[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pohjalaispoika neuvostokaupungissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ismo Björn <ismo.bjorn at uef.fi> dosentti, Itä-Suomen yliopisto, Karjalan
tutkimuslaitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Stranius, Pentti: Leijonasillalla, vähän vaille viisi. Kirjokansi, 2016. 241
sivua.


Pohjalaispoika neuvostokaupungissa
---------------------------------------------------------

Oli olemassa neuvostoutopia ja sinne opiskelemaan saapunut poika.
Leijonasillalla, vähän vaille viisi on henkilökohtainen kasvuromaani. Se on
tutkiva, havainnoiva ja eletty kertomus, kirja täynnä muistikuvia 1970-luvun
Leningardista Neuvostoliitto-nimisessä utopiassa.

Öisinajattelijana ja kriitikkona tunnetun Pentti Straniuksen esikoisromaanissa
Leijonasillalla vähän vaille viisi köyhistä oloista lähtenyt
pikkupaikkakunnan pohjalaispoika etsii itseään maailmanvallan suurkaupungissa,
Leningradissa, kaupungissa, joka ehkä oli, Neuvostoliitossa, maassa, jota ei
ollut. Takakannen esittelyteksti vie lukijan − ehkä tahallisesti − harhaan.
Kirja näet onnistuu olemaan se, mitä kuvattavansa, romaani, joka ei ole
romaani, mutta joka on silti yhtenäinen kertomus. Se on kokonainen kasvutarina
opiskelijasta, joka haluaa aikuistua, mutta ei pysty.

Stranius on tarinankertoja. Hän kertoo omakohtaisessa romaanissaan omaa ja
kymmenien muiden tarinaa. Kaikki kerrottu ei ole välttämättä totta, mutta
kirjan minä kertoo tapahtumat totena ja itselleen sattuneena ja tarinathan ovat
tosia vain siksi, että ne tosina kerrotaan. Se mikä olisi voinut tapahtua,
todella tapahtui ja se, minkä joku toinen kertoi tapahtuneen, tapahtui juuri
minulle, kertojalle.

Stranius on koulutukseltaan historiantutkija, joka tuntee venäläiset
klassikkonsa. Lukeneisuus ja elokuvatuntemus paljastuvat lukijalle pian.
Straniuksen kirja on kaunokirjallisen teoksen ohella vastaus siihen, kuinka
tutkia oletettua todellisuutta, elämää Neuvostoliitto-nimisessä valtiossa.
Sopivan tunnelman saavuttaakseen Stranius elää neuvostoutopiaa uudelleen,
lukee Dostojevskiä ja Gogolia, kuuntelee Vysotskia, mutta samalla hän
havainnoi, kaivaa esille muistiinpanonsa, muistelee menneisyyttään ja tekee
tulkintaansa. Näin tutkija/kirjailja Stranius saa loihdittua lukijansa nenään
menneen Peterburgin hajut, luotua hänen eteensä Nevan kaupungin neuvostokauden
elon ja tunnot. Kirjaa voi lukea dokumenttina 1970-luvun Leningradista,
maailmanvallan suurkaupungista ja sen venäläisestä omanarvontunnosta. Romaani
on neuvostoliittolaisen, osin vaihtoehtoisen opiskelijakulttuurin kuvausta,
jossa eri kansat konkreettisesti yhtyvät.



Kuva: Leningradia 1972. Kuvaaja tuntematon.

Kirjan dokumentaarista arvoa lisäävät kirjoittajan elämät sivukatujen
kaljajonot, tyhjentyvät tuopit ja naiset, monenkirjavat mutta alati yhtä
kiinnostavat naiset… ja nuorta miestähän viedään.  Viina ja ennen muuta
naiset houkuttavat romaanin pohjalaispoikaa. Hän ei yläpäätään opiskeluun
käytä, häntä ohjaavat alapään alkukantaiset tarpeet. Opiskelijaa
yritetään opettaa (pullo) kädestä pitäen elämään ja lopulta ohjataan
ajattelemaan (öisin). Ehkä hän vähitellen oppii, mutta vielä kauan vie
puhdas himo.

Elävät pikkukertomukset ja viehättävät kaupunkikuvaukset

Kirja on väliin riemastuttavan härski, ronski ja brutaali, toisinaan jopa
inho.  Voi hyvin kuvitella kirjoittavan Straniuksen herkuttelevan lukijoidensa
närkästyksellä, mutta osaa hän toki kirjoittaa myös kaunista. Romaani on
elävimmillään sen lukuisissa pikkukertomuksissa ja viehättävimmillään
kaupunkikuvauksissa, loistavimmillaan metaforissa: ”Pietari oli likainen,
musta verho, kappaleiksi hajoamaisillaan. Synkkä päivä, ei oo taivaalla
yhtään selvää pilvee.”

Stranius ei sorru jälkiviisauteen. Kirjassa ei ole politiikkaa sen
ideologisessa muodossa. Kirja on paluuta kirjoittajan omaan nuoruuteen. Kirja on
nostalginen, neuvostorappiotahan tässä ihaillaan ja haikaillaan
henkilökohtaista vapautta, ystävyyttä ja nuoruutta. Tunnelma on aistittava.
Ajalliset hyppäykset pitävät lukijan tarkkaavaisuutta yllä. Tekstissä
vilahtelevat maailmanpolitiikan merkkihenkilöt ja kuuluisuudet.
Populaarimusiikki, pukeutuminen ja rocksukupolven aatteet saavat
neuvostoliittolaisen muotonsa. Straniuksen kirjassa se on musiikin ohella
vapaata seksiä, kaljaa ja votkanhuuruisia keskusteluja.



Kuva: Leningradia 1970-luvun postikortissa. Kuvaaja tuntematon.

Straniuksen sankari on sivullinen ja johdateltavissa, eikä Stranius häntä
helli. Kirjan minä elää väärää todellisuutta ja on kaiken lisäksi puolen
aikaa humalassa. Hän on sivustakatsoja ja sivuun joutunut hahmo, jota vaivaa
rauhattomuus. Sivuhenkilöitä kirjassa on paljon, kuten venäläisissä
kirjoissa tapaa olla. Patronyymit eivät helpota henkilöiden muistamista, ja
jotkut jäävät ohuiksi, mutta joistain hahmoista Stranius onnistuu muutamalla
luonnehdinnalla loihtimaan elävän, kokonaisen ihmisen. Vera Mihailovna ja
Black magic woman saavat jopa kirjan minän kaikkivoivan ja –tietävän
asenteen hetkeksi murtumaan.

Stranius vihjaa, että romaani saa jatkoa. Kasvaako romaanin minä kokonaiseksi
ihmiseksi, onko hänestä isäksi, pysyykö hän hieman sivullisena?
Löytääkö Straniuksen sankari rauhansa juoksemalla, pelastuksensa Jeesuksesta
tai Leninistä vai jatkaako hän elämäänsä viinan ja haavenaisten
houkutuksin? Entä löytääkö Stranius itse jatko-osassa (-osissa) rohkeuden
viedä kirjansa alusta loppuun saakka puhtaana romaanina?

Oli olemassa neuvostoutopia ja sinne opiskelemaan saapunut poika.
Leijonasillalla, vähän vaille viisi on henkilökohtainen kasvuromaani. Se on
tutkiva, havainnoiva ja eletty kertomus, kirja täynnä muistikuvia. Malja
niille, jotka ajattelevat öisin.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/