[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kuuden saaren sotaisa menneisyys

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Uitto, Antero; Geust, Carl-Fredrik: Taistelu Suomenlahden ulkosaarista. Docendo,
2016. 256 sivua.


Kuuden saaren sotaisa menneisyys
---------------------------------------------------------

Suomelle kuuluneet Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari sekä pienet
majakkasaaret Someri ja Narvi olivat aikanaan strategisesti tärkeitä kohteita;
Tarton rauhassa sovittiin niiden demilitarisoinnista. Silti saaret jäivät
talvi- ja jatkosotien jalkoihin ja jatkosodan päätyttyä Neuvostoliitolle.
Kahden sotahistorioitsijan teoksessa pääpaino on sotatapahtumissa, mutta
lyhyet kuvaukset saarelaisten arkielämästä ja runsas kuvitus tekevät siitä
nimeään antoisamman.

Antero Uiton ja Carl-Fredrik Geustin kirjoittama Taistelu Suomenlahden
ulkosaarista valottaa kaikkien kuuden asutun itäisen Suomenlahden saaren
(Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari, Seiskari sekä pikkusaaret Someri ja Narvi)
historiaa pitkältä ajalta. Vaikka ”taistelu” on kirjan nimessä
yksikössä, sisäsivuilta niitä löytyy monia eli talvi- ja jatkosodan
lisäksi sisällissodan tapahtumat. Ja vaikka pääpaino on kirjan nimen
mukaisesti sotahistoriassa, mukaan mahtuu myös kuvauksia matkailusta ja
hylkeenpyynnistä, kalastuksesta ja merenkulusta sekä yleensäkin elämisen
ehdoista näillä karuilla, sääolosuhteiden usein eristämillä ulkosaarilla.

Tarton rauha jätti saaret Suomelle

Suursaari ja Tytärsaari sekä pikkusaaret Someri ja Narvi tunnettiin
kansainvälisestikin viimeistään myöhäisellä keskiajalla. 1500-luvun
lopulla piirretyssä hollantilaisessa merikartassa näkyvät Hooghe Landt,
Somera ja Nerue. Syrjäiset saaret pääsivät kartalle, koska ne sijaitsivat
strategisesti tärkeän vesiväylän varrella. Niiden ohi oli kulkenut jo
viikinkien idäntie, myöhemmin reitti kauppakaupunki Viipuriin ja Venäjän
tsaarien hallintokaupunkiin Pietariin.



Kuva: Petter Gedda teki 1690-luvulla ensimmäisen ruotsalaisen merikartaston.
Siinä esiintyvät kaikki Suomenlahden ulkosaaret ensi kertaa suunnilleen
oikeilla kohdillaan. Kirjan kuvitusta.

Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi matkailu kehittyä, ja Suursaarikin
esiteltiin Suomen Matkailijaliiton vuonna 1890 julkaisemaan matkaoppaassa.
Turistia neuvottiin kulkemaan Kotkan kautta luotsiveneen tai jaalan mukana.
Hyvällä myötätuulella 4–5 peninkulman (ei siis meripeninkulman vaan
40–50 km) matka kesti 3–5 tuntia, ja koska saaren matkailupalvelut olivat
varsin vaatimattomat, opas suositteli ottamaan Kotkasta mukaan mm. säilykkeitä
ja olutta. Uiton ja Geustin teokseen on lainattu myös kerrassaan viehättävä
kuvaus saaren maisemista.



Kuva: Suursaaren näkymiä. Haukkavuorelta 21.6.1943. Walter Jokinen, Sa-kuva.

Vaikka saaret olivat periferiaa, mikään varsinainen takapajula ne eivät
olleet jos kohta taloudellinen hyvinvointikin oli suhteellista. Lääkäriä,
apteekkaria tai eläinlääkäriä ei ollut edes saarista suurimmassa eli
Suursaaressa ja postikin jouduttiin noutamaan Kotkasta tai Haminasta, mutta
kalastus kannatti ja Venäjän-vienti veti Pietarin läheisyyden takia.
Lavansaarelaisilla, joita saaren parissa sadassa talossa asui kaiken kaikkiaan
noin 1300 henkeä, oli iso purjelaivasto: 80 alusta purjehti Ruotsin, Suomen ja
Venäjän satamien välillä. Hylkeenpyynti oli tuottoisaa: saarilla oli oma
hyljekoirana käytetty rotu (Seiskarinpystykorva tunnetaan edelleen ja pentueita
syntyy, mutta virallisesti sitä ei ole hyväksytty omaksi rodukseen).



Kuva: Rikko-niminen hyljekoira Seiskarissa 1935, majakanvartija Sipilän albumi,
Porvoon museo, Seiskarinkoirakerho.


Tarton rauhanneuvotteluissa silloinen Neuvosto-Venäjä olisi halunnut saaret,
mutta suostui lopulta niiden demilitarisointiin. Saarelaisten elintaso säilyi
varsin vaatimattomana: purjelaivojen aikakausi oli ohi, parhaat kalavedet
jäivät Venäjän puolelle, ja matkailu alkoi merkittävässä mitassa kasvaa
ja tuoda vaurautta lähinnä Suursaareen vasta 1930-luvun loppupuolella.

Siitä, miten tarkkaa työtä kirjoittajat ovat teosta kootessaan tehneet, on
esimerkkinä vaikkapa se, että Tarton rauhansopimuksestakin on otettu mukaan
Suomenlahden ulkosaaria koskettelevat artiklat aivan sanasta sanaan.

1900-luvun alkupuolta käsittelevä luku on muutenkin mielenkiintoinen ja
runsaasti kuvitettu. On hienoja ilmakuvia jossa asutus näkyy kokonaisuudessaan,
on kylämaisemia ja asukkaita askareissaan. Suojeluskunnat eivät saarilla
saaneet samanlaista mahtiasemaa kuin mantereella 1930-luvulla, mutta saarista
tuli normaalin merivartiotoiminnan ohella myös suomalaisten
sotilastiedustelutukikohtia.

Valtauksia ja takaisinvaltauksia

Talvisodan edellä käydyissä neuvotteluissa Neuvostoliitto uudisti jälleen
parinkymmenen vuoden takaisen vaatimuksensa Suomenlahden saarista. Suomen
hallitus ei suostunut muuhun kuin että Suursaaren eteläosa olisi annettu
venäläisten valvontaan. Stalin ja Molotov eivät pitäneet tätä
riittävänä myönnytyksenä, joten sodan pelossa saaret tyhjenivät
pikavauhtia.

Kaikki asukkaat eivät silti ehtineet evakkoon, eivät etenkään merivartijat.
Lavansaaren merivartioaseman koko henkilökunta sai surmansa Neuvostoliiton
sota-aluksen tulittaessa heidän venettään. Viisi suursaarelaista
siviilimiestä souti seulaksi ammutulla soutuveneellä talvisen yön pimeydessä
Kotkaan, jossa heitä epäiltiin vakoilijoiksi. Asukkaita jäi myös
neuvostoarmeijan vangeiksi; lyhyen vankilajakson jälkeen heidät palautettiin
runnelluille kotipaikoilleen. Helmi-maaliskuussa 1940 saaret toimivat
tukikohtana neuvostojoukoille, jotka yrittivät hyökätä mantereelle Kotkan
itäpuolelle.

Kuusisen hallituksen lehdet ja muut talvisodan ajan neuvostojulkaisut antavat
kuvaa siitä, miltä asiat naapurin puolella tuolloin näyttivät – tai siis
miltä niiden haluttiin näyttävän, vahvaa propagandaahan silloin tehtiin.
Kirjan lähteistö vaikuttaa muutenkin varsin monipuoliselta; sekä Suomen että
Venäjän arkistot ja molemmissa maissa ilmestynyt tutkimuskirjallisuus on
käyty ilmeisen tarkkaan läpi.

Painopiste jatkosodan tapahtumissa

Suurimman painoarvon saavat jatkosodan tapahtumat; niiden tärkeyttä ja
moninaisuutta korostaa käsittelyn jakaminen kahteen päälukuun.
Ensimmäisessä käydään läpi vuosien 1941 ja 1942 tapahtumat; tuolloin Suomi
miehitti, menetti ja uudelleenvaltasi Suursaaren. Venäläiset olivat luopuneet
saaresta vapaaehtoisesti joulukuussa 1941, mutta valtasivat sen takaisin heti
vuoden vaihduttua.



Kuva: TK-piirtäjä Paul Söderströmin näkemys Somerin taistelusta
heinäkuussa 1942. SA-kuva

Varsinainen Suursaaren valtaus, kenraali Aaro Pajarin joukkojen iso ja suurta
huomiota saanut operaatio tapahtui maaliskuun 1942 lopussa. Samalla vallattiin
Tytärsaari, mutta idempänä sijaitsevat Lavansaari ja Seiskari pysyivät
venäläisten hallussa. Somerista taisteltiin rajusti heinäkuussa 1942, se jäi
kuitenkin suomalaisille.

Suursaarta alettiin linnoittaa heti maaliskuisen valtauksen jälkeen, ja siellä
käytiin taisteluja vielä sittenkin kun Suomi ja Neuvostoliitto olivat jo
solmineet välirauhan. Tuolloin maihinnousua yrittivät saksalaisjoukot, joiden
Tanne Ost – operaatio oli iso mutta ilmeisen epätoivoinen ja paljon uhreja
vaatinut operaatio (sitäkin käsitellään myös venäläisestä
näkökulmasta). Tässä kohtaa kuvitus on karmeimmillaan, rantavesissä kelluu
ruumiita.

Kirjoittajat selostavat yksityiskohtaisesti sekä operaatioiden kulun että
niihin osallistuneiden ja niitä avustaneiden ilma- ja merivoimien joukkojen
toiminnan. Vuonna 1943 suomalaisten TK-kuvaajien käyttöön tulleen värifilmin
ansiosta maisemia ja linnoitusrakennelmia voi katsella myös väreissä.



Kuva: Suursaaren kenttälinnoitteita. Kuva 18.6.1943 Walter Jokinen. SA-kuva.

Näyttävät kuvat, paljon karttoja ja piirroksia

Syksyllä 1944 saaret jäivät Neuvostoliitolle. Ne olivat useiden
vuosikymmenten ajan Leningradin puolustusvyöhykettä ja pelkästään
sotilaskäytössä. Tämän vuosituhannen alussa matkailupalveluja yritettiin
kehittää ja saarille pääsyä helpottaa, mutta yrityksissä ei ole
onnistuttu. Niinpä saarten nykytilasta kertova luku onkin varsin lyhyt ja
sävyltään lähes lohduton.

Yksityiskohtaisesti käsiteltyjen sotaoperaatioiden ohella kirjan parasta antia
on kuvitus, joka kiinnostanee niitäkin ihmisiä, jotka eivät erota torpedoa
merimiinasta ja joille aseiden kaliiberit ja kantamat ovat jääneet vähän
vieraiksi. Osin kotiseutuyhdistyksiltä ja yksittäisiltä keräilijöiltä,
osin arkistoista ja museoista – myös tekijöiden omista kokoelmista ja
venäläisiltä tutkijakollegoilta – saadut kuvat kattavat niin sodan kuin
rauhan ajat. Taistelujen kulkua selventävät piirrokset.

Tekijöiden kirjoitustyyli on sen verran yhtenäinen, että jos haluaa tietää,
kumpi minkäkin osuuden on tehnyt, on paras tarkistaa asia sisällysluettelosta,
josta löytyvät toisen tekijän (C-F. Geust) nimikirjaimet hänen
kirjoittamiensa alalukujen kohdalta.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/