[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaisen liikuntakulttuurin rakentuminen asiantuntevasti ja kattavasti

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> FT, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kokkonen, Jouko: Suomalainen liikuntakulttuuri - juuret, nykyisyys ja
muutossuunnat. Suomen Urheilumuseo, 2015. 453 sivua.


Suomalaisen liikuntakulttuurin rakentuminen asiantuntevasti ja kattavasti
---------------------------------------------------------

Kotimaista liikuntakulttuuria kokonaisvaltaisesti käsittelevän teoksen
perään on haikailtu jo yli 20 vuotta. Liikuntahistorian yleisteoksia on
ilmestynyt, mutta sitä hienosyistä kudelmaa, jolla liikunta ja urheilu ovat
suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittyneet, ei ole kattavasti käsitelty. Odotus
kannatti; Jouko Kokkosen teos Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret,
nykyisyys ja muutossuunnat maalaa värikkään kokonaiskuvan ilman suurempia
puutteita.

Liikunta- ja urheiluhistorian tutkija, VTT Jouko Kokkonen on hanke hankkeelta
lähestynyt suomalaisen liikuntakulttuurin kokonaiskuvaa. Hän on julkaissut
muun muassa urheilun ja nationalismin yhtymäkohdista,
liikuntapaikkarakentamisesta ja liikuntakulttuurin lähihistoriasta. Vuonna 2013
julkaistu Liikuntaa hyvinvointivaltiossa: suomalaisen liikuntakulttuurin
lähihistoria käsittelee aikaa 1970-luvulta eteenpäin. Kyseessä on Kokkosen
mukaan ”ensimmäinen osaraportti” hankkeessa, jonka pääteosta tässä
arvioidaan.

Alkuvuodesta julkaistu teos on kattava ja komea yleisesitys suomalaisen
liikuntakulttuurin rakentumisesta 1800-luvun alkupuolelta tähän päivään.
Runsas kuvitus – jokaisella aukeamalla tuntuu olevan ainakin yksi kuva,
monilla kaksikin – saattelee reippaaseen tahtiin etenevää tekstiä, joka
kattaa koko liikunnan kentän kansan liikunnallisista riennoista
huippu-urheiluun. Erilaiset toimijatahot erottuvat kirjasta hyvin mutteivät
autonomisina saarekkeinaan, joita ne eivät tietenkään ole. Valtio ja enemmän
tai vähemmän poliittiset liikuntajärjestöt olivat näistä merkittävimpiä
mutta myös tavalliset liikkujat, 1980-luvulta lähtien ”asiakkaat”,
tunnustetaan yhteistä liikuntakulttuuria muokanneeksi voimaksi. Myös
materiaalinen ympäristö tulee ansiokkaasti tutkituksi; tässä tuhdissa
asiakokonaisuudessa, joka tosin on jaoteltu aikakausittain, näkyy Kokkosen
menneisyys liikuntapaikkarakentamisen tutkijana. Sanalla sanoen: kirjasta
välittyy suomalaisen liikunnan ja urheilun kokonaiskuva.



Kuva: Puijon ensimmäinen hyppyrimäki. Eelis Uosikkinen hyppää 16.3.1929.
Hypyn pituus 40 m. Kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo ja Puijo portaali.

Toisaalta Suomalainen liikuntakulttuuri -kirjaa lukiessa ei voi välttyä
tuntemukselta ”tämän olen lukenut ennenkin, ja voisivatko valitut sanatkin
olla samoja”. Tunne vaivaa onneksi vain kahden ensimmäisen luvun aikana, kun
käsittelyssä ovat aiheet liikunnan – laajasti ymmärrettynä – synnystä
sen militarisoitumiseen ensimmäisen maailmansodan aikana. Tunne taitaa tosin
vaivata vain niitä, jotka ovat ahkerasti käyneet läpi suomalaisen
liikuntahistorian aiempaa perusteosta, vuonna 1992 julkaistua Suomi uskoi
urheiluun -kirjaa. Itse olen hyödyntänyt kirjaa muun muassa
verkko-opetuksessa, joten olen saanut lukea varsinaisen kirjan lisäksi myös
opiskelijoiden esseitä kirjaan pohjautuen. Hyvä puoli siinä, että kokee
lukevansa uusintapainosta vanhasta teoksesta, lienee seuraava oivallus:
ajanjakso 1800-luvun puolivaiheilta sisällissotaan asti on koluttu puhtaaksi.
Tai ainakin niin puhtaaksi kuin tähän mennessä löytyneet lähteet sallivat.
Historiahan ei koskaan tule valmiiksi, mutta jossain vaiheessa saavutetaan
piste, jossa tietystä näkökulmasta ei enää paljastu ratkaisevasti uutta.  

Suomi uskoi urheiluun on vuosien varrella saavuttanut sellaiset mittasuhteet ja
luonut sellaisen perinnön, ettei suomalaisen liikunnan historiasta voi
kirjoittaa kokonaisesitystä ilman vertailuasetelman syntyä. Myös suoria
linkkejä löytyy kirjojen Suomi uskoi urheiluun ja Suomalainen
liikuntakulttuuri väliltä. Vuonna 1992 julkaistun kirjan esipuheessa
poliittisen historian professori (emeritus) Seppo Hentilä toteaa, että
”seuraava askel ja tehtävä liikuntahistorian tutkimuksessa olisi varsinaisen
urheilun ja liikunnan kulttuurihistorian kirjoittaminen.” Hentilän kommenttia
on epäilemättä pidetty johtoajatuksena tässä arvioitavaa kirjaa
kirjoitettaessa. Hentilä toimikin myös Kokkosen kirjan ohjausryhmässä. En
tiedä, tulivatko Kokkonen ja hänen taustajoukkonsa asiaa pohtineeksi, mutta
itse näen paljon samaa myös kirjojen kansikuvissa. Suomi uskoi urheiluun
-teoksen kannessa kaksi pikkupoikaa seisoskelee suksillaan talvisessa maisemassa
Olympiastadionin edessä. Kumpikin katsoo tiiviisti johonkin kuvan ulkopuolella
olevaan kohteeseen. Samaan tyyliin Suomalaisen liikuntakulttuurin kannessa
talvisessa maisemassa, tällä kertaa jossain taajama-alueen ulkopuolella,
ryhmä lumikengillä liikkujia katsoo tiiviisti kohteeseen, jota eräs ryhmän
jäsenistä sauvallaan osoittaa. Onko kyseessä Kokkosen kumarrus kohti aiempaa
perusteosta?

Koska kirjan sisältö on kunnossa yksityiskohtia myöten ja se onnistuukin
sanomaan vähän (miltei) kaikesta, voi lukija keskittyä pohtimaan esimerkiksi
sitä, mikä on kulttuuria ja mikä ei. Entä miten eroavat toisistaan liikunnan
kulttuurihistoria ja liikuntakulttuuri? Kootusti ja yksinkertaistaen voidaan
todeta, että Kokkoselle liikuntakulttuuri on sitä, minkälaisia merkityksiä
liikunnalla on eri aikoina ihmisille, niin liikunnan harrastajille kuin
huippu-urheilijoillekin, ollut. Sitä, miten Kokkosen teos eroaa perinteisestä
liikuntahistoriasta ja esimerkiksi Suomi uskoi urheiluun -teoksen
lähestymistavasta, on vaikea selvittää. Helpompaa lienee sen selvittäminen,
mikä Kokkoselle EI ole liikuntakulttuuria. Tällainen lähestymistapa on
tietysti äärimmäisen epäreilu, sillä lähes 200 vuotta kattavaan teokseen
on mahdotonta saada ujutettua kaikkea sitä, mitä käsite liikuntakulttuuri
pitää sisällään. Rajujakin rajauksia on tehtävä, ja yksi tuntuvimmista on
kilpaurheilun jättäminen vähemmälle huomiolle samalla kun liikunnan
kansalaistoiminta ja liikunnan yhteiskunnalliset kytkökset nostetaan suurempaan
rooliin. Toki kilpaurheilu tulee käsitellyksi siinä määrin, että sen
tuntuva vaikutus suomalaiseen liikuntakulttuuriin tulee osoitettua.

Urheilufiktio puuttuu

Kulttuurin näkökulmasta suurin puute on se, ettei liikuntaa käsittelevää
kaunokirjallisuutta, esittäviä taiteita tai elokuvia esitellä kootusti.
Ylipäätään näitä kulttuurin muotoja käsitellään harvoin, eikä niitä
löydy lainkaan lähdeluettelosta. Harvoja poikkeuksia tarjoaa Urho Karhumäen
romaanin Avoveteen maininta sivulla 71. Kirjahan voitti Berliinin
olympialaisissa kultamitalin kirjallisuudessa. Sattumalta tulin tarkistaneeksi,
miten kirja on merkitty viitteeseen ja lähdeluetteloon. Yllätyksekseni
huomasin, ettei sitä löydy kummastakaan! Karhumäen lisäksi kirjassa
viitataan vain Väinö Linnan ja Kalle Päätalon teosten ruumiinkulttuuria
käsitteleviin osiin. Nyt lukijalle jää käsitys, ettei Suomessa ole juuri
urheilua käsittelevää kaunokirjallisuutta ilmestynyt. Esimerkiksi Erkki
Vettenniemi on kirjoittanut aiheesta kahdesti (Bibliophilos 1/2007 ja Kanava /
33(2005)) ja kummallakin kerralla päätynyt toteamaan, että kyseistä
kirjallisuutta on viljalti. Urheilua on käsitelty fiktiivisissä tarinoissa
lehtien sivuilla, kansien välissä ja runomuodossa ainakin 1880-luvulta
lähtien. Esimerkiksi aivan 1900-luvun alussa vuonna 1903 perustettiin lehti
Tuulispää, josta tuli välittömästi Suomen keskeinen urheiluproosan foorumi.
Myös "Tahko" Pihkalan laajaan kirjalliseen tuotantoon lukeutuu urheiluproosaa;
”Löylykilpailu 1956-vuoden olympialaisissa kisoissa” julkaistiin alun perin
kokoelmateoksessa vuonna 1914. Tunnetuimpia urheiluproosan esimerkkejä ovat
Maiju Lassilan pienoisromaani Rakkautta ja Väinö Katajan teos Heinärannan
olympialaiset. Urheiluhistorian tutkijat ja tuntijat ne jo tuntevatkin, mutta
silti oudoksuttaa, ettei niitä Kokkosen teoksessa mainita. Nykykirjailijoista
olisi voinut mainita ainakin Tuomas Kyrön (700 grammaa) ja Miika Nousiaisen
(Maaninkavaara). Etenkin jälkimmäinen luotaa suomalaista urheiluhistoriaa
siinä määrin, että maininta kirjassa olisi oikeutettu.


Kuva: Orvo Saarikiven ohjaama suomalainen urheiluelokuva vuodelta 1939 perustuu
Urho Karhumäen romaaniin vuodelta 1936.

Onko oikein nostaa esille liikunta- ja urheiluaiheisen kaunokirjallisuuden ja
esittävien taiteiden puutteellinen esittely, vaikka Kokkonen ei missään
lupaakaan kirjoittaa liikunnan kulttuurihistoriaa? On ja ei. Liikuntakulttuurin
kokonaiskuvaan kuuluvat myös liikunnan representaatiot kulttuurin alalla. Ne
voivat jopa tarjota harvinaisen hyvän lähdejoukon, koska kriittisiä
lausuntoja ja liikunnan yhtenäiskulttuuria murtavia mielipiteitä on aina ollut
helpompi esittää ”laidalta huudellen”. Niiden puuttumista puolestaan
voitaisiin perustella vähäisellä merkityksellä; epäilemättä liikunnan
kansalaistoiminta, liikuntapolitiikka tai vaikkapa liikuntapaikkarakentaminen
muokkasivat liikunnan harrastajien kokemuksia suuremmassa määrin kuin
liikuntakuvaukset kaunokirjallisuudessa. Ja kuten edellä todettiin,
tämänlaajuisessa teoksessa rajauksia on tehtävä.

Edellä mainittua kommentointiani ei ole niinkään tarkoitettu kritiikiksi kuin
vinkiksi aiheen tuleville tutkijoille. Ehkä kaikkea suomalaisesta
liikuntakulttuurista ei olekaan tutkittu, kuten tulin aiemmin kirjoittaneeksi.
Kokkosen kirja tarjoaa kelpo ponnistuslaudan niille tutkijanaluille, joita
liikuntahistorian tutkimus on ainakin mielikuvissa vetänyt puoleensa. Kirjasta
on hyvä aloittaa aiheeseen tutustuminen mutta se tarjoaa uutta myös
kokeneemmille tutkijoille.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/