[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Entä jos Suomi ja Krim olisivat vaihtaneet paikkaa?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Montefiore, Simon Sebag: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri (Potemkin –
Prince of Princes). Kääntänyt Koskinen, Ari P.. WSOY, 2006. 640 sivua.


Entä jos Suomi ja Krim olisivat vaihtaneet paikkaa?
---------------------------------------------------------

Katariina Suuri oli kiistatta Venäjän historian tärkeimpiä hallitsijoita,
mutta harvemmin on Grigori Potemkinia ajateltu keisarinnan politiikan
pääideologina ja toteuttajana. Potemkin on sivuutettu rakastajana, vaikka hän
oli kauemmin sotapäällikkö ja hallintomies, joka loi perustan Venäjän
vallalle Krimillä ja muualla nykyisen Ukrainan alueella. Suomalaisille antaa
ajattelemisen aihetta Potemkinin suunnitelma siirtää Vanhan Suomen väestö ja
inkeriläiset uudisasukkaiksi Krimille tataarien sijaan. Miltä maailma meistä
nyt näyttäisikään, jos osat olisivat vaihtuneet, ja kuinka paljon
yksittäisen mielen oikut voivatkaan vaikuttaa historian kulkuun?

Brittihistorioitsija Simon Sebag Montefiore, joka kirjoitti muutama vuosi sitten
erinomaisen Jerusalemin historian, kirjoitti jo vuonna 2000 mielenkiintoisen
640-sivuisen elämäkertateoksen Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri (suom. Ari
P. Koskinen, 2006) Alkuteos Potemkin – Prince of Princes, 2000). Kirjassa on
mustavalkoisia kuvaliitteitä ja kartta, henkilö- ja lähdeluettelo, mutta ei
hakemistoa ja numeroidut lähdeviitteet (alkuteoksen s. 512-592) täytyy hakea
verkkosivulta. Tämä on ollut suomalaisen kustantajan valinta, sillä
alkuperäisessä englanninkielisessä painoksessa on 634 sivua, joista 81 on
uhrattu loppuviitteille ja 20 hakemistolle.

Kirja ei ole virheetön, kuten osoittavat omituiset etäisyydet: ”Kazan oli
vain 150 kilometrin päässä Nizhni Novgorodista ja hiukan yli 160 kilometrin
päässä itse Moskovasta.” (s. 163) – Venäjän toiseksi suurin kaupunki
Nizhni Novgorod on siis vain 10 kilometrin päässä Moskovasta? Todellisuudessa
matkaa on linnuntietä 402 km (junalla 417 km) ja Nizhni Novgorodista vielä 322
km (junalla 393 km) kauemmaksi itään Kazaniin. Virhe on käännetty
kritiikittömästi alkuperäisestä (s. 129): ”Kazan was mere 93 miles from
Nizhny Novgorod and that was just over a hundred miles from Moscow itself.”
Mutta mikä “maili” on noin 4 km? Vanha venäläinen maili oli 7,5 km.



Kuva: Grigori Potemkin Johann Baptist von Lampi vanhemman maalaamana n. 1790.
(Wikipedia Commons)

Simon Sebag Montefioren teoksesta on toisinaan vaikea löytää tapahtumien
vuosilukuja ja vaikka kuvaukset ovat eläväisiä, niiden muotoilu on joskus
tulkinnanvaraista. Kuusi vuotta kestänyt sota Venäjän ja Turkin välillä
alkoi 1768 (kirjan kuvauksesta päätellen 1769) ”kun venäläiset kasakat
ajoivat takaa…puolalaisia, jotka vastustivat…Venäjän vaikutusvaltaa
Puolassa, yli rajan pieneen Baltan tataarikaupunkiin alueella, joka
muodollisesti kuului Turkille. Siellä kasakat teurastivat juutalaisia ja
tataareja.” (s. 103) Wikipediasta voi tarkistaa, että näin tosiaan kävi
syyskuussa 1768 vaikka Venäjä kiistikin vastuunsa joukkomurhasta, mutta miksi
Balta olisi kuulunut vain ”muodollisesti” osmanivaltakuntaan? Onneksi
tällaiset epämääräisyydet eivät johdu siitä, että Montefiore yrittäisi
vähätellä Venäjän ulkopoliittista häikäilemättömyyttä.Vaikka
suomennoksestakin on jo yhdeksän vuotta, ”Uuden-Venäjän”
(Novorossijan)perustamiseen keskittyvä kirja tarjoaa hyvää taustoitusta
ajankohtaisille tapahtumille.

Montefioren varsinainen ansio on siinä, että hän nostaa Grigori Potemkinin
valtiomiestasolle, vaikka yleensä häneen on suhtauduttu yliolkaisesti
Katariina Suuren rakastajana ja kulissien pystyttäjänä. Montefiore kumoaa
myytin ”Potemkinin kulisseista”, vaikka myöntääkin kaikenlaisen
viranomaisten harhauttamisen kuuluneen jo 1770-luvulla venäläiseen
hallintokulttuuriin. Potemkin kuitenkin oikeasti rakennutti ja kehitti
hallittavakseen saamaansa aluetta nykyisessä Ukrainassa.

Kreikkalainen projekti kansanmurhien lähteenä

Potemkin oli henkilökohtaisesti, ilmeisesti vuodesta 1774 keisarinnan
”kreikkalaisen projektin” pääsuunnittelija. Hänen neuvostaan
kruununperillisen toinen poika kastettiin 1779 Konstantiniksi ja sai jo
varhaislapsuudestaan opetusta kreikan kielessä. Tarkoitus oli valloittaa
Konstantinopoli turkkilaisilta ja nostaa venäläinen pikkuprinssi uuden
Bysantin valtiaaksi. Projekti muotoiltiin muistioksi ja esiteltiin Itävallan
keisarille ennen tämän tapaamista keisarinnan kanssa Mogilevissä toukokuun
lopulla 1780 (s. 271-280). Katariina suuri esitti Itävallan keisarille
10.9.1782 yksityiskohtaisemman ja hieman vaatimattomamman suunnitelman uudeksi
sodaksi Turkkia vastaan ja Daakian kuningaskunnan perustamiseksi nykyisen
Romanian paikkeille. Tämä oli aikaa, jolloin muinaisten maakuntien nimet
palasivat muotiin ja niitä alettiin hyödyntää osmanivallasta vapautettavien
kansakuntien identiteettien muotoilussa. Daakiaa ei 1800-luvulla tullutkaan,
mutta sen sijaan saatiin Romania ja sen rinnalle Traakia eli Bulgaria,
Makedonia, Illyria (1840-luvulta Kroatia ja Slovenia) ja Syyriasta irrotettu
Palestiina. Samaan muotiin kuuluvat myös läntisemmät Belgian ja Sveitsin
postimerkeistä tutun Helvetian nimet. Tämä kannattaa muistaa kun pohditaan
Mesopotamian (nykyisen Irakin) kristittyjen nimeämistä assyrialaisiksi ja
kaldealaisiksi tai Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n intoa käyttää Meedian
nimeä Kurdistanista.

Alueiden, kaupunkien ja kansojen uudelleen nimeäminen, rakentaminen ja
asuttaminen sai 1770-luvulla valtavat ja kauaskantoiset mittasuhteet.
Potemkinille sopi mainiosti, että suuri osa tataareista pakeni Krimiltä ja
lähialueilta, sillä näin hän sai tilaa armenialaisille sekä 1200
kreikkalaiselle ”albaanille”, jotka olivat kunnostautuneet 1769 Venäjän
laivaston palveluksessa Turkkia vastaan. Potemkin perusti ja asutti
kreikkalaisilla kristityillä Mariupolin kaupungin. Potemkinin viehtymys
kreikkalaisuuteen näkyy myös Sevastopolin ja Simferopolin nimissä. Kyse ei
ollut antiikin ajalta periytyneistä, vaan aivan uusista kaupungeista, joiden
nimillä vedottiin klassismin hurmaamiin länsimaalaisiin. Näin luotiin pohjaa
1820-luvun filhellenismille.

Kun tänäkin päivänä puhutaan Hersonin kaupungista, jossa Vladimir Suuri
kastettiin vuonna 988, on hyvä muistaa, ettei se ollut samalla paikalla kuin
nykyinen Herson. Potemkin ei nimittäin malttanut odottaa Krimin niemimaan
liittämistä Venäjään, vaan perusti jo 1778 uuden Herson-nimisen kaupungin
sen lähistölle, missä ei ollut edes yhtä mökkiä. Toisaalta keskiajan
tunnettu kauppasatama Kaffa nimettiin Feodosiaksi, jotta sekin muistuttaisi
Mustanmeren pohjoisrannikon muinaisesta kreikkalaisasutuksesta. Kun
propagandalle oli rakennettu konkreettiset perustat, Venäjä ilmoitti 19.4.1783
eurooppalaisille suurvalloille aikovansa liittää Krimin itseensä, kerrotaan
Douglas Smithin toimittamassa kirjassa Love & Conquest – Personal
Correspondence of Catherine the Great and Prince Grigory Potemkin (DeKalb 2004).
Turkki hyväksyi tapahtuneen tosiasian vasta rauhansopimuksessa 29.12.1791.



Kuva: Katariina II saapuu Feodosiaan. Ivan Aivazovskin maalaus 1883. (Wikipedia
Commons)

Krimille jääneet tataarit vannoivat uskollisuudenvalan Katariina Suurelle
heinäkuussa 1783 ja samassa kuussa georgialainen Kartli-Kakhetin kuningaskunta
siirtyi Persian suojeluksesta Venäjän protektoraatiksi. Potemkin ei tähyillyt
pelkästään Balkanille, vaan myös Kaukasukselle. Hän suunnitteli 1783-1784
myös Armenian ja nykyistä Azerbaidzhania vastaavan muslimiprotektoraatin
perustamista. Itävallan keisarikin intoutui 1782 pohtimaan, saisiko Ranska
osansa osmanivaltakunnan kuolinpesästä Egyptin muodossa (s. 299). Napoleon
Bonaparte ei siis ollutkaan ensimmäinen ranskalainen, jota houkuteltiin
sotaretkelle pyramideille. Itse asiassa hän oli jo nuorena upseerina 1780-luvun
lopulla tarjoutunut vapaaehtoiseksi Venäjän joukkoihin Turkkia vastaan
1780-luvun lopulla, mutta Potemkin oli hänet hylännyt. Kuinka kaukonäköinen
rekrytointi olisikin voinut muuttaa historiaa!

Potemkinin hoviin tulvi innokkaita avustajia länsimaista. Korsikalaisia
uudisasukkaita tuli vuosien 1782-1784 välisenä aikana, Danzigin mennoniitteja
1790 ja muutoin Venäjällä vainottuja juutalaisia jo vuodesta 1775 alkaen. Kun
Britannia ei voinut enää toimittaa karkotusvankejaan Amerikan siirtokuntiinsa,
Potemkin tarjoutui 1784 ottamaan vangit huostaansa. Suunnitelma ei kuitenkaan
edistynyt ja brittirikollisten piti matkustaa 1787 alkaen Australiaan asti.
Venäjällä matkustellut Elisabeth Craven ihastui Krimiin niin että lupasi
välittää sinne englantilaisia ammattilaisia. Brittifilosofi Jeremy Bentham
oleskeli Ukrainassa 1786-1787, hänen veljensä pidempäänkin.
Touko-kesäkuussa 1787 Itävallan keisari uudisti vierailunsa Venäjälle ja
tapasi Krimillä keisarinnan. Potemkin pyysi keisarinnalta 22.6.1787 lisää
kannustimia Krimille muuttajille, kerrotaan Douglas Smithin toimittamassa
kirjekokoelmassa.

Oliko Potemkinin kolonisaatiopolitiikalla esikuvaa? Montefioren mukaan sen oli
tarjonnut Fredrik Suuri asuttaessaan hugenottipakolaisia Preussiin jo
1600-luvulla. Katariina Suuri puolestaan julkaisi 4.12.1762 ja 22.7.1763
manifestinsa, joilla kutsuttiin saksalaisia siirtolaisia Venäjälle. Ukrainaan
ja Volgan varrelle tulikin 27 000 saksalaista, joiden jälkeläisiä oli 1914
mennessä 600 000. Venäjällä uudisasuttamiseen liittyi kuitenkin synkempi
kääntöpuoli, sillä ”uudet” alueet eivät olleet asuttamattomia, vaan
alkuperäinen väestö oli raivattava tieltä tavalla tai toisella.

Montefiore olisi voinut mainita senkin, mikä Kerstin S. Jobst kertoo kirjassaan
Die Perle des Imperiums – Die russische Krim-Diskurs im Zarenreich
(Historische Kulturwissenschaft 11, Sipplingen 2007), että Venäjälle
1770-luvulla siirretyistä kriminkreikkalaisista osa puhui jo tataaria ja
ainoastaan ortodoksinen uskonto teki heistä Venäjälle mielenkiintoisia.
Muslimeista Potemkin ei piitannut, vaan toivoi tataarien muuttavan pois. Jobst
mainitseekin, että 1783-1784 Krimiltä muutti pois 8000 muslimia, joiden
kiinteistöt siirtyivät Potemkinin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi,
jaettavaksi hänen suosikeilleen. Potemkin paljasti toiveensa kirjeessään
keisarinnalle 29.7.1783:

This peninsula will be better still in every way were we to rid ourselves of the
Tatars and send them away. Many means for this can be found. For truth, they are
not worthy of this land, while the Kuban would make a decent home for them.”
(Douglas Smithin toimittama kirjekokoelma s. 146)

Suunnitelmat suomalaisten siirtämiseksi Krimille

Montefioren kirjasta löytyy muutamia viittauksia ruotsalaisiin, joiden joukossa
on voinut olla suomalaisiakin – heitä tuli Hersoniin vuoden 1790 paikkeilla
(s. 346), mutta lähdeviitteenä (18. luvun 111, s. 547) on Potemkinin kirje
insinöörieversti Gaksille 26.5.1783. Lähdeviitteistä (32. luvun 14, s. 584)
löytyy myös Potemkinin ehdotus ruotsalaisten sotavankien asuttamiseksi hänen
hallitsemilleen alueille – viite on epäselvä, mutta lienee kahteen
kirjeeseen 9.6.1791. Värälän rauhansopimus allekirjoitettiin kuitenkin jo
14.8.1790, minkä jälkeen sotavangit lienee kotiutettu. Olisiko kyse ollut
sotaa vastustaneista Anjalan liiton miehistä ja muista Ruotsissa
maanpettureiksi tuomituista, jotka eivät uskaltaneet palata kotimaahansa? Vai
uhkasiko suomalaisia laajempikin pakkosiirto Krimille? Tätä Suomen historiassa
ohimennen sivuutettua kysymystä kannattaisi pohtia enemmänkin.

Göran Magnus Sprengtporten oli tavannut Potemkinin keväällä 1787 ja
riitautunut hänen kanssaan. Seuraavana syksynä Johan Anders Jägerhorn
kirjoitti Sprengtportenille kriittisesti Venäjän politiikasta Puolassa ja
Krimillä, kertoo Allan Sandström vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassaan
Officerarna som fick nog – Anjalamännen och Gustaf III:s ryska krig 1788-1790
. Jägerhorn poistui Venäjältä jo syksyllä 1788 ja Sprengtporten kolme
vuotta myöhemmin, huhujen mukaan keisarinnan epäsuosiossa, mutta Venäjä
kiisti huhut eikä Sprengtporten arvostellut Venäjää – olisiko
Sprengtporten kuitenkin halunnut väistää mahdolliset Potemkinin suunnitelmat
suomalaisten etujoukon asuttamiseksi Krimille? Kaarle Henrik Klick puolestaan
siirtyi 1792 perheineen Sisä-Venäjälle, mutta omasta tahdostaan, kertoo Johan
Richard Danielson kirjassaan Suomen uudemmasta historiasta (osa 1, Helsinki
1898).

Helsinkiläissyntyinen konservatiivi Johan Albrecht Ehrenström, joka oli
joutunut Sprengtportenin seurassa Venäjälle yli vuodeksi mutta palannut
Ruotsiin, kirjoitti Gustaf Mauritz Armfeltille 25.6.1793 masentuneena Ruotsia
uhanneeseen vallankumouksellisuuteen, että jos kuningas surmattaisiin, ”tulen
jälleen toistamaan vielä kerran ystävillemme kehoituksen jättää tämä
kirottu maa ja perustaa uskollisten rojalistien siirtokunta, vaikkapa Volgan
rannoille tai Mustan meren rannalle” (Yrjö Blomstedtin kirja ”Johan
Albrecht Ehrenström – Kustavilainen ja kaupunkirakentaja”, Helsinki 1963,
s. 154 viitaten Ruotsin valtionarkiston Armfeltin kokoelmaan) – ilmeisesti
vielä tuolloin jossain eläteltiin ajatusta suomalaiskapinallisten
siirtämisestä lämpimämmille seuduille! Seuraavana vuonna Armfelt pakeni
Venäjälle, mutta hänen asuinpaikakseen määrättiin Kaluga, josta hän
pääsi pois vasta Katariina Suuren kuoltua. Kalugan kaupunkiin oli majoitettu
1786–1787 Krimin viimeinen kaani ja sinne joutuivat muiden muassa 1824–1833
kazakkikaani Shergazy sekä 1859–1868 kaukasialainen kapinajohtaja imaami
Shamil.



Kuva: Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814) kopio, Carl Fredrik von Bredan mukaan
1845. (Helsingin yliopistomuseo)

Ruotsin hyökkäys Venäjälle oli kirvoittanut Potemkinin kirjeen keisarinnalle
18.7.1788, jossa Montefioren mukaan:

”Potemkin kuvitteli mielessään armottomia väestönsiirtoja ja esitti
puoliksi pilaillen Suomen tyhjentämistä, sen väestön hajottamista ja maan
autioittamista” (s. 490).

Douglas Smithin käännöksen mukaan:

”I always said, though this may have appeared to be a joke, that all the
Finlanders ought to be settled throughout the state, and the land be made
impassable by cutting down a great number of trees. Then the capital would be
safe.”(s. 255)

Metsänhakkuut muodostivatkin strategian ytimen kenraali Aleksei Jermolovin
kukistaessa tshetsheenien vastarintaa puoli vuosisataa myöhemmin. Smithin
mukaan Potemkin luopui ajatuksesta helmikuuhun 1789 mennessä luettuaan
Sprengtportenin ja Jägerhornin suunnitelmista. Sen jälkeen autonomiasta tuli
vaihtoehto. Balkanilla ja Kaukasuksella kuitenkin Potemkinin suunnitelmat
jatkoivat omaa elämäänsä ja aiheuttivat kansanmurhien noidankehän, jonka
tuloksia voidaan tänä päivänä kauhistella Srebrenicassa, Famagustassa,
Jerusalemissa ja Kirkukissa asti.

Tallinnassa 26.10.1788 menehtyneen, Venäjän palveluksessa olleen
skottiamiraali Samuel Greighin sukulaisen Andrew Swintonin matkakirja "Travels
into Norway, Denmark, and Russia" (London 1792) perustuu hänen matkoiltaan
1788-1791 kirjoittamiinsa kirjeisiin. Kirja on omistettu Katariina Suurelle ja
kertoo “juhlitun kirjoittajan” aiemmista suunnitelmista siirtää Siperian
kansoja Ukrainaan:

"A celebrated Writer recommends to the Russian Government, to people the
Ukraine, by transplanting thither the natives of the frozen shores of Siberia,
'which,' says he, 'are of no service either to themselves, or to mankind, in
their  present situation.'" (s. 493).

Swintonilla oli kuitenkin oma vaihtoehtonsa:

"Might it not be better to transplant the whole nation of Finlanders from the
shores of the Baltic?" (s. 494)

Swinton myönsi, että suomalaisten pakkosiirto Ukrainaan rikkoisi Ruotsin
kanssa solmittuja sopimuksia vastaan, mutta sillä ei olisi niin väliä, koska:

"by sending the Fins to a better country, and replacing them with Russians,
would strengthen her frontier" (s. 495).

Pietarissa maaliskuussa 1791 päivätty ajatus väestönsiirrosta ei ollut
pelkkä kevyt hetken hairahdus, sillä Swinton viittasi siihen jo Inkerissä
marraskuussa 1790 päiväämässään kirjeessä. William Thomson (1746-1817)
kopioi Swintonin suunnitelmat kirjaansa Letters from Scandinavia (London 1796,
s. 323.) Suomessa näistä ajatuksista vaiettiin. Vasta sata vuotta myöhemmin
15.2.1895 Yrjö Hirn piti Historiallisen Yhdistyksen kokouksessa Helsingissä
esitelmän, jossa mainitsi Swintonin kirjan.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka ”puolileikillisesti” Potemkin
ehdotteli suomalaisten joukkosiirtoa Krimille ja oliko keisarinna tyrmännyt sen
suomalaisten kapinallisten mieliksi vai elikö ajatus Värälän
rauhansopimuksen jälkeenkin, muidenkin kuin brittiseikkailijoiden mielissä?
Oliko Potemkin se ”juhlittu kirjoittaja”, johon Swinton viittasi? Vai
kenties Semjon Vorontsov, Venäjän Lontoon-lähettiläs vuodesta 1785, joka
kirjoitteli ahkerasti englanniksi ja palkittiin 1790-luvun lopulla suurilla
tiluksilla Suomessa? Siperian kansoista tshuktshit oli kukistettu vasta 1789 –
suunniteltiinko heitä silloin siirrettäväksi valtakunnan toiseen päähän?

Montefioren kirja avaa suomalaisillekin erityisen mielenkiintoisia
tutkimussuuntia ja monet Venäjän nykyisinkin ajankohtaiset poliittiset ideat
ovat Potemkinin perua, vaikka ne on tapana lukea pikemminkin Katariina Suuren
nimiin. Potemkinin geopolitiikka ulottui Suomenniemeltä Krimille ja kenties
Kamtshatkalle asti.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/