[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaiset todistajina Balkanin sodissa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Suistola, Jouni; Tiilikainen, Heikki: Sodassa vieraalla maalla - Suomalaiset
Turkin sodassa 1877-1878. Atena Kustannus Oy, 2014. 283 sivua.


Suomalaiset todistajina Balkanin sodissa
---------------------------------------------------------

Krimin sodan nöyryyttämä Venäjä valmistautui uuteen sotaan Turkkia vastaan
1870-luvulla. Sota alkoi epävirallisesti "vapaaehtoisten" sotilaiden tulvana
Balkanin kapinallisten tueksi. Länsimaat pidettiin tällä kertaa
puolueettomina järkyttävillä kuvauksilla Turkin hirmuvallasta ja
kristittyihin vähemmistöihin kohdistamista joukkomurhista. Suomalaisiakin
riensi ensin Serbian armeijaan ja sitten Venäjän armeijan sotilaina
taistelemaan turkkilaisia vastaan, mutta Gorni Dubnjakin valleilta palanneiden
Suomen kaartin veteraanien innostus laimeni kiihkottomaksi
velvollisuudentunnoksi ja sodan julmuuksien muisteloksi. Ammattitaitoisesti
toimitettu kirja on kriittinen esitys paitsi suomalaisten sotaseikkailuista ja
asemasta Venäjän valtakunnassa myös Euroopan suurvaltapolitiikan
ruutitynnyreistä Balkanilla ja Kaukasuksella.

Tohtori Jouni Suistola on toiminut vuosia professorina Pohjois-Kyproksella ja
everstiluutnantti Heikki Tiilikainen oli Kyproksella rauhanturvatehtävissä
sekä Suomen Sotilas -lehden päätoimittajana. Heidän yhdessä kirjoittamansa
katsaus suomalaisiin Venäjän-Turkin sodassa 1877-1878 on pätevästi ja
tasapainoisesti kirjoitettu. Vaikka suomalaisiin on iskostunut
tiernapoikaperinteeseenkin tarttunut epäluulo ”Turkkia ja Tattaria
vastaan”, Suistola ja Tiilikainen osaavat tehdä eron faktojen ja myyttien
välille. Heidän mukaansa myös suomalaiset sotaveteraanit aikoinaan näkivät
varsin realistisesti sodan molemmat puolet.

Aiempia monipuolisempi teos

Aiheesta on aiemmin kirjoitettu yksittäisiä muistelmia ja koosteita (Tapio
Hiisivaara 1968, Keijo Kylävaara 1978), eikä tämäkään kirja oleellisesti
poikkea kaavasta, vaikka onkin aiempia monipuolisempi. Sodan etenemistä
seurataan kahden suomalaisen, Matti Kuulan ja Victor Tuderuksen kertomusten
kautta. Näitä taustoitetaan ja sivujuonteita esitellään tietolaatikoissa
sekä runsaassa mustavalkoisessa kuvituksessa. Kirjassa on myös värikuvaliite,
tiivistelmä sodan päivämääristä ja lähdeluettelo, mutta ei
lähdeviitteitä eikä hakemistoa.

Vaikka Venäjä hyökkäsi Turkkiin virallisesti vasta 24.4.1877 ja sota oli
seuraavana talvena ohi, käytännössä taistelut olivat alkaneet jo muutamaa
vuotta aiemmin Venäjän lietsomien kapinoiden kautta. Lehdistössä
kirjoiteltiin Hertsegovinan ja Bulgarian kristittyjen kansannousuista sekä
heihin kohdistuneista julmuuksista, jotka vetivät osmanivaltakunnan
puoli-itsenäiset kristilliset valtiot – Serbian ja Montenegron –
taisteluihin keskushallintoa vastaan, mutta kapinallisten joukoissa taisteli
runsaasti venäläisiä vapaaehtoisia, joista osa oli korkea-arvoisia
ammattisotilaita. Heidän kerrottiin lähteneen lomalle tai eläkkeelle
Venäjän armeijasta. Jo kesäkuussa 1876 Serbian armeijaan oli liittynyt
suomalainenkin seikkailija Waldemar Becker, jonka lisäksi samana vuonna Serbian
armeijassa oli ainakin 18 muuta suomalaista – heistä neljä kaatui.

Batakin joukkomurha ja koston kierre

Kaikkialla Euroopassa järkytystä aiheutti etenkin Batakin joukkomurha
toukokuussa 1876. Siinä osmanien kodinturvajoukot, jotka koostuivat
enimmäkseen pomakeista (bulgaarimuslimeista) ja 12 vuotta aiemmin Mustanmeren
itärannalta (nykyisen Sotshin alueelta) karkoitetuista tsherkessipakolaisista,
surmasivat tuhansia bulgaarikristittyjä. Vähemmälle huomiolle länsimaissa
jäi kristittyjen kosto 22.7.1876, jossa Venäjän armeijan kenraaliluutnantti
Josif Gurkon komentamat kasakat (siis Venäjän virallisen selityksen mukaan
kristittyjen slaaviveljien apuun rientäneet vapaaehtoiset) teurastivat erään
kaupungin muslimit ja juutalaiset. Kun Turkin armeija ilmestyi paikalle,
murhattiin vuorostaan kristittyjä, mikä sai taas oitis suurta julkisuutta
ulkomailla.

 

Kuva: Batakin joukkomurha. Antoni Piotrowski, 1899. (Wikipedia Commons)

Länsimaihin ulottuneesta myötätunnosta huolimatta Serbia ja Montenegro
kärsivät liian raskaita tappioita ja suostuivat 31.10.1876 aselepoon.
Venäjälle tämä tulos ei kelvannut, vaan se lähti puolen vuoden päästä
virallisesti Turkkia vastaan ja marssitti myös Suomen kaartin pataljoonan
Balkanin vuorille ”kärsimään vilua ja nälkää”, kuten sittemmin on
laulettu. Venäjä hyökkäsi pihtiliikkeenä myös Mustanmeren itäpuolelta,
Kaukasuksen vuoriston kautta. Vähemmän tunnettu arkkiveisu kuvaili Karsin
kaupungin valloitusta 18.11.1877:

Sen linna on korkealle katselewa

Ja seutu myös kauniisti kukoistawa.

On kauhea kuunnella kansoen

Ja surkea sanoa Suomellen

Kuin siellä on kurjuutta kärsitty

Ennen kuin Karssi on woitettu. (s. 153)

Suomessa kuultiin lauluista ja luettiin sanomalehdistä Venäjän voitoista.
Sotilaiden mukana seikkaili myös Suomen Punainen Risti. Toisaalta kaikki eivät
innostuneet sotapropagandasta, vaan 10-vuotias Mannerheim halusi leikeissään
olla turkkilaisten puolella.

Aselepo, Berliinin kongressi ja rauhansopimus

Venäjän armeija juuttui Balkanilla pitkäksi aikaa Plevnan kaupungin
edustalle, jota turkkilaiset puolustivat yllättävällä sitkeydellä
10.12.1877 saakka. Vasta tammikuussa venäläiset saattoivat marssia Sofiaan ja
Turkki joutui taipumaan aselepoon. Vain länsimaiden uhkaus väliintulosta esti
venäläisiä marssimasta Konstantinopoliin, jonka porteille päättyi
suomalaistenkin sotaretki keväällä 1878. Britannia laskutti Turkkia
palveluksistaan miehittämällä Kyproksen.

Suomalaiset todistivat, kuinka venäläissotilaat murhasivat
puolustuskyvyttömät sotavankinsa ja kuinka pakolaisten ”Kuoleman tiellä”
oli ryöstetty ja kiduttamalla surmattu turkkilaisia siviilejä. Balkanilta
paenneista kahdesta miljoonasta muslimista puolet jäi sille tielle. Sen koommin
ei ole kuultukaan pomakeista ja tsherkessipakolaiset joutuivat toistamiseen
vaeltamaan osmanivaltakunnan laidasta laitaan saadakseen jostain turvapaikan.
Turkki menetti alueitaan molemmilla rintamilla ja Berliinin kongressissa
13.7.1878 solmitun rauhansopimuksen 61 § määräsi Turkin suojelemaan
Itä-Turkin armenialaisia (nimeltä mainiten) tsherkessien sekä kurdien
kostolta. Sopimus ei kestänyt neljää vuosikymmentä, mutta sodan kylvämä
viha on kestänyt paljon kauemmin.



Kuva: Valtiorajat Balkanilla Berliinin kongressin päätösten jälkeen vuonna
1878. (Wikipedia Commons)

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/