[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uutta koulutuspolitiikkaa 1970-luvun Suomessa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Petri Karonen <petri.k.karonen at jyu.fi> Suomen historian professori, Jyväskylän
yliopisto, Historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Leskinen, Jari: Jari Leskinen, Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun
marxilainen kokeilu 1973–1975. Siltala, Helsinki, 2016. 444 sivua.


Uutta koulutuspolitiikkaa 1970-luvun Suomessa
---------------------------------------------------------

Jari Leskinen tutkii teoksessaan Kohti sosialismia! ns. Pirkkalan koulukokeilua
1970-luvun alkupuolella, jossa pyrittiin selvittämään, kuinka
kouluopetuksella voitaisiin lapset ja nuoret saada omaksumaan marxilainen
maailmankatsomus.

VTT, dosentti Jari Leskisen uusi teos Pirkkalan surullisen kuuluisasta
opetuskokeilusta on perusteellinen kuvaus tästä 1970-luvun alun merkillisestä
hankkeesta, jonka tarkoituksena oli selvittää, kuinka eri-ikäiset lapset ja
nuoret omaksuisivat kouluopetukseen upotetun marxilaisen maailmankatsomuksen.
Leskisellä on jo aiemmin kokemusta aihepiirin tutkimuksesta, sillä hän on
sotavahinkoyhdistyksen ja irtaimiston sotavahinkoyhdistyksen sekä niiden
seuraajiksi perustettujen säätiöiden historiassaan (Tulevaisuuden turvaksi,
2004) käsitellyt näiden säätiöiden pyrkimyksiä radikalismin patoamiseksi
yliopistoissa.



Kuva: Pirkkalan monisteen kansilehti. (Kuva Kullervo Rainion kommentoimasta
versiosta, joka ladattavissa Agricolan julkaisusarjan sivuilta)


Leskinen esittelee laajasti Pirkkalan peruskoulussa vuosina 1973–1975 eri
luokka-asteilla testattuja opetusmenetelmiä, joissa kasvatustieteilijöistä ja
psykologeista koostunut tutkimusryhmä katsoi asiantuntemuksensa riittävän
muun muassa peruskoulun viidennen luokan historian ja ensimmäisen luokan
ympäristöopin oppisisältöjen laatimiseen. Leskinen osoittaa, että kokeilu
oli huomattavasti aiemmin tunnettua laajempi ja kattavampi, sillä mukana oli
peräti tuhatkunta noin vuosien 1964–1968 välillä syntynyttä pirkkalalaista
tyttöä ja poikaa.

Pirkkalan yksioikoisesta marxilaisen teorian mukaisesta historianopetuksesta
tuli iso uutinen kevät-kesällä 1975, ja kesäkuussa eduskunnassa tehtiin
kirjallinen kysymys ”mitä karkeimman propagandan syöttämisestä
11-vuotiaille koululaisille” (s. 15). Kysymyksen ensimmäinen allekirjoittaja
oli sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio (kok), joka oli jo
1960–1970-luvun taitteesta kirjoittanut muun muassa neuvostopropagandan
pureutumisesta suomalaisiin tiedotusvälineisiin ja ylipäätään
yhteiskuntaan. Historianopetuksen räikeys nousi esille ennen muuta siksi, että
opetushallituksessa, koululaitoksessa ja yliopistoissa oli alan ammattilaisia,
jotka aktiivisesti yrittivät vaikuttaa väärinkäytöksien julkituloon ja
korjaamiseen. Asialla oli myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia, sillä samaan
aikaan Suomi valmistautui vajaan parin kuukauden päästä Helsingissä
pidettävään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin. Suomi halusi
näyttäytyä puolueettomana valtiona, joten ei ollut suotavaa saada
julkisuutta, jossa voitaisiin kiusallisesti viitata suomettumiseen ja maan
vähittäiseen luisumiseen itäblokkiin.





Kuvat: Otteita Pirkkalan monisteesta. (Kuvat Kullervo Rainion kommentoimasta
versiosta, joka ladattavissa Agricolan julkaisusarjan sivuilta)


Opetussuunnitelmat toimivan maailmankuvan mukaisiksi

Jari Leskinen esittelee laajasti ”Peruskoulun toimivan opetussuunnitelman
projekti” -nimellä kulkeneen hankkeen suunnitelmia, toteutusta ja
johtopäätöksiä. Tämän lyhenteellä PETO tunnetun projektin johtajana oli
Tampereen yliopiston psykologian professori Tapio Nummenmaa ja jäseninä
kasvatustieteen apulaisprofessori Juhani Karvonen(Turun yliopisto, aiemmin
Jyväskylän yliopisto) sekä kirjoittajan hankkeen ”äidiksi” kutsuma
kasvatustieteen professori Annika Takala (Joensuun korkeakoulu, aiemmin
Jyväskylän yliopisto) ja psykologian tohtori Liisa Rantalaiho (Tampereen
yliopisto). Pian ryhmään liittyi myös Annika Takalan poika Tuomas Takala
Tampereen yliopistosta. Kaikki nämä tutkijat päättivät työuransa
professorin virassa tai toimessa, mutta nopea vilkaisu matrikkelitietoihin
osoittaa, että Pirkkala-hankkeen tuloksista ei myöhemmin ole liikaa huudeltu.

Jari Leskinen kirjaa tutkimuksen etenemistä ja tutkimusprosessia jopa piinaavan
yksityiskohtaisesti, eikä voi kuin hämmästellä otteita projektin
yksioikoisista ja täysin harmaasävyjä vailla olevista hengentuotteista ja
väitteistä. Tässä mielessä parhaimmistoon kuulunevat esimerkiksi lainaukset
Neuvostoliiton tehokkaaksi väitetystä luonnonsuojelusta (s. 112) tai
kuvitteellisen amerikkalaisen perheenäidin ahdingosta (s. 174). Pirkkalan
koulukokeilulla ei ole katsottu olleen suurta vaikutusta ainakaan siinä
merkityksessä kuin mitä hankkeelle alun perin ajateltiin. Tavoitteena oli
muuttaa peruskoulujen opetussuunnitelmat ”toimivan maailmankuvan”
mukaisiksi. Joka tapauksessa PETO-projekti sai aikakauden mittapuun mukaan
avokätisesti resursseja, vaikkakaan ei niin paljon kuin hankkeen johtajana
esiintynyt Nummenmaa pyysi. PETO anoi vuodelle 1974 206 000 markkaa ja sai
lopulta ankaran väännön ja suhmuroinnin jälkeen siitä noin puolet (95 000
markkaa eli vuoden 2015 euroina reilut 90 000 euroa). Voi tietysti kysyä, onko
se hullu joka pyytää, vai se, joka maksaa? Joka tapauksessa kirjassa esitelty
Nummenmaan ja Ahon välinen kirjeenvaihto on hyvin kiinnostavaa luettavaa.

Vaikka näihin 1970-luvun teksteihin voikin tänä päivänä suhtautua jopa
hieman naureskellen, aikalaisille asia ei näyttäytynyt yhtä yksiselitteisen
hauskana tai huvittavana. Siksi koulukokeilun kantavina voimina toimineiden
”kapitalismi paha (USA) - sosialismi hyvä (Neuvostoliitto)” -tyylisten
yksinkertaistusten vaikutusta ei välttämättä pidä vähätellä: tänä
päivänäkään ei tarvitse kuin vilkaista tiettyjä teemoja sivuavien
julkaisujen kommenttipalstoja ja jo viimeistään viidennen kirjoituksen
kohdalla menneisyyden tyylilajit heräävät eloon.



Kuva: Vappukulkue Helsingissä 1973. Kuvaaja Matti Koivumäki, Suomen
valokuvataiteen museo.

Vastuullisten muisti pätkii

Leskinen korostaa Pirkkalan kokeilussa SDP:n koulutuspolitiikan johdossa olevien
henkilöiden roolia projektin siunaajana ja sen innokkaina tukijoina.
Todennäköisesti Leskinen luo liiankin synkän kuvan demareista kirjoittaessaan
näiden pyrkineen muuttamaan Suomen sosialistiseksi koulutuspolitiikan avulla,
mutta hänen käytössään olleiden asiakirjojen perusteella tavoite ei silti
ollut kovin kaukana.

Kirjoittajan monipuolisiin lähdeaineistoihin perustuva kuva hankkeesta
poliittisessa ja hallinnollisessa vastuussa olleista henkilöistä eli
opetusministeri Ulf Sundqvistista ja kouluhallituksen pääjohtajaksi liukkaasti
SDP:n jäsenkirjalla nostetusta Erkki Ahosta on varsin karu. Erkki Aho
näyttäytyy projektin tukijana ja rahoituksen hankkijana yhtä aikaa sekä
kouluhallituksen pääjohtajana että intomielisenä SDP:n edustajana. Käy
myös ilmi, kuinka molemmilla herroilla oli valta junailla ja päättää
tästä hankkeesta, mutta kumpikaan ei ottanut varsinaisesti vastuuta
projektista, kun sen hutera perusta vähitellen paljastui. Tapahtuma-aikaan he
joko vaikenivat tai viittasivat porvaripiirien omiin poliittisiin agendoihin.

Leskisen kirjan ilmestyttyä sekä Sundqvist että Aho ovat olleen sangen
tietämättömiä ja/tai muistamattomia kyseisistä tapahtumista, tosin Aho oli
sitä jo aikanaan oikeuskanslerinviraston tehtyä asiasta kyselyn. Leskinen on
tehnyt kuitenkin laajan arkistotyön ja käyttänyt muun muassa
opetushallituksen sisäisiä muistioita, Tampereen yliopiston psykologian
oppiaineen arkistoja sekä oikeuskanslerinviraston ja SDP:n sisäisiä
asiakirjoja. Niiden perusteella muodostuvan kuvan mukaan kyse ei ollut vain
pieleen menneestä pienestä kokeilusta, vaan koulujen opetussuunnitelmia
todella pyrittiin uudistamaan rankalla kädellä ja muun muassa valtiollistamaan
oppikirjatuotanto.

Koulutuksen poliittisen ohjauksen sudenkuoppa

Harmillisesti Leskinen ei aina yhdistele eri arkistoista tekemiään havaintoja
kokonaisuuksiksi, minkä vuoksi osa päätelmistä vaikuttaa perusteluiltaan
turhan heiveröisiltä. Lisäksi mitä ilmeisimmin aikakauden diskursseista
vaikutteita saanut kirjoitustyyli antaa toisinaan aihetta huomautuksille, koska
tekijän omat subjektiiviset näkemykset puskevat – turhaan – sanavalintojen
läpi. Silti voi kysyä, miksi aina pitäisikään tyytyä ”toisaalta ja
toisaalta” -selityksiin tai vaieta selkeistä ongelmista, kuten usein
1970-luvun asioita käsiteltäessä on tehty?

Kohti sosialismia! olisi myös kaivannut ankaraa kustannustoimittajaa, sillä
sinänsä sujuvasti kirjoitettuun teokseen on jäänyt paljon toistoa ja
sivupoluille johtavia rönsyjä. Esimerkiksi Pentti Arajärven työtehtävien ja
aikanaan kenties radikaalien lausuntojen käsittely otsikkotasolla saakka on
aivan turhaa, sillä tämän virkavastuulla toimineen nuoren juristin asema,
merkitys, vaikutus tai vastuut Pirkkalan kokeilun toteutuksesta olivat vain
vähäiset. Kirjaa voi kuitenkin suositella, sillä se antaa paljon
ajattelemisen aihetta tähänkin päivään. Leskinen osoittaa, millaisia
vaaroja voi sisältyä esimerkiksi koulutuksen eri alojen voimakkaaseen
poliittiseen ohjaukseen. Pirkkalan opeilla tuskin olisimme päässeet
Pisa-tutkimuksen kärkipaikoille tai edes nostaneet kansan sivistystä
lähellekään sitä tasoa kuin todellisuudessa tapahtui peruskoulun myötä. 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/