[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kadonnutta aikaa etsimässä maalaustaiteen keinoin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Henna Karppinen-Kummunmäki <hkarpp(at)utu.fi> FM, tutkija, kulttuurihistoria,
Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Gutman, Laura & Kuurne, Laura (toim.): Pohjoinen uusrokokoo. Nyrokokon och
nordern. Neo-rococo and the North.. SKS, 2015. 166 sivua.


Kadonnutta aikaa etsimässä maalaustaiteen keinoin
---------------------------------------------------------

Pohjoinen uusrokokoo on värikylläinen taidematka pohjoismaiseen 1800-luvun
uusrokokoohon ja siihen, kuinka aikakauden yhteiskunnalliset olot vaikuttivat
taiteilijoiden 1700-luvun kuvauksiin. Kirja on osa Serlachius-museo Göstassa
pidettävää Markiisitar ja paroni-taidenäyttelyä.

Pohjoinen uusrokokoo esittelee 1800-luvulla suosituksi tullutta taidesuuntausta
uusrokokoota ja sitä, kuinka 1700-luvun ihannointi limittyi osaksi aikakauden
yhteiskunnallista ja kulttuurista ilmapiiriä Pohjoismaissa. Teos on julkaistu
osaksi Serlachius-museo Göstassa pidettävää Markiisitar ja paroni. Pohjoinen
uusrokokoo-näyttelyä (24.1.-26.4.2015).

Esipuheen on kirjoittanut Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen. SKS:n
toimituspäällikkö Hanna Karppanen on laatinut teoksen alkuun lyhyen
tietolaatikon rokokoon piirteistä. Näyttelyn kuraattori Laura Gutmanin
artikkeli Perhosten perässä tarkastelee uusrokokoon piirteitä ja sitä,
millaisena 1700-luku niissä näyttäytyi. Taidehistorioitsija Maria
Vainio-Kurtakon artikkeli Muistat kimmellyksen Kustaan päiväin... puolestaan
asettaa taidesuunnan yhteiskunnallisiin kehyksiinsä. Kaikki kirjan tekstit,
kuvatekstejä myöten, ovat niin sanotusti kolmella kotimaisella eli suomeksi,
ruotsiksi ja englanniksi. Kirjan lopusta löytävät loppuviitteet ja
kirjallisuusluettelo. Sinne on lisätty myös luettelo kirjassa esitellyistä
teoksista. Listaan on lisäksi merkitty ne taideteokset, jotka ovat esillä
Göstan näyttelyssä. Kuten Sivonen saatesanoissaan mainitsee, kirjan aihe on
erittäin mielenkiintoinen ja ansaitsee ehdottomasti huomiota osakseen. Sivosen
mukaan uusrokokoota on tutkittu verrattain vähän, joten kirja on hänen
mukaansa tärkeä keskustelunavaus.

Ainoa tekninen miinus täytyy antaa siitä, että kirjan tekijöitä ei
varsinaisesti esitellä missään, vaan lukijan täytyi etsiä tietoa eri
puolilta kirjaa, yhdistellä niitä sekä lisäksi käyttää varmistukseen
apuna internetiä. Olisin mielelläni halunnut tietää tekijöiden taustoista
edes jotain.

Menneen kaipuu

Kirjan teksti on kevyttä luettavaa. Tämä ei missään nimessä ole moite,
vaan suorastaan positiivinen asia. Teksti soljuu mukavasti taideteosten lomassa
antaen hyvin eväitä niiden tulkintaan. Mikäli lukija innostuu aiheesta
enemmän, hän voi aloittaa tutustumalla teoksen lähdeluetteloon. Toki
välillä lukiessa heräsi tarve saada lisätietoa tai kaipasi monipuolisempaa
käsittelyä. Tekstin osuus kirjassa on suhteellisen lyhyt, joten ei ole ihme,
että irtonaisia lankoja jää sinne tänne. Olisin myös kaivannut hieman
enemmän tilaa kontekstoinnille. Tekstin tarkoitus oli nähdäkseni saada
lukijan ajattelemaan ja oivaltamaan uusia näkökulmia, mitä se hyvin tekikin.
En tosin ollut niin valmis vetämään yhtäläisyysmerkkejä 1700-luvun ja
rokokoon välille, kuten kirjassa tunnutaan tekevän, vaikka taidehistoriaa
käsittelevässä teoksessa se onkin ymmärrettävää.

Itse luin kirjaa hyvin erilaisista lähtökohdista, nimittäin juuri 1700-lukua
tutkivan historioitsijan silmin. Jäin silti pohtimaan, missä määrin katson
itsekin kyseistä aikakautta samalla tavoin kuin 1800-luvun lopun taiteilijat.
Vaikka toki tutkijan työssä pyrkii karttamaan anakronistisia tulkintoja ja
yleistyksiä, niin kyseessä on silti aina tulkinta. Samalla tavoin kuin
maalaus, historiantutkimuksen antama kuva on aina jossain määrin
subjektiivinen, jälkipolvien tekemä tulkinta.

Ymmärrän hyvin taiteilijoiden, kuten kirjassa vahvasti esillä olleiden Albert
Edelfeltin ja Gunnar Berndstonin, viehtymyksen 1700-luvun kepeään ja
elämäniloiseen maailmaan. Tai ainakin tällaiseen kuvaan kyseisestä
aikakaudesta. Kirja sai miettimään, miksi itse olen ryhtynyt tutkimaan
nimenomaan 1700-lukua. Yhden selkeän syyn sanominen on hankalaa, mutta jokin
inhimillinen kiinnostus tutkittavaa aihetta kohtaan on yleensä se mikä
tutkijan työtä ohjaa, oli aihe mikä tahansa. Ehkä 1700-luvun kiinnostavuus
piilee juuri sen sijainnissa uuden ja vanhan risteyskohdassa, modernin
kynnyksellä.

Värikylläinen taidekirja



Kuva: Gunnar Berndtson: Puutarhaidylli, öljy puulevylle. Kuva Vesa Aaltonen,
Ett hem –museo.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti sen visuaalinen näyttävyys, kuten
taidekirjalle sopiikin. Se on yhtä värikylläinen ja pastellinsävyinen kuin
aiheensakin, aivan kansia myöten. Kansi on kaksiosainen: kirjan nimi on
painettu vasempaan reunaan liilan väriselle mokkakankaalle. Kannen toista
puolta koristaa Gunnar Berndtsonin maalaus Puutarhaidylli, jossa nuori,
rokokoovaikutteiseen pukuun pukeutunut, nainen pyydystää haavilla perhosia.
Kuvituksessa vuorottelevat 1700-luvun maalaukset ja 1800-luvun uusrokokoon
työt. Kuvat antavat hyvän käsityksen siitä, millä tavoin uusrokokoo
käsitteli 1700-lukua visuaalisesti, ja mitkä olivat rokokoon ja uusrokokoon
selkeät erot. Kyseessähän on nimenomaan jälkipolvien käsitys menneestä
ajasta, ja jossain määrin nostalginen kuvaus niin sanotuista ”paremmista
ajoista”.

Teos on kokonaisuudessaan mukavan rentouttava lukukokemus kaikille taiteen
ystäville, se on julkaistu osaksi Serlachius-museo Göstassa pidettävää
Markiisitar ja paroni. Pohjoinen uusrokokoo-näyttelyä (24.1.-26.4.2015).
Toivottavasti se onnistuu herättämään lisää mielenkiintoa tätä
taidesuuntausta kohtaan.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/