[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Tätä matkakirjaa on odotettu melkein 76 vuotta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paavolainen, Olavi; Ville Laamanen (toim.) ja Hannu K. Riikonen (toim.): Volga
virtaa nyt Moskovaan. Kirjoituksia Neuvostoliitosta. Kustannusosakeyhtiö Teos,
2016. 279 sivua.


Tätä matkakirjaa on odotettu melkein 76 vuotta
---------------------------------------------------------

Laajojen ja valaisevien tausta-artikkeleiden kera julkaistut Olavi Paavolaisen
vuoden 1939 Neuvostoliiton kiertomatkan reportaasit täydentävät
tutkimuksellisesti kirjailijan ulkomaanmatkojen kuvaa. Myös tyylitaiturin
tekstiä lukee edelleen mielikseen – osa kirjoituksista on kestänyt aikaa
erittäin hyvin, osa hieman heikommin.

 

Elokuussa 1939 Olavi Paavolainen odotteli Odessassa Istanbulin-laivan lähtöä
ja kirjoitti kortin kustantajalleen: ”Saat kirjan, tosin vasta vuoden
päästä, ainesta on niin paljon.” Kuten tunnettua, kirjaa ei tullut
syksyllä 1940 eikä myöhemminkään, Paavolaisen koko elinaikana.



Kuva: Odessan satamaa 1960. RIA Novosti, Vsevolod Tarasevich, Wikimedia,
CC-BY-SA 3.0.

Syksyllä 2014 Paavolaisesta ilmestyi kaksikin elämäkertaa: Panu Rajalan
Tulisoihtu pimeään ja Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä. Aiemmin
samana vuonna Ville Laamanenoli väitellyt Turun yliopistossa tohtoriksi
aiheenaan Paavolaisen kulttuurinen katse ja 1930-luvun loppuvuosien matkat –
myös kymmenen viikkoa kestänyt Neuvostoliiton vierailu, josta ei aiemmin
tiedetty juuri mitään, saati että siitä olisi kirjoitettu. Laamanen on
tietääkseni ensimmäinen aiheeseen tarttunut tutkija. Riikonen puolestaan on
Suomen ehkä paras Paavolais-tuntija; edellä mainitun elämäkerran lisäksi
hän on mm. tarkastellut kirjailijan 1940-luvun tuotantoa (Sota ja maisema, SKS
1995) ja tämän matkavaikutelmia (Paavolaisen paikat, SKS 2003 ja Paavolaisen
katse, Avain/BTJ Finland 2012).

Varsinainen voimakaksikko siis – ja heidän työnsä mahdollisti kirjailijan
poika Pekka Paavolainen, joka luovutti isänsä kirjallista jäämistöä
Riikosen käyttöön elämäkerran tekovaiheessa. Elämäkerran ilmestyttyä
Pekka Paavolainen löysi vielä lisää aineistoa; ne osoittautuivat
julkaisemattomiksi mutta varsin viimeistellyn tuntuisiksi Neuvostoliiton matkaa
käsitteleviksi teksteiksi.

Tausta-artikkeleista vauhtia matkalle

Lyhyen, kirjan syntyä ja taustoja selvittävän esipuheen lisäksi kirjan
kumpikin toimittaja on kirjoittanut teoksen alkuun laajan tausta-artikkelin.
Riikonen esittelee Paavolaisen 1920–1940-lukujen tekstejä – erityisesti
Neuvostoliittoa koskevia. Laamanen kertoo toukokuun 1939 lopussa alkaneesta,
kymmenen viikkoa kestäneestä matkasta ja sen aikana tavatuista ihmisistä.
Suuri osa heistä oli neuvostoviranomaisten vieraan käyttöön komentamia
oppaita ja tulkkeja, jotka samalla raportoivat suomalaisvieraan
käyntikohteista, käyttäytymisestä ja puheista.

Olavi Paavolainen oli viimeisiä Neuvostoliitossa ennen toista maailmansotaa
vierailleita länsimaisia kulttuurihenkilöitä; Stalinin puhdistusten jälkeen
diplomaattisuhteet olivat kulttuurinkin saralla olleet jokseenkin olemattomat.

Vierailu oli poikkeuksellinen myös pituutensa takia, ja isännät
haikailivatkin kirjaa ilmestyväksi jo samana vuonna. Talvisodan takia
hankkeesta ei tullut mitään, ja vaikka Moskovan rauhan jälkeen Suomen
idänsuhteet solmittiinkin uudelleen, ei ajankohta ollut kirjalle otollinen, tai
sitten Paavolainen ei lyhyenä rauhankautena ehtinyt tehdä sille mitään.

Matkan vaikutelmat häivähtävät hetkittäin Synkän yksinpuhelun sivuilla,
mutta jatkosodan aikana vihollismaasta kirjoittaminen olisi ollut mahdotonta.
Etenkään miehelle, joka itse työskenteli propagandan ja sensuurin parissa
päämajan tiedotusosastolla!

Riikosen mukaan Paavolainen esitteli matkavaikutelmiaan pian paluunsa jälkeen
suomalaiselle tiedotus- ja maanpuolustusväelle. Finlandia Uutistoimiston
(mainos- ja sanomalehtimiesten perustama propagandaelin) 29.10.1939 Katajanokan
Kasinolla järjestämän tilaisuuden esitelmä sinänsä ei ole säilynyt, mutta
sitä varten tehdyt luonnostelmat ja muistiinpanot kyllä. Sotilaallisista
seikoista Paavolainen ei näytä tuolloin puhuneen – ja tuskinpa hän mitään
niihin liittyvää pääsi näkemäänkään – mutta hän korosti
Neuvostoliiton ymmärtämisen vaikeutta.

Esitelmän vastaanotosta ei valitettavasti ole säilynyt tietoa, niin
mielenkiintoista kuin se olisikin. Kannaksellahan oli koko kesä tehty
linnoitustöitä, YH (ylimääräiset kertausharjoitukset) käynnistetty, ja
Suomen edustajat ravasivat Moskovassa neuvottelemassa mahdollisista
alueluovutuksista ja muista neuvostojohdon vaatimuksista.

Vain kevyttä editointia

Tausta-artikkelien lisäksi kirjan alkuun on sijoitettu lyhyt katsaus
toimitusperiaatteisiin. Toimittajat ovat pyrkineet editoimaan tekstejä
mahdollisimman kevyellä kädellä: paikan- ja henkilönnimien sekä
sivistyssanojen kirjoitusasu on nykyaikaistettu ja joitakin puuttuvia sanoja
lisätty, mutta esimerkiksi Paavolaisen teksteihinsä tekemät korostukset ja
tekstiensisäiset kysymysmerkit ovat paikoillaan.

Matkareittiä (Helsingistä Leningradiin, sieltä Moskovaan, Gorkiin ja
Kazaniin, Volgaa ja Donia pitkin Mustanmeren rannikolle, jossa kierros mm.
Tbilisiin, Batumiin ja Sotšiin, sitten Rostoviin ja Harkovaan, takaisin
Moskovaan, Kiovan kautta Odessaan josta Mustanmeren yli Istanbuliin ja edelleen
Ateenaan) kuvaavaan karttapiirrokseen on merkitty myös kulloinenkin kulkuneuvo.
Matka taittui junalla, laivalla, autolla ja lentokoneella. Päiväyksetkin olisi
voinut karttaan laittaa, mutta ehkä se olisi tehnyt piirroksen hiukan
sekavaksi? Laamasen artikkelista ajanmääritykset toki löytyvät.

Taustoituksen kohdalla on syytä kiittää kirjan loppuun taitetusta
selitysosiosta. Paavolaisen teksteissä ei ole viitteitä, mutta selityksissä
on lyhyet luonnehdinnat kirjoituksissa mainituista kirjailijoista,
taiteilijoista ja nykylukijalle tuntemattomiksi oletetuista käsitteistä.
(Joissakin teksteissä nimiä vilisee niin, että sopii epäillä olisivatko
edes Paavolaisen aikalaiset selvinneet näistä ilman tietosanakirjaa.)

Lumoutunutta luontokuvausta

Koska vuoden 1939 matkakuvia ei ole säilynyt – niitä lienee ollut, sillä
esimerkiksi Synkän yksinpuhelun ensimmäisessä painoksessa oleva puna-armeijan
urheiluparaatia esittävä kuva voi hyvin olla Paavolaisen ottama – tekstien
kuvituksena toimivat kyseiselle kesälle päivätyt, Olavi Paavolaisen
lähettämät postikortit.  saivat taiteilijatoverit kuten Lauri Viljanen,
Katri Valaja Onni Hallasekä kustantaja Esko Aaltonen, joka saattoi toimia
rahoittajana kuten Paavolaisen aiemmillakin matkoilla.

Kirjan lopussa olevan kuvaliitteen kuvat ovat vuodelta 1951, jolloin
Radioteatterin päällikkö Paavolainen kävi suomalaisen teatterivaltuuskunnan
mukana Moskovassa, Tbilisissä ja Leningradissa. Tuolta matkalta hän ei kaiketi
kirjoittanut mitään. Vahinko; olisi kiintoisaa tietää vaikkapa se, saapuiko
hän silloinkin Tbilisiin huiman automatkan jälkeen ”iltapäivän kuumuuden
ja tomun keltaisenharmaaksi värjäämässä aurinkousvassa kasvoillaan ja
käsivarsillaan vuoristoauringon tulehdus, hartioissaan hyytävien huippujen
sumujen koleus ja ohimoissaan Kobin jälkeisen pyörryttävän nopean ja
kierteisen putouksen huimaus - - -”



Kuva: Neuvostoliiton urheilijoiden paraati Punaisella torilta 1939.

Vaikka Ville Laamasen ja Hannu Riikosen artikkelit ovat kiinnostavia – ja
matkan ja matkakuvausten ymmärtämiseksi osin lähes välttämättömiäkin –
ovat kirjan herkullisinta antia Olavi Paavolaisen omat kirjoitukset. Hella
Wuolijoki, joka kirjoitti sankarimatkailijalle suosituskirjeen moskovalaisille
isännille annettavaksi, kuvailikin Paavolaista suorastaan Suomen parhaaksi
esseistiksi, kirjailijaksi ja kulttuurimatkailijaksi: ”Hänen sielunsa on
hehkuva, hänen sulkakynänsä kuuma - -”

Kuuman sulkakynän jälkeen voi nyt tutustua kaikkiaan yhdeksän kirjoituksen
verran. Ne vaikuttavat tosiaan täysin valmiilta ja ovat ikään kuin odottaneet
julkaisemistaan kaikki nämä vuosikymmenet; sen sijaan lyhyiden, kuvataidetta
koskevien muistiinpanojen liittämisestä kirjoitusten jatkoksi voi olla eri
mieltä. Kiintoisia ne toki ovat, ja Paavolaisen tekemiä, mutta tyylillisesti
täysin poikkeavia kirjan muista teksteistä.

Hyvä näinkin: Paavolaisen matkakuvaukset ovat tyylin juhlaa: kirjallisen
taiturin katse havainnoi ympäristöä, kulkijan mielestä kumpuaa vertauksia.
Luonnonkuvaukset ovat lumoutuneita – ilmeisesti kirjailijalla ei ollut
mahdollisuutta keskustella ihmisten kanssa ainakaan ilman opastaan, joten hän
keskittyi katselemaan maisemia.

Aiemmin julkaisemattomia tekstejä kirjassa on kuusi. Niiden lisäksi siihen on
otettu kolme vuonna 1946 julkaistua kirjoitusta: Pietari-Leningrad ilmestyi
Suomen Kuvalehdessä kolmiosaisena, ja se ilmestyi samana vuonna myös
Suomi-Neuvostoliitto-seuran erillisjulkaisuna yhdessä neuvostokirjailija Vera
Inberin piiritetystä kaupungista kertovan tekstin kanssa.

Paavolainen osallistui vuonna 1946 Suomi-Neuvostoliitto-seuran ja
kustannusyhtiö Tammen yhteistyönä syntyneeseen artikkelikokoelmaan Naapurimme
Neuvostoliitto kahdellakin artikkelilla, Volga ja Tanssitaide. Näistä
edellinen oli selvästi vuoden 1939 matkan tulosta, jälkimmäisessä on
runsaasti viittauksia neuvostoliittolaisten kulttuuriryhmien sodanjälkeisiin
vierailuihin. Näyttää siltä, että vuonna 1946 Paavolainen edelleen
suunnitteli matkakirjan julkaisemista – olkoonkin, että toisen maailmansodan
mullistusten jälkeen kirja ei olisi ollut se, minkä aineistoa hän lähti
kokoamaan toukokuussa 1939. Tätä todistaa se, että muutamat ennen
julkaisemattomat teksti on päivätty keväällä 1946: sellaiset kirjoitukset
kuin Pohjois-Kaukasia ja Rostovin alue tai Kiev olisivat olleet hienoja
matkakuvauksia seuduista, joilla harva suomalainen oli käynyt.
Pietari-Leningrad -tekstissä puolestaan asettuvat vastakkain elegantti joskin
turmeltunut tsaarin pääkaupunki ja piirityksestä selvinnyt, ”uutta
vitaalisuutta” kuohuva neuvostometropoli jonka teollistumista ja uudistuksia
kirjoittaja selvittää. Lukijalle ei jää epäselväksi, kumpaa Paavolainen
arvostaa enemmän…

Riikonen ja Laamanen tähdentävät, että Volga virtaa Moskovaan ei ole
rekonstruktio Paavolaisen ilmestymättä jääneestä teoksesta, eikä se
kirjana yllä Kolmannen valtakunnan vieraana (ilm. 1936) tai Lähdön ja loitsun
(ilm. 1937) tasolle. Rohkenen olla eri mieltä: vaikka esimerkiksi Rostovin
aluetta käsittelevä kirjoitus päättyy kuivaan luetteloon Zernogradin
koelaitoksen saavutuksista maanviljelyn alalla, on Don-jokea kuvaileva alkuosa
mitä mehevin:

”- - Ei mikään erillinen piirto maisemassa, vaan koko maiseman rakennelman
järkytys. On kuin keskellä kirkkainta ja rauhallisinta aamupäivää jokin
täysin äänetön mutta pelottavan selkeä luonnonmullistus olisi järkyttänyt
loppumattoman aron ikuisen staattista tasopintaa… Mutta tuo luonnonoikku ei
ole pystynyt vähääkään järkyttämään arojen sinisen ja kuuman
jättiläistaivaan alla leviävän maiseman pysähtynyttä rauhaa: –
harmaanvihreä taso on vain äänettömästi rävähtänyt auki ja ratavallista
taivaanrantaan saakka on haljennut valtava rako – jättiläisjoen uoma –,
josta valahtaa näkyviin maapallon pyöreän pinnan toiselta puolen aukeava
tyhjyyttään valkea ja väritön taivasavaruus… Niin liikkumaton ja valkea on
Don aamupäivän helteessä raukeana huohottavan aron keskellä tasopinnassa –
niin henkeä salpaavan äkkinäinen ja odottamaton on sen valkometallin värisen
jättiläisuoman ilmestyminen junavaunun portailla vauhdin synnyttämää
viileätä ilmavirtaa haukkovan matkailijan näkyviin. - -”

Vahva suositus. Ainakin Paavolaisfaneille. Ja miksei muillekin; vaikkapa
kaikille Venäjällä matkailleille.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/