esiintyvän itsetietoisesti, muista
välittämättä. Tutkija esittää kuvista monenlaisia tulkintoja mutta ei voi
kuvia analysoimalla lopulta päästä käsiksi siihen, mitä lapsi
kuvanottohetkellä miettii tai miltä hänestä tuntuu. Lasten roolihahmoistaan
tekemiä piirustuksia tutkija käsitteli myös lasten kanssa tehdyissä
haastatteluissa, mutta esimerkkilapsen kohdalla piirrokset ja niistä käyty
haastattelukeskustelu eivät näyttäneen tuovan lisävalaistusta siihen, miten
lapsi asemoi itsensä teatteriproduktiossa. Tähän tutkija pääsi kiinni vasta
videomateriaalia analysoidessaan, jolloin lapsen nonverbaalinen ja sanallinen
viestintä tulivat näkyviksi. Pennanen varoittaa artikkelin lopulla runsaaseen
visuaaliseen aineistoon hukkumisesta ja artikkelissa näin on ehkä hieman
käynyt – aineisto on vienyt tutkijaa. Toisaalta tämä voidaan lukea
tutkimusprosessin kuvauksena sen oivaltamiseksi, mihin tilanteisiin mitkäkin
visuaaliset aineistot soveltuvat.  Pennanen muistuttaa lapsuudentutkimuksen
tehtävästä tehdä lasten toimintaa näkyväksi.

Elina Paju on kiinnittänyt huomionsa visuaalisen aineiston tuotantoprosessiin
ja pohtii, mitä kamera ja kuva tuottavat lasten parissa tehtävässä
etnografisessa tutkimuksessa. Pajun artikkeli vastaa edellä Pia-Maria Niemen ja
Arniika Kuusiston artikkelin osalta esiin nostamiini kysymyksiin siitä, mitä
kuvista voi lukea ja ketkä mahdollisesti jäävät visuaalisen aineiston
ulkopuolelle. Pajun artikkeli osoittaa, että kuvaaminen saattaa vahvistaa
lasten välisiä hierarkkisia suhteita ja saada jopa aikaan konflikteja. Elina
Paju kuvasi lasten toimintaa pitkäjaksoisesti kahdessa päiväkotiryhmässä.
Hän kiinnittää artikkelissaan huomion kameraan sosiaalisena toimijana ja
siihen, kuinka välineet ja menetelmät tuottavat tietynlaista aineistoa ja
kuvaa maailmasta. Kuvaaminen on Pajun mukaan länsimaisessa yhteiskunnassa
nykyään tutumpi ja siten ymmärrettävämpi aineistonkeruutapa kuin
havaintomuistiinpanojen kirjoittaminen. Päiväkotilapset pyrkivät aktiivisesti
kuvattaviksi ja olivat kiinnostuneita kuvista. Paju kuvaa tilanteita, joissa
lapset kilpailivat kuvatilasta konfliktiksi ja toisen satuttamiseen asti.
Tilanne vaatiikin tutkijalta eettistä käytöstä ja harkintaa menetelmien
käytössä. Jälkikäteen kuvia ja videomateriaalia analysoidessaan Elina Paju
kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kuvaustilanteessa huomio oli kiinnittynyt
aktiivisiin ja äänekkäisiin lapsiin ja näistä myös helpommin tallentuu
muistiinpanoja muistikirjaan. Valokuvista ja videoista on mahdollista
jälkikäteen nähdä myös taustalla olevat hiljaiset lapset ja rauhallinen
tekeminen, ja visuaalisten aineistojen vahvuutena voikin olla tämän kaltaisen
hiljaisen maailmassa olemisen näkyväksi tekeminen.

Katja Rajala, Johanna Hentunen ja Kaarlo Laine ovat tarkastelleet
alakouluikäisten lasten koulupäiviä oppilaiden kokemusten ja tunteiden
näkökulmasta. Tutkijat ovat yhdistäneet lasten ottamia valokuvia
haastatteluissa tuotettuun aineistoon. Oppilaat kolmesta eri koulusta saivat
kahden päivän ajaksi käyttöönsä kertakäyttökamerat ja heitä pyydettiin
kuvaamaan mukavia ja tylsiä asioita koulussa. Mukavista asioista kertyi
huomattavasti enemmän kuvia. Tutkijat valitsivat tutkimusaineistoon sellaiset
kuvat, joista oppilaat osasivat haastatteluissa kertoa, miksi olivat kuvan
ottaneet. Tutkijat kirjoittavat virallisesta ja epävirallisesta koulusta.
Oppilaiden kuvat painottuvat epäviralliseen kouluun, välitunneille ja
kavereiden kanssa puuhaamiseen. Tutkimus liittyi Liikkuva koulu -ohjelmaan ja
lähes kaikki välituntikuvat voidaankin tutkijoiden mukaan liittää tavalla
tai toisella liikkumiseen. Poikien kuvissa korostui esimerkiksi jalkapallo tai
muu sääntöjen mukaan pelaaminen, kun taas tytöt keksivät enemmän itse
leikkejä ja liike tulee muun leikin ohessa. Samoin kuin Kuusisto-Arposen ja
Laineen leikkipuiston suunnittelua koskevassa artikkelissa, myös koulun pihalla
lapset kokeilivat toiminnan mahdollisuuksia ja heille merkityksellisempää
olivat leikkien keksityt kuin valmiiksi määritellyt tilojen käytöt. Tutkijat
pohtivatkin voisiko lasten osallisuutta koulun sääntöjen määrittelemiseen
lisätä. Lasten kuvat ja kertomukset täydentävät esimerkiksi
kyselytutkimuksilla tai liikkumisen mittaamisella hankittua tutkimustietoa
lasten koulupäivästä ja päästävät kurkistamaan koulupäivän arkeen.

Kristiina Kumpulaisen, Anna Mikkolan ja Saara Salmen artikkeli käsittelee
visuaalisten menetelmien haasteita ja mahdollisuuksia lapsen äänen
tutkimisessa ja haastaa yksinkertaiset oletukset visuaalisten menetelmien
kyvystä tavoittaa lapsen ääni. Tutkijat määrittelevät lapsen äänen
lapselle tarjottuna mahdollisuutena oman näkökulman ja mielipiteen ilmaisuun.
Tutkimuksessa esikouluikäiset lapset valokuvasivat päiväkotiympäristössä
kameran käyttöön perehdyttyään myönteisiä kokemuksia tuottavia asioita.
Kuvia tarkasteltiin videoiduissa pienryhmäkeskusteluissa yhdessä tutkijoiden,
päiväkodin aikuisten ja ryhmän muiden lasten kanssa. Tutkijat eivät siten
tarkastele valokuvia sellaisenaan vaan osana laajempaa kuvien tuottamiseen ja
esittämiseen liittyvää prosessia ja merkitystenantoa. Lapset osoittivat
kuvatessaan luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja kokeilivat ja leikittelivät
kameralla. Kuvien jakaminen tuotti myönteisiä kokemuksia. Lasten äänen
visuaalinen dokumentointi ja sen esittäminen näyttäytyvät tukijoiden mukaan
uutta luovina ja tuottavat merkityksiä ja tunteita niin tutkijoille kuin
tutkimukseen osallistujille. Tutkijoiden kuvaamat esimerkit aineistosta saavat
miettimään, että tämän kaltaisten osallistavien visuaalisten menetelmien ei
pitäisi jäädä vain tutkimuksen menetelmiksi, vaan niitä voisi olla hyvä
ottaa käyttöön myös varhaiskasvatuksen arjessa. Päiväkodin arjen
visuaalinen dokumentointi ja siitä keskustelu ryhmässä tuottaa lapsille
osallisuuden ja ilon kokemuksia aikuistenkin pysähtyessä tarkastelemaan arkea
heidän silmillään.

Nuorten omaehtoisesti tuottamat visuaaliset aineistot tutkimuksen kohteina

Sirpa Tani ja Lieven Ameel tarkastelevat artikkelissaan parkourin harrastajia
visuaalisten aineistojen tuottajina ja kuluttajina. Tutkijat kuvaavat kuinka
parkourista tehdyillä nettivideoilla ja myös kaupallisilla kulttuurituotteilla
on ollut suuri merkitys harrastuksen leviämisessä ja yleistymisessä.
Visuaalisuudella ja virtuaalisuudella on harrastuksessa keskeinen osa, ja ne
kietoutuvat yhteen kehollisen harrastamisen ja ympäristön mahdollisuuksien
tutkailun kanssa. Tani ja Ameel kirjoittavat kiinnostavasti, kuinka parkourin
harrastajat sekä tuottavat että kuluttavat visuaalista (virtuaalista)
materiaalia ja on eräänlainen muna-kana-kysymys, mikä visuaalisuuden rooli
harrastuksessa lopulta on: edelsikö harrastus sen representaatioita vai
toisinpäin. Harrastajat suhtautuvat visuaalisiin esityksiin ja erityisesti
kaupallistumiseen myös kriittisesti. Tutkijat ovat haastatelleet eri-ikäisiä
parkourin harrastajia ja käyttäneet aineistona myös harrastajien tuottamaa
visuaalista materiaalia. Internet tarjoaa tutkijoiden mukaan mahdollisuuden
päästä online-yhteisöjen ja virtuaalitodellisuudessa rakennettavien
identiteettien jäljille, mikä edellyttää tutkijalta valmiutta käyttää
monenlaisia aineistoja ja analyysimenetelmiä.

Reetta Hyvärinen ja Elina Särkelä tarkastelevat artikkelissaan, minkälaisia
mahdollisuuksia valokuvaaminen ja nuorten itse ottamat valokuvat tarjoavat
kouluopetukselle. Tutkijat hyödynsivät valokuvausta lukion kehitysmaantieteen
valinnaisella kurssilla ja pyysivät opiskelijoita kuvaamaan omassa
elämässään näyttäytyvää eriarvoisuutta. Valokuvien lisäksi opiskelijat
tallensivat kuvausprosessia ja –tilanteita ja pohtivat eriarvoisuuden
esittämistä valokuvin oppimispäiväkirjoissa. Opetuksessa noudatettiin
paikkalähtöistä pedagogiikkaa, jossa opiskelijoiden koulun ulkopuolinen
elämismaailma tuodaan osaksi opetusta ja kokemuksellinen tieto asetetaan näin
samanarvoiseksi tieteellisen tiedon kanssa, mikä voi vahvistaa opiskelijoiden
käsityksiä omista osallistumismahdollisuuksistaan. Tutkijoina kirjoittajat
tarkastelevat opiskelijoiden valokuvia näiden oppimispäiväkirjoissa
esittämien pohdintojen kautta ja toteavat valokuvaamisen voivan tarjota
mahdollisuuden ympäristön ohella myös itsen havainnoimiselle ja tilanteiselle
oppimiselle. Tutkijat pohtivat kontekstia joissa valokuvat ja tekstit syntyivät
ja millä tavoin nämä vaikuttivat esimerkiksi nuorten kuvauskohteiden
valintoihin ja huomioivat myös, etteivät visuaaliset menetelmät ole kaikille
välttämättä luontevin itseilmaisun tapa.

Mira Kallio-Tavinin artikkeli käsittelee peliharrastuksessa tapahtuvaa
moniaistista ja visuaalista oppimista. Kirjoittajan mukaan peliharrastus haastaa
taidekasvatuksen perinteisiä mediaan, vuorovaikutukseen, tekijyyteen ja
etiikkaan liittyviä raja-aitoja. Peliharrastuksessa nuoret voivat olla sekä
suunnittelijoita että kuluttajia ja kirjoittajan mukaan keskeistä
harrastajayhteisössä on yhteisöllinen oppiminen. Ryhmän toimintaan voi
jokainen osallistua taitojensa ja halujensa mukaan. Kallio-Tavin käyttää
artikkelinsa aineistona kolmea peliharrastajien kanssa tekemäänsä
ryhmähaastattelua. Pelaajaryhmät ovat joko itse perustettuja tai toimivat
nuorten toimintakeskuksen yhteydessä ja koostuvat eri-ikäisistä
pelisuunnittelijoista. Ryhmät tekevät demoja, joita Kallio-Tavin kuvaa
pikemminkin visuaalisiksi nykytaideteoksiksi kuin peleiksi. Demojen laatimisen
taustalla suunnittelijoilla on monesti tavoitteena oppia tietynlaisen pelin
tekninen ja visuaalinen rakentaminen eikä siten varsinainen lopputuotos.
Keskeistä pelaamisessa on, että peleistä on voitava nauttia niiden itsensä
vuoksi, mistä syystä tarkoituksellisesti kasvatuksellisten pelien laatiminen
ja niiden suosion vakiinnuttaminen on haastavaa. Kirjoittaja toteaakin lopuksi
formaalilla opetuksella olevan vielä paljon opittavaa niistä visuaalisista ja
virtuaalisista ympäristöistä joissa nuoret elävät suuren osan arkeaan.

Nina Maskulin tarkastelee artikkelissaan elokuvan katsomiskokemuksen sosiaalista
rakentumista. Katsottavaksi elokuvaksi hän on valinnut katastrofielokuvan 2012,
tutkimuskohteeksi rippikouluikäiset tai sitä hieman vanhemmat nuoret ja
menetelmäksi laadullisen asennetutkimuksen. Älypuhelinten ja tablettien
yleistymisen myötä katsomiskokemus on Maskulinin mukaan yksityistynyt; emme
enää kokoonnu entiseen tapaan television äärelle. Maailmanloppu on keskeinen
kerronnallinen jännityselementti useissa nykypäivän
populaarikulttuurituotteissa, ja uskonnolliset merkitykset ovat näissä monella
tavalla näkyviä. Näistä lähtökohdista on kiinnostavaa tarkastella nuorten
katastrofielokuvista tekemiä tulkintoja. Maskulin eteni tutkimuksessaan siten,
että hän ryhmitteli elokuvan 2012 kohtaukset niissä käsiteltävien
väitteiden mukaan ja muodosti ryhmittelemällä elokuvan kohtauksista
seitsemän vaikuttamiseen, tietoon ja valintoihin liittyvää väitettä,
esimerkiksi ”jos jaettavaa on vähän, osan voi jättää ilman”. Tutkija
katsoi elokuvan yhdessä nuorten kanssa ja pian katsomiskokemuksen jälkeen teki
parihaastatteluita hyödyntäen laatimiaan väitteitä keskustelun virikkeinä.
Artikkelissa Maskulin käyttää esimerkkinä yhtä parihaastattelua ja
tarkastelee millä tavoin nuoret siihen osallistuivat ja muodostivat kantojaan
haastattelun edetessä. Hän toteaa parihaastattelun olevan haastattelun muotona
nuorten puhetta edistävä – kuvittelu tuotti haastattelussa reflektiota ja
elokuvaan heijastamalla nuoret rakensivat mahdollisia maailmoja ja pohtivat
kantojaan väitteiden teemoihin myös elokuvan ulkopuolella. Maskulin kertoo
esimerkkihaastattelun päättyneen pitkään keskusteluun, jossa käsiteltiin
ajankohtaisia poliittisia teemoja.

Taiteilija ja taidekasvattaja Jaana Erkkilä pohtii artikkelissaan visuaalisten
esitysten merkitystä nuorten erilaisuuden stigman käsittelyssä ja siitä
vapautumisessa. Erkkilän tarkastelussa ovat teini-ikäiset kaksospojat, joilla
diagnosoitiin epilepsia, ja kaveriporukka, jossa he visuaalisesti käsittelivät
diagnoosin mukanaan tuomaa erilaisuutta. Pojat kävivät kuvataidekoulua mutta
pian diagnoosin saamisen jälkeen lopettivat sen. Erkkilä ei ole varma oliko
ratkaisulla tekemistä sairauden kanssa ja artikkelissa stigman käsittelyyn
kietoutuu kritiikki taidemaailman sääntöjä kohtaan. Erkkilä pohtii
kriittisesti paitsi valokuvia tutkimusaineistona, myös taidekasvatuksen
menetelmiä ja tavoitteita. Erkkilä kertoo olevansa vakuuttunut siitä, että
kuvat toimivat yhtä luotettavina tiedon lähteinä kuin tutkijan tekemät
haastattelut. Taiteilijana hän tietää asioiden käsittelyn kuvallisesti
olevan helpottavaa, eivätkä tilanteet välttämättä tarvitse lisäksi
sanallistamista. Tarpeellinen voidaan sanoa kuvien kielellä, mutta tämä toki
edellyttää vastaanottajalta visuaalista lukutaitoa.

Taiteen hyvinvointivaikutuksista ja terapeuttisesta merkityksestä puhutaan
nykyään paljon, mutta yleensä tällöin pitäydytään aina esimerkeissä
jotka vahvistavat vallitsevien normien mukaiseen elämään sopeutumista.
Erkkilä kirjoittaa visuaalisella kulttuurilla olevan yhä suurempi merkitys
hyvinvoinnin rakentajana myös silloin, kun yksilö ei halua osallistua
virallisen taidemaailman toimintaan mutta kokee silti visuaalisen kielen
omakseen, kuten kaksospoikien tapauksessa. Nämä käsittelivät tietokoneella
tekemissä piirroksissaan huumorin keinoin epäsuorasti epilepsian elämäänsä
tuomia tekijöitä ja siirtyivät tarkastelemaan stigmaa tatuoimalla kuvia
iholleen. Taiteen eheyttävään voimaan pitää Erkkilän mukaan luottaa
silloinkin, kun se syntyy ammattilaisten kontrollin ulkopuolella, ilman
ennakkoon tehtyjä suunnitelmia ja tavoitteita.

Visuaalisen lukutaidon ja tutkimusetiikan merkitys painottuu

Kirjan johdannon sekä kolmen pääluvun alussa on Venla Heiskasen piirtämät
visuaaliset abstraktit. Abstraktit eivät ainakaan minulle onnistuneet luomaan
nopealla tarkastelulla käsitystä kunkin pääluvun sisällöstä, mikä sai
miettimään visuaalisen lukutaidon merkitystä. Kuvien tulkinta on
kulttuurisidonnaista ja vaatii harjaantumista. Visuaalisia esityksiä laatiessa
onkin hyvä pohtia, minkälaiseksi olettaa vastaanottajan visuaalisen
lukutaidon. Kirjan teemaan sopivasti on artikkeleissa visuaalista aineistoa
näkyvillä, mutta yllättävän vähän. Pääosassa on sittenkin teksti;
joissain kirjoituksissa ei ole ainuttakaan kuvaa. Tämä on osin sidoksissa
tutkimuskohteeseen, lapsiin ja nuoriin, joiden tutkiminen vaatii erityistä
tutkimuseettistä harkintaa. Kaikissa tapauksissa ei ole saatu lupaa esimerkiksi
lapsista otettujen kuvien julkaisemiseen.

Erityisesti kokoelman artikkeleiden teoreettisissa osioissa ja käsitteellisten
näkökulmien esittelyssä on jonkin verran päällekkäisyyttä ja myös
ristiriitaisuutta. Monet kirjoittajista mainitsevat, ettei visuaalisten
aineistojen analyysiin ole vakiintunutta menetelmää. Kirjoittajien kesken
näyttää kuitenkin olevan yhteinen käsitys siitä millä eri tavoilla
visuaalisia menetelmiä voidaan hahmottaa, ja monet ovat viitanneet keskeisenä
Gillian Rosen teokseen Visual Methodologies. Toisaalta kirjoittajien välillä
on erilaisia näkemyksiä siitä, missä määrin visuaaliset aineistot
representoivat todellisuutta ja missä määrin ovat tutkijan tuottamia ja
tulkitsemia, ja toisaalta siitä, missä määrin tutkimuksen tehtävänä on
tutkittavien äänen esiin tuominen. Kokoelman olisi voinut toimittaa vielä
pidemmälle päällekkäisyyksiä karsien ja ristiin viittaukset artikkelien
välille lisäten.

Tartuin kirjaan sivistääkseni itseäni visuaalisista menetelmistä sillä
ajatuksella, että voisi olla hauska kokeilla omassakin tutkimuksessa vaihtelun
vuoksi visuaalisia menetelmiä tavalla tai toisella. Kirja sai pohtimaan
visuaalista metodologiaa paljon syvällisemmin. Kyse ei ole vain
menetelmällisestä trendistä vaan tutkimuksen yrityksestä vastata
läpikotaisin visuaalisen ja digitalisoituneen maailman haasteisiin ja
ymmärtää ihmistä ja yhteiskuntaa tässä ajassa. Kokoelma päästää
kurkistamaan ajankohtaiseen lapsuuden ja nuoruuden tutkimukseen ja toteuttaa
mainiosti tavoitetta tuoda lapsen ääni kuuluviin ja lapsi näkyviin oman
elämänsä aktiivisena toimijana niin kotona, koulussa, harrastuksissa kuin
kaveripiirissä. Ennen kaikkea kokoelma antaa monipuolisen kuvan visuaalisten
menetelmien hyödyntämisen mahdollisuuksista kulttuurin ja yhteiskunnan
tutkimuksessa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/