[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Historia yrityskuvan kiillottamisessa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Anja Kervanto Nevanlinna <anja.nevanlinna at helsinki.fi> FT, dosentti, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hanski, Jari: Hyödyllistä ja kaunistavaa. Senaatti-kiinteistöjen historia
1811–2011.. Edita Publishing Oy, 2011. 371 sivua.


Historia yrityskuvan kiillottamisessa
---------------------------------------------------------

Keille ja miksi historiaa kirjoitetaan? Kuka käyttää historiaa ja mihin
tehtävään historiankirjoittajia tarvitaan? Senaatti-kiinteistöt
-liikelaitoksen vuonna 2011 julkaistulla, VTT Jari Hanskin kirjoittamalla
historialla on käyttöä. Se antaa ajattelun aihetta arvioitaessa niitä taas
kerran ajankohtaisia poliittisia tavoitteita, joiden mukaan olisi parempi myydä
valtion omistamia yrityksiä ja laitoksia kuin hoitaa niitä yhteisesti.

Keille ja miksi historiaa kirjoitetaan? Kuka käyttää historiaa ja mihin
tehtävään historiankirjoittajia tarvitaan? Senaatti-kiinteistöt
-liikelaitoksen vuonna 2011 julkaistulla, VTT Jari Hanskin kirjoittamalla
historialla on käyttöä. Se antaa ajattelun aihetta arvioitaessa niitä taas
kerran ajankohtaisia poliittisia tavoitteita, joiden mukaan olisi parempi myydä
valtion omistamia yrityksiä ja laitoksia kuin hoitaa niitä yhteisesti.

Senaatti-kiinteistöjen historiakirjan viitekehys on epäselvä. Onko kyse
valtionhallinnon historiasta, yrityshistoriasta vai rakentamisen historiasta?

Valtionhallinnon historiana teosta voi pitää siltä kannalta, että kirjan
aikajänteestä valtaosa, 188 vuotta, koskee valtion rakennustointa, sen
rahoitusta, organisaatiota ja henkilökuntaa. Vuonna 1811 perustetun
Intendentinkonttorin toimintaa jatkoi vuodesta 1865 Yleisten rakennusten
ylihallitus ja edelleen 1936 Rakennushallitus, josta 1995 tehtiin Valtion
kiinteistölaitos-niminen tulosohjattu keskusvirasto. Se muutettiin
liikelaitokseksi 1999 ja sai 2001 nimekseen Senaatti-kiinteistöt.

Yrityshistoriaksi kirjan tekee työn tilaaja, joka sen avulla juhlisti
kaksitoistavuotista (1999–2011) liiketoimintaansa. Kirjaan liitetyllä
rakennushallinnon historialla Senaatti-kiinteistöt halusi saada kokemuksen ja
perinteiden patinaa, josta hyvin nuorelle liikelaitokselle ei ole ehtinyt
kertyä mainittavasti näyttöjä. Historiakirja on elinkeinoelämän piirissä
ollut tavallinen keino kohentaa yrityskuvaa.

Rakentamisen historiana kirja painottuu valtion rakennuttamisen edellytyksiin ja
muotoihin. Aikajaksoina ovat hallinnolliset vaiheet. Rakennustehtäviä eri
aikajaksoina esitellään luettelomaisesti muutamaa tarkemmin käsiteltyä
kohdetta lukuun ottamatta, eikä valtion rakennustoiminnan suhdetta maan
rakentamisen kokonaisuuteen käsitellä. Kuvitusta hallitsevat rakennusten
kuvat, valtaosin ilman käyttäjiä ja kaupunkiympäristöään.

Valtion rakennustoiminnan mieli

Valtio on aina rakentanut saadakseen toimintojensa tarvitsemia tiloja. Ruotsin
vallan aikana oli kehitettävä uusia rakennustyyppejä laajenevalle
valtionhallinnolle. Helsingin korottaminen pääkaupungiksi 1812 pian sen
jälkeen kun palo oli tuhonnut kortteleittain kaupungin keskustaa toi
edustavuuden aikaisempaa tärkeämmäksi tavoitteeksi. Monumentaalisesta
hallintokeskuksesta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan julkisten instituutioiden
ilmaisu, konkreettinen ja tunnistettava kiteytymä valtiosta. Senaatintori ja
sen pietarilaista empireä edustaneet rakennukset osoittivat Suomen kuulumista
länsimaiseen kulttuuriperinteeseen ja Venäjän imperiumiin. Itsenäistyminen
ja sotien jälkeinen jälleenrakentaminen vahvistivat ajatusta julkisesta
rakentamisesta keinona välittää suomalaisen identiteetin erityislaatua myös
kansainvälisissä yhteyksissä.



Kuva: Senaatintori 1860-luvulla.

Tätä puolta julkisesta rakentamisesta ei käsitellä kirjassa. Sen mukaan
valtion rakentamisessa kyse on ollut valtion omistamien kiinteistöjen
hankinnasta ja hoidosta. Kahden vuosisadan aikana ovat mullistuksia rakentamisen
hallintoon aiheuttaneet niin teknologian, talouden, kuin tilojen käytön
uudistukset, mutta kirjassa ne ovat jääneet satunnaisten mainintojen varaan.
Kirjoittajan mukaan kuitenkaan tänä aikana viraston toimenkuvan ”perusluonne
ei ole muuttunut” (s. 322). Yleistys on mahdollinen vain jos toimenkuva on
käsitetty ahtaasti teknokraattiseksi. Historiankirjoituksen ulkopuolelle on
samalla rajattu valtion rakennushallinnon yhteydet valtion ideaan,
kansalaisyhteisön toimintoihin ja rakennusperinnön merkitykseen kansallisen
identiteetin muodostamisessa.

Taloudelliset tulostavoitteet kaiken muun edelle

Liikelaitoksen perustaminen merkitsi ratkaisevaa käännettä Suomen
rakennushallinnon historiassa. Poliittisena esikuvana valtion omaisuuden
yksityistämiseksi ja virastojen muuttamiseksi liikelaitoksiksi oli Britannian
Margaret Thatcherin hallitus. Se yksityisti 1980-luvulta alkaen yli 50 valtion
omistamaa yhtiötä ja laitosta erityisesti liikenteen ja energiahuollon
piiristä. Perusteluissaan Thatcherin hallitus painotti taloudellista
tuottavuutta, mutta yhtä tärkeää sille oli poliittinen linjan muutos valtion
ohjaamista laitoksista yksityisyrityksiksi.

Yksityistämispolitiikasta otettiin mallia myös Suomessa. Valtiovarainministeri
Iiro Viinanen merkitsi päiväkirjaansa 1993 taistelevansa Valtioneuvostossa
kiinteistölaitoksen perustamiseksi. Se onnistui: liikelaitos syntyi.

Uuden yksikön tehtävä oli selkeä, sen oli toimittava liiketaloudellisten
periaatteiden mukaisesti. Sille asetettiin myös taloudellisia tulostavoitteita.
Muita toimintaperiaatteita ei Senaatti-kiinteistöjä varten räätälöidyssä
laissa mainita. Ei siis tehtävää, jonka mukaan laitoksen pitäisi tukea
Suomen kansainvälistä identiteettiä, turvata rakennetun kulttuuriperinnön
jatkuvuutta tai säilyttää julkisten rakennusten yhteisöllisiä merkityksiä
kaupunkikuvassa, puhumattakaan toimimisesta laadukkaan rakennustavan
edelläkävijänä ja yhteiskunnan kokonaishyödyn edistäjänä. Nämä
periaatteet olivat kuuluneet lakkautetun Rakennushallituksen tavoitteisiin.



Kuva: C.E. Sjöstrandin Kolme Geniusta Kansallisarkiston vuonna 1889
valmistuneen rakennuksen katolla. Kuva Helsingin taidemuseo.

Kansallisarkiston (aik. Valtionarkisto)rakennus valmistui vuonna 1889.
Klassistisen julkisivun yläreunan eli attikan veistosryhmän Kolme Geniusta
suunnitteli C.E. Sjöstrand. Veistosryhmän kolme naisfiguuria symbolisoivat
rakennuksen käyttötarkoitusta. Kuvattuina ovat keskellä Suomi, joka erottuu
seisovana hahmona. Reunafiguurit symboloivat historiantutkimusta ja
historiankirjoitusta. Historiantutkimuksen jumalatar on syventynyt
tutkimustyöhön ja kumartunut kirjansa ylitse. Historiankirjoitus puolestaan on
ojentanut kätensa vastaanottamaan hänelle ojennetut tiedot. Veistosryhmä
valmistui 1889 nousevan suomenmielisyyden saattelemana. Rakennuksen funktio ja
veistosryhmän symboliikka oli tärkeää juuriaan ja alkusuomalaisuutta
etsivälle kansalle.

Yrityshistorian rajoitukset

Reunaehdoiltaan yrityshistoria poikkeaa ratkaisevasti valtionhallinnon
historiankirjoituksesta. Jo asiakirjojen luonteessa on eroja. Valtionhallinnon
asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia ja saatavissa julkisissa
arkistoissa. Yrityksen asiakirjat sitä vastoin ovat yksityisiä,
lähtökohtaisesti salassa pidettäviä. Yrityksen vallassa on rajata, mitkä
dokumentit tutkija saa käyttöönsä. Senaatti-kiinteistöt -kirjan
käsittelemän yhteisön dokumenteista vain osa on julkista aineistoa.

Ammattihistorioitsijan valitseminen työn tekijäksi on tilaajalle ja
Senaatti-kiinteistöjen historiakirjalle ansioksi. Viitejärjestelmä,
lähdeluettelo ja tekstiin liittyvät taulukot kertovat tieteellisestä
tutkimuksesta. Tarkempi lukeminen osoittaa lähdeviitteisiin sisältyvän
laajasti matrikkelityyppistä aineistoa, jonka esittäminen erillisenä
liitteenä olisi osoittanut selvemmin teoksen varsinaisen lähdeperustan ja
painotukset. Lähdekirjallisuudesta noin 40 % on matrikkelilähteitä. Muista
teksteistä tärkeitä ovat olleet ennen vuotta 1960 koskevalta ajanjaksolta
Suomen Rakennushallinto 1811–1961 –teoksen kirjoitukset sekä 1990-luvulta
nykypäivään ulottuvalta ajanjaksolta Arkkitehti-lehti ja vastaavat, lähinnä
arkkitehtien omien suunnitelmiensa esittelyihin perustuvat julkaisut, mitä voi
arvostella lähdepohjan yksipuolisuudesta ja lähdekritiikin puuttumisesta.
Lähdeaineistoa on toki saatu Rakennushallinnon omista arkistoista.

Ulkoasu kertoo tavoitellusta kohdeyleisöstä. Juhlakirjassa on suuria
monivärikuvia, näyttävä taitto, paksu kiiltävä painopaperi ja viimeistelty
painotyö. Valtioneuvoston linnan pitkästä, 1970-luvulta 1990-luvulle
kestäneen korjaushankkeen urakoista vastanneiden rakennusliikkeiden ja
liikelaitosvaiheen eri hankkeiden arkkitehtuuritoimistojen (mutta ei
rakennusurakoitsijoiden) nimeäminen on yritysyhteistyön mainosta, jonka paikka
ei ole historian tutkimuksessa.

Yrityshistorioiden osoitteina ovat myös yrityksen tulokseen vaikuttavat
asiakkaat, sijoittajat ja päättäjistä koostuva toimintaympäristö.
Historiankirjoitus voi vahvistaa yrityksen merkityksiä, mutta se voi myös
vahingoittaa liiketoimintaa. Tämän estämiseksi yrityksen (ja sen nykyisen
yritysjohdon) intressissä on kontrolloida niin tutkijan käyttöön annettavia
dokumentteja kuin hänen työnsä tulosten julkistamista. Jännitteistä
historiantutkijan ja tilaajan välillä voi lehdistä lukea tilaajan
päätöksinä olla julkistamatta valmistunutta yrityshistoriaa. Ulkopuolisten
on vaikea arvioida rajoitteiden vaikutuksia. Senaatti-kiinteistöjen
historiakirjan osalta jotain voi päätellä kritiikittömyydestä koskien
erityisesti sen liikelaitosvaihetta.

Liikelaitosmallin yhteiskunnallisten seurausten analyysi?

Liikelaitoksen perustamisessa oli kyse yhteiskunnallisen muutoksen
nivelkohdasta. Sen yhteydet eivät rajoittuneet valtion rakennustoimintaan. Ne
liittyivät oleellisesti 1990-luvulla Suomessa vahvistuneeseen yleisempään
poliittiseen tavoitteeseen muuttaa julkinen rakennustoiminta periaatteiltaan
lähemmäksi yksityisen elinkeinoelämän toimintamuotoja. Liikelaitostaminen
oli sen yksi, mutta ei ainoa versio. Se näkyi myös kaupunkien hallinnossa. Kun
Helsinki 1990-luvulla muutti vuosisadan alusta sovelletun linjauksensa olla
luovuttamatta kaupungin omistamaa rakennusmaata muuta kuin vuokra- tai
maanvaihtosopimuksin ja ryhtyi keräämään tonttien myyntituloja, se luovutti
samalla valtaansa päättää maankäytöstä tulevina vuosikymmeninä.
Senaatti-kiinteistöjen liikelaitosmuoto kaventaa valtion ja kansalaisten
valtaa.

Senaatti-kiinteistöjen yhteiskunnallisia vaikutuksia kirjassa ei käsitellä.
Esimerkiksi kaupunkirakentamiselle ja yliopistojen toiminnalle
liikelaitostamisella on kuitenkin ollut valtava merkitys. Entisten
kasarmialueiden uudet käytöt ovat muuttaneet kaupunkien toiminnallista
rakennetta. Yliopistorakentamisessa Senaatti-kiinteistöillä on kaksoisrooli:
asiantuntijalaitoksena se voi määritellä omistamiensa kiinteistöjen
uudistustarpeen ja tuottotavoite antaa sille velvoitteen uudistaa
kiinteistöjään tulojen maksimoimiseksi. Tämän seurauksena liikelaitos on
voinut uudistaa yliopistojen tiloja etuajassa ja korkean standardin mukaan ja
periä sen jälkeen korkeampaa markkinavuokraa, mikä on johtanut yliopistojen
vuokramenojen osuuden kasvamiseen ja pienentänyt merkittävästi mm. opetukseen
käytettäviä varoja, kuten tiedän tapahtuneen useammassa yliopistossa.

Tilojen rakentaminen voi liikelaitokselle olla tuloksen kannalta perusteltua,
mutta ovatko yliviritetyt tilat Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeämpiä kuin
korkeatasoinen ja monialainen yliopisto-opetus? Senaatti-kiinteistöjen
intressissä on myös työllistää henkilökuntaansa mm. hankevalmistelulla
silloinkin kun hitaampi uudistusvauhti voisi olla yliopistojen vaikeassa
taloustilanteessa järkevämpää. Yhteiskunnalliset arviot liikelaitosmallin
laajemmista vaikutuksista, myös historiallisesti, odottavat tutkijoitaan.

Historian käyttöä ja väärinkäyttöä

Historioitsijat kuvaavat ja analysoivat menneisyyttä koskevia jälkiä ja
muodostavat niiden avulla tulkintoja tulevaisuuden ohjaamista varten.
Kansallisia historioita ovat niin kansalaiset kuin päättäjätkin eri aikoina
käyttäneet – ja väärinkäyttäneet – välineinä milloin kansallisten
etujen puolustamiseen, milloin rajatumpien yhteisöjen poliittisten tavoitteiden
saavuttamiseen. Historian tutkimuksen perinne, jonka mukaan jokainen aika
kirjoittaa historiaa uudelleen, on antanut vahvan pohjan arvioida yhä uudelleen
aikaisempia historioita uusien tutkimuskysymysten, dokumenttien ja menetelmien
avulla. Siinä missä kansallisen historiankirjoituksen tavoitteena on
syvällinen ymmärrys yhteiskunnasta ja sen muutosprosesseista, ovat
yrityshistorioiden tavoitteet yleensä rajoittuneet yrityksen omiin
välittömiin taloudellisiin ja organisatorisiin intresseihin.

Senaatti-kiinteistöjen tavoitteena on kirjan avulla kuvata oman toimintansa
onnistumista. Kirjan alaotsikoksi valittu muoto ”Senaatti-kiinteistöjen
historia 1811–2011”, jossa kaksitoistavuotiaalle tilaajayhteisölle on luotu
kahden vuosisadan pituinen menneisyys, on harhaanjohtava. Valtion
rakennushallinnon historian pitkä kaari vuodesta 1811 oli 1990-luvulle saakka
toisenlaisen yhteisön ja toisenlaisten toimintatapojen aikaa. Käyttämällä
historiaa eli liimaamalla valtion rakennushallinnon pitkä historia oman lyhyen
toiminta-aikansa jatkeeksi, Senaatti-kiinteistöt on pyrkinyt legitimoimaan
tehtäväänsä ja vahvistamaan imagoaan. Historiaa on käytetty kiillottamaan
yrityskuvaa. 

Kokonaisuutena Jari Hanskin kirjoittama kirja on tutustumisen arvoinen.
Epätasaisuudestaan huolimatta kirja valottaa monipuolisesti julkista
rakennustoimintaa ja kaupunkien merkkirakennusten taustoja eri aikoina. Valtion
rakennushallinnon historian kautta avautuu uudenlaisia näkökulmia suomalaisen
yhteiskunnan vaiheisiin.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/