[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monipuolinen teos mediaympäristön muutoksesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Oinonen, Paavo: Markus-setä. Suomen ensimmäinen radiopersoona. Yleisradio,
2015. 255 sivua.


Monipuolinen teos mediaympäristön muutoksesta
---------------------------------------------------------

Suomen ensimmäisen radiopersoonan, Markus Raution, elämäkerta on enemmän
kuin aikansa superjulkkiksen tarina; kirjan nimi ja alaotsikko on vähän
hämäävä. Teos on nimittäin ennen kaikkea mielenkiintoista ja värikästä
mediahistoriaa yhtenäiskulttuurin, kansansivistyksen ja arvokkaiden
kravattikaulamiesten aikakaudelta.

 

Markus Raution (1891–1973) elämäkerta jatkaa Paavo Oinosen jo
väitöskirjassaan aloittamaa mediahistorian tutkimusta. Vuonna 2004 ilmestynyt
Pitkä matka on Tippavaaraan tarkasteli radion jatkosarjoja vuosina 1945–1964.
Tutkimuksen kohteena oli tuolloin kolme aikakauden suosikkiohjelmaa: Työmiehen
perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla.

Nyt aikajänne on pitempi: se ulottuu kaksikymmenluvusta viisikymmenlukuun, ja
mukaan mahtuvat mykkäfilmit, iskelmät, kuunnelmat ja selostukset sekä
tietenkin Lastentunti, joka teki Markus Rautiosta koko Suomen tunteman
radioäänen. Kolmenkymmenen vuoden työura Yleisradiossa päättyi, kun
televisio teki tuloaan ja yhtenäiskulttuurin rapautumisen ensimmäiset merkit
alkoivat näkyä vahvaa nousukautta eläneessä maassa.



Kuva: Neljä legendaarista radiopersoonaa - Markus Rautio, Ebba Jacobson-Lilius,
Carl-Eric Creutz ja Kaisu Puuska-Joki kuuluttajan pöydän nappuloiden ja
vipujen ääressä. Kuva: Yle Kuvapalvelu.



Rivinäyttelijästä median moniottelijaksi

Näyttelijäpariskunnan poika Markus Rautio päätyi ilmeisen itsestään
selvästi vanhempiensa ammattiin. Hän näytteli 1900-luvun ensimmäisellä
kymmenellä pikkurooleja Kansallisteatterissa, siirtyi sitten muutamaksi
vuodeksi Tampereelle ja pariksi vuodeksi Hollywoodiin, missä monien muiden
toiveikkaiden tulevien elokuvatähtien kanssa työskenteli pari vuotta ekstrana
eli joukkokohtausten avustajana. Irtiotto vaikuttaa reippaalta, sillä Raution
kielitaidosta ei ole tietoa. Englanti ei viime vuosisadan alussa kuulunut
monenkaan oppikoulun opetusohjelmaan, mutta toisaalta mykkäfilmin kaudella ei
näyttelijä tarvinnut kielitaitoa juuri muuhun kuin itsensä markkinointiin.

Matka antoi ainekset yhteen julkaistuun kirjaan ja muutamiin lehtijuttuihin
sekä lujan uskon elokuva-alaan. Selkeästi puhuva näyttelijä siepattiin
kuitenkin heti kotimaahan palattuaan toisen upouuden tiedotusvälineen
palvelukseen. Radioon Raution pestasi Alexis af Enehjelm, joka varsinaisesti oli
oopperalaulaja, mutta työskenteli vuonna 1926 toimintansa aloittaneen Oy Suomen
Yleisradio – Ab Finlands Rundradion kuuluttajana ynnä samanlaisena
yleismiehenä kuin Rautiosta tuli.

Radion alkuaikoina näet ohjelmisto oli suurelta osin paperilta luettua puhetta
tai studiossa soitettua musiikkia. Jos esitelmöitsijä teki oharit, kuuluttaja
paikkasi hänet – vaikkapa kertomalla omista matkoistaan. Orkesteria hänen ei
sentään tarvinnut tuurata, vaikka Rautio olisi ehkä siinäkin hommassa
pärjännyt – hän teki 1930-luvun alkuvuosina miltei 20 levytystä ja
sanoitti jonkin verran iskelmiä. Muutamaan pieneen elokuvarooliinkin hän ehti,
ja kirjoitti satunäytelmiä ja satukirjoja.

Työkenttänsä laajuudessa Markus Rautio siis vertautuu nykyaikaisiin median
moniottelijoihin, jotka juontavat, laulavat ja kirjoittavat, sillä
poikkeuksella, että Rautio ei nykykollegoiden tavoin tunkenut itseään
julkisuuteen, päinvastoin. Hän näyttää kuitenkin suhtautuneen suopeasti
haastatteluja kärttäviin toimittajiin, myös niihin jotka koko kansan tutuksi
tulleen Raution avioiduttua lähes nelikymppisenä halusivat esitellä hänen ja
Ingrid-rouvan tyylikkään kodin. Yksityiselämä jäi silti melko
tuntemattomaksi, myös työtovereille. Toisaalta: kaikki muutkin 1900-luvun
alkupuolen julkkikset saivat pitää yksityiselämänsä omanaan, roskiksia ei
tongittu eivätkä paparazzit väijyneet pensaissa.

Lastentunti nosti lapset näkyviin

Paitsi Markus Rautiosta, kirja kertoo myös 1900-luvun alkupuolen
mediamaisemista. Tosin silloin ei vielä puhuttu mediasta, tuskin edes
tiedotusvälineestä. Radio oli radio; ohjelmaksi kelpasi sekin, että
kuuluttaja avasi ikkunan ja selosti suurkaupungin katuvilinää. Aidot
äänitehosteet tulivat ikään kuin kaupan päälle. (Esimerkki on Ruotsista,
kuuluttaja oli Sven Jerring eli farbror Sven, sikäläinen Markus-setä. Jerring
ja Rautio olivat hyviä ystäviä. Jerringiltä Rautio sai ohjelmaideoita ja
sodan vuosina myös pieniä elintarvikepaketteja.)

Lastentunnilla, joka aloitti jo samana vuonna kuin Yleisradio eli 1926, on
muitakin ulkomaisia esikuvia. BBC:ltä omaksuttiin paljon sekä ohjelmaideoita
(nykynimike formaatti) että toimintamalleja. BBC onkin kautta vuosikymmenten
ollut esikuva sekä kotoiselle Ylellemme että Euroopan muille kansallisille
radiokanaville.

Oinonen osoittaa kirjassaan, miten radion, ja muunkin median, kehitys on ollut
kautta vuosikymmenten sidoksissa yhteiskunnan ja asenneilmaston muutoksiin.
Lastentunti nosti lapset näkyville; 1900-luvun alkukymmeninähän he eivät
yleensä olleet perheen keskipisteitä tai edes tasavertaisia perheenjäseniä,
vaan pikemminkin ilmaista työvoimaa kunkin kotitalouden tarpeisiin.

Hyvä esimerkki radio-ohjelman – tässä tapauksessa yksittäisen kuunnelman
– kytkeytymisestä osaksi kansakunnan yhteistä kokemushistoriaa, on
puolestaan Könnin kello.

Valtiojohtoisen radion pääasiallisiksi tehtäviksi koettiin uutisvälityksen
ohella kansanvalistus ja korkeakulttuuri, mutta kun poliittiset tuulet muuttivat
sodan jälkeen suuntaansa, se näkyi hetkessä sekä Yleisradion ohjelmistossa
että organisaatiossa. Markus Rautiohan ei ollut pelkkä kaurapuuron syöntiin
usuttava, kiltteydestä ja äidin auttamisesta jankuttava setä, vaan myös
työteliäs radiokuunnelmien ohjaaja, joka etsi jatkuvasti uusia teoksia ja
uusia esiintyjäkykyjä. Nelikymmenluvun lopun uudistuksissa hän sai kuitenkin
tyytyä rivimiehen rooliin – Hella Wuolijoki nosti teatteriosaston johtoon
Olavi Paavolaisen ja kaksikko korjasi kunnian myös Euroopan ensimmäisen
radioteatterin perustamisesta vuonna 1948. Oinosen mukaan idea oli ilmeisesti
pyörinyt Raution mielessä pitkään, mutta hän ei ollut riittävän tarmokas
ajamaan asiaa ja saamaan sitä läpi – hän oli enemmän työteliäs
toteuttaja kuin ponteva lobbari.

Nykyilmiöiden pitkät juuret

Kirjan ääressä oli hauska havaita, miten pitkät juuret erilaisilla tämän
päivän tiedonvälityksen ilmiöillä itse asiassa onkaan. Sanomalehdet ja
valtiojohtoinen radio aloittivat kissanhännänvetonsa jo 1920-luvun lopussa
eikä vastakkainasettelun aika ole vieläkään ohi. Kolmikymmenluvulla tehtyä
Markus-sedän Lastentunnin tyyppistä äänilevyä taas voi pitää modernin
monimediaalisuuden varhaisvaiheena. Faktan ja fiktion, dokumentin ja
lavastuksen, raja oli tuolloinkin yhtä häilyvä kuin meidän aikamme
tositelevisiossa. Eikä yhtiön kakkosmies, ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma,
kaihtanut esiintyä Radiokuuntelija-lehden mukamas puolueettomana kriitikkona
kehumassa oman alaisensa Markus Raution eloisia selostuksia. (Nykyisin ei ehkä
ihan tällaista kytkentää tehtäisi, mutta vastaavanlaisia tapauksia kyllä
esiintyy.)



Kuva: Teknikko Salo käyttää pikalevykaiverrinta. Ensimmäiset Yleisradion
ohjelmatallenteet tehtiin tällaisilla laitteilla. Kuva: Yle Kuvapalvelu.

Valitettavasti Raution kuten muidenkaan hänen aikalaistensa radioselostuksista
ei ole jäljellä montakaan, eikä Lastentunneista ja kuunnelmista ole säilynyt
kuin muutama nauhoitus. Melkoinen osa lähetyksistä oli suoria, ja
tallennustekniikan kehityttyäkin materiaalipula pakotti käyttämään samat
nauhat yhä uudelleen ja uudelleen.

Osittain tämän takia Oinonen operoi pitkälti kirjoitetun aineiston varassa.
Hän on käynyt läpi melkoisen pinon eri vuosikymmenten sanoma- ja
aikakauslehtiä sekä kutakuinkin kaikki radiossa työskennelleiden
aikalaistoimijoiden muistelmat. Tekstiä täydentävät Yleisradion arkistosta
poimitut kuvat, joita ei kuitenkaan ole kovin paljoa. Kuvissa näyttäytyy sekä
muutos että jatkuvuus – arvokkaiden kokopukua ja solmiota käyttävien
herrasmiesten sekaan on eksynyt pieni polvihousuinen poika, joka kuvatekstin
mukaan oli Markus-sedän lastentunnin vakiovieras. Aikuistuttuaan Orvo Kontio
vaihtoi välinettä – hänestä tuli television lastenohjelmien pitkäaikainen
toimittaja ja tv-ohjaaja.



Kuva: Markus-setä ja Lastentunnin vakiovieras Orvo Kalevi Kontio. Yle
Kuvapalvelu.

Markus Raution eläköityessä Yleisradiossa päättyi aikakausi:
kaikkitietävien setien ja tätien sijasta kanavat valtasivat lapset ja nuoret.
Parhaimmillaan he tekivät omat ohjelmansa alusta loppuun itse, toimittajien ja
tekniikan pysytellessä taustatukena.

Kirja on ansiokas ja monipuolinen teos mediaympäristön muutoksesta ja
miehestä, joka oli kolmen vuosikymmenen ajan aktiivisena toimijana muutoksessa
mukana.

Kummalliselta kuitenkin tuntuu, että kustantaja ei ole halunnut teokselle
laajaa lukijakuntaa. Yleisradion kustantamaa kirjaa ei ainakaan toistaiseksi saa
ostaa mistään, mutta tiettävästi sitä ollaan toimittamassa muutamiin
suurimpiin maakuntakirjastoihin.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/