[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Narrin vapaus ja taakka

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Paavo Oinonen <paavo.oinonen at utu.fi> FT, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heikkinen, Antti: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006.
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2014. 478 sivua.


Narrin vapaus ja taakka
---------------------------------------------------------

Antti Heikkisen (s. 1985) teos Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006 on
muhkea muusikon elämänvaiheiden luotaus. Kirjoittaja on nilsiäläinen
toimittaja ja kirjailija, joka ei peittele kohteensa ihailua, mutta ei hän
myöskään kuvaa kumarra. Heikkisen tulkinnassa Leskinen on herkkä
savolaispoika, lahjakas taiteilijasielu ja omahyväinen auktoriteettien
rienaaja, joka ei itseensä kohdistettua kritiikkiä niellyt. Runsaaseen
haastatteluaineistoon perustuva järkäle on ollut yksi kirjasyksyn
menestyksistä. Kirjasta oli vuoden 2014 lopussa otettu viisi painosta ja myyty
40 000 nidettä.

 

Heikkisen teoksen myyntiluvut osoittavat, että Juice on suomalaisille tärkeä
ja moni haluaa tietää enemmän hänen elämänvaiheistaan. Leskisen laulun
mukaan nimetty Risainen elämä antaa tähän aineksia, sillä kirjailija tekee
tarkkaa henkilökuvaa aina kohteen lapsuudesta viimeisiin vaiheisiin.
Tärkeimpinä todistajina ovat sukulaiset, ystävät, tuttavat ja työtoverit.
Suurelle yleisölle uusinta tietoa ovat Pauli Matti Juhani Leskisenä syntyneen
muusikon varhaisvaiheet Pohjois-Savon Juankoskella.

Heikkinen kertoo, että alun pitäen pienen tehdaspaikkakunnan poika totteli
lempinimeä Jussi, mutta ihastui myöhemmin kaverin keksimään Juiceen.
Elämän repeily alkoi lapsuudessa, sillä perheen isä Heikki ei ollut
jämäkkä ruokakunnan pää vaan pikkuisen vilungin maineessa. Jossakin
vaiheessa Heikki kääri omiin taskuihinsa työmaan sairaskassan käteiset, ja
tästä perheen maine kärsi.

Ylipäätään tehdastyötä enemmän isää kiinnostivat kirjallisuus ja
harrastajanäyttämö, jonka estradilla vapaa-aika kului. Heikki Leskinen
menehtyi varhain aortan repeämään, mutta paikkakunnan kirjaston asiakkaaksi
isä ehti poikansa opastaa, ja sieltä nuori Jussi kantoi luettavaa ja viihtyi
nenä kiinni kirjassa.



Kuva: ”Juice on tullut jouluksi kotiin ja joulukahveja juodaan Eini-äidin
kotipaikalla Juankoskella Akonpohjassa. Kuvassa Jussi (toinen vasemmalta,
Matti-ukki (kolmas oikealta) ja Eini-äiti (toinen oikealta).”(Kuva ja
kuvateksti kirjan kuvasivuilta)

Perheen äiti Eini oli tottunut pitämään kodin ohjakset käsissään, ja
entistä vankemman otteen hän tarvitsi miehensä kuoleman jälkeen. Perheeseen
syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista vain kaksi eli aikuisikään. Jussin
jälkeen terveenä syntyi Arvo, jolle isoveli oli jossakin vaiheessa isän
korvike. Kun äiti avioitui uudelleen, isäpuoli muutti kodin ilmapiirin. Juice
kapinoi eikä hyväksynyt komentoa. Heikkisen mukaan poika omaksui ongelmien
ratkaisemiseen samankaltaisen toimintatavan kuin isällä oli ollut: tuppisuuna
tilanteesta pakoon.

Inspiraationa suupaltit savolaiset

Pohjoissavolaisessa kasvuympäristössä oli jutunkertojia ja kovasuisia
venkoilijoita. Antti Heikkinen tähdentää puhemaailman merkitystä tulevan
sanataiteilijan kehityksessä. Leskisellä oli herkkä korva kielen vivahteille
ja värssyjä rupesi tallentumaan vihkoihin. Kun nuori Jussi Leskinen kuuli
Dylania ja Beatlesia, elämänmaali alkoi häämöttää. Kaukana Lontoossa
svengasi, Yhdysvalloissa kukoisti hippiliike ja Savon perukoiden nuorison
kiljukemuihin kiirivät nämä kiihkeät maailman äänet.

Vieraista kielistä kiinnostunut Leskinen pääsi opiskelemaan Tampereen
kieli-instituuttiin englanti pääaineenaan. Kielenkääntäjää ei Juicesta
tullut, vaan yksi suomenkielisen rockin uranuurtajista, jonka ensimmäinen yhtye
Coitus Int levytti uskaliainakin pidettyjä lauluja. Leskisen bändit vaihtuivat
ja lauluja syntyi. Näitä suomalaiset alkoivat antaumuksella hoilata, sillä
sävelet olivat tarttuvia ja terävät riimittelyt yleisön mieleen.



Kuva: Los Coitus Interruptus, eli Max Möller, Juice Leskinen, Harri Rinne, ja
Mikko Alatalo. (Kirjan kuvitusta)

Juice ryhmineen kiersi suomalaiset huvipaikat hyvällä menestyksellä moneen
kertaan. Tämä on monelle lukijalle tuiki tuttua tarinaa, mutta Antti Heikkisen
elämäkerta ei jää tähän. Sen kiinnostavin anti kasvaakin toisaalle, vaikka
viinahuuruisen kiertue-elämän arki on peittelemättä kuvattu. Elämäkerrasta
kutoutuu tarina kompleksisesta taiteilijasta, joka pakeni valmiita muotteja,
mutta putosi niistä tutuista tutumpaan.

Elämä vastarannan kiiskenä

Heikkisen kuvaus Leskisen opintojen kesken jäämisestä luonnehtii kohdetta
hyvin. Juice syytti katkenneista opinnoista instituutin rehtoria, vaikka
opiskelijana häntä kohdeltiin kuten ketä muuta tahansa, jolta opintolainaan
oikeuttavia suorituksia puuttui. Heikkinen toteaa, että Juice ei sietänyt
keneltäkään pienintäkään poikkiteloin asettumista. Kaltoin kohtelija
saattoi olla poliisi, virkavalta tai verottaja, mutta aina Leskinen ilmoitti
olevansa vainon uhri ja sai suomalaisten sympatiat puolelleen. Näissä
tilanteissa taiteilija nosti itsensä toisten yläpuolelle poikkeusyksilöksi,
jota eivät muiden säännöt koskeneet. Kun hänestä tuli kuuluisuus, hän sai
monesti narrin vapauden toimilleen, mutta kieli-instituutissa se ei vielä
onnistunut.

Toki tosielämän käänteet lisäsivät Leskisen vakaumusta yhteiskunnan
valtakoneiston vainosta. Henkilökohtaisen trauman hän sai aiheettoman
ilmiannon seurauksena tehdystä huumepidätyksestä. Positiivista oli, että
parin vuorokauden pituinen sellin mittailu poiki laulun aiheen.

Toistuva instituutioita vastaan asettuminen näkyy sekä Juicen tuotannossa
että yksityiselämässä. Se oli osa hänen luomisvoimaansa ja viestiään
yleisölle. Hänestä tuli suomalaisten virallinen vastarannan kiiski,
poliitikkojen ja julkkisten keinotekoisuuden sivaltelija. Juice asettui osaksi
herroille nauramisen perinnettä, ja hän halusi pysytellä narrin vapaudessa
joukkojen ulkopuolella. Kuitenkin sotienjälkeisestä rillumareista kumpuava iva
oli ollut elämöintiä kuvitellun kansan kanssa, sen edusmiehenä. Sitä se oli
Juicellekin, mutta mukana naurava ”kansa” osoittautui umpijuovuksissa
örveltäväksi laumaksi. Tämä kasvoi välillä taakaksi.

Kaikesta huolimatta Leskinen näki itsensä matalan rillumarein jälkeläisenä,
vaikkei hyväksynytkään nimitystä kansantaiteilija. Silti yhteys traditioon
hykerrytti salaa ja myöhemmin avoimesti, tiivistää Heikkinen elämäkertaan.
Helismaa, Kärki, Lavi ja Vainio olivat kunnioituksen kohteita – kuin myös
Dylan ja Beatles. Tämän jatkumon osaksi, taiteilijaksi, Leskinen itsensä
tunsi. Ja viime kädessä hän varmasti myös rakasti yleisöään tai ainakin
tunnetta, jonka massojen palvomana sai kokea.



Kuva: Grand Slamin matkassa kulki usein myös näennäisbasisti ja Juicen
sielunveli Matti Pellonpää (Kirjan kuvitusta)

Lopulta systeemiä vastaan hangoitteleva Juice Leskinen jumittui kärsivän
taiteilijan ja kapinallisen muottiin. Itsesäälin, umpimielisyyden,
epävarmuuden ja ujouden tuntemuksia lievittääkseen Juice joi litramäärin
suosikkijuomaansa valkoista vermuttia. Samankaltaisilla elämäntavoilla olivat
niin monet kirjailijat ja muusikot häntä aiemmin tehneet itsestään legendan.
Leskisen juominen karkasi 1980-luvun lopulla täysin käsistä eivätkä
ystävien hillitsemisyritykset auttaneet, päinvastoin ne rikkoivat välejä.
Lopulta Leskisen terveys romahti, mutta hän voitti sairautensa ja nousi vielä.
Heikkinen toteaakin, että Juice kirjoitti oman roolinsa valmiiksi jo
varhaisessa 1970-luvun sanoituksessaan ”Klovni heittää veivin”, jossa
väsynyt, kaiken nähnyt pelle menee tyynesti kuolemaan eikä ikävöi takaisin.

Monessa mukana

Läheisten lausunnot vahvistavat, että Juice väsyi varhain, mutta
elämäntavoistaan huolimatta taiteilija sai todella paljon aikaan. Paitsi että
hän työllisti kulloisenkin yhtyeensä ja sen ympärillä useita henkilöitä,
hän kirjoitti lauluja muille, laati lastenkirjoja, runokokoelmia ja teki
tekstejä näyttämöille. Osa muille laadituista sanoituksista on laadukasta
huippujälkeä, mutta muun muassa teatteritöissä lopputulokset saattoivat olla
keskeneräisiä, Heikkinen summaa.

Juice suosi kaikissa tekemisissään nopeutta. Studiossa hän ei juuri halunnut
korjailla osuuksiaan, mutta antoi ammattilaisille vapauden hioa valmista.
Entiset bändikaverit kiittävät reilua palkanmaksajaa, vaikka yhteiset
sovitustyöt menivät toistuvasti Leskisen nimiin.

Lauluja Juice teki monista ajassa liikkuvista ilmiöistä, mutta ehkä niistä
vahvimmat ihmissuhteistaan. Hän oli kolme kertaa naimissa ja lapsia syntyi
neljä. Vaikka kotona odottavista penelope-hahmoista ei voitane puhua, sillä
vaimot saivat äänensä kuuluville, taiteilijan elämäntavat koituivat
haasteeksi. Kaksi vaimoista kertoo näkemyksensä yhteiselämän hyvistä ja
huonoista hetkistä.

Elämäkertateoksen tärkeä ansio on Juicen tuotannon tarkka kartoitus, vaikkei
sitä olekaan koottu diskografiaksi ja kirjallisten teosten luetteloksi.
Elämäkerran tekijä hyödyntää myös muuta Leskistä käsittelevä
kirjallisuutta. Heikkisen erikoinen kerronnallinen ratkaisu on käyttää
pitkiä haastattelusitaatteja jonkinlaisina todistajien puheenvuoroina. Aluksi
häiritsevältä vaikuttava keino osoittautuu varsin toimivaksi, sillä
lainaukset ovat olennaisia ja valottavat kohteen eri puolia. Heikkisen kieli on
eloisaa ja ehkäpä rock-henkisen rouheaa. Tekijä ammentaa omasta ja kohteen
savolaisuudesta, ja tähän teokseen keino sopii.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/