[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Lavatanssikertomuksia ja refleksiivistä etnografiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Saarikoski, Helena: Silloin tanssittiin tangoa: Tanssikansan kertomaa
1900-luvulta. Kulttuuriosuuskunta Partuuna – Kulturandelslag Bardun, Helsinki,
2014. 335 sivua.


Lavatanssikertomuksia ja refleksiivistä etnografiaa
---------------------------------------------------------

Kulttuurintutkija Helena Saarikoski on viime aikoina paneutunut erityisesti
tanssin tutkimiseen. Hänen uusi teoksensa Silloin tanssittiin tangoa:
Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta on aineistojulkaisu, joka sisältää
suomalaisten kertomuksia omista lavatanssikokemuksistaan, mutta se on myös
johdatusta noiden kertomusten pohjalta tehtävään tutkimukseen.
Jokamies/nainen lukee kirjasta ehkä vain kuvaukset eri vuosikymmenien
tanssikokemuksista, mutta tutkija on kiinnostunut erityisesti kirjan loppuun
sijoitetuista etnografisista pohdinnoista.

Suomessa ovat lavojen ja seuratalojen tanssit olleet 1800-luvun loppupuolelta
1990-luvulle nuorten keskeisin vapaa-ajan viettämisen muoto. Kokemukset noista
tansseista kuuluvat suuren suomalaisen yleisön yhteisiin muistoihin, ja
paritanssien askelkuviot ovat olleet useimmille tuttuja. 1900-luvun kuluessa
tanssikulttuuri on yhtenäistynyt tanssiorkesterilaitoksen kehittymisen,
kulkuyhteyksien ja suurten lavojen rakentamisen myötä. Mutta 1960-luvulta
lähtien rock-kulttuurin läpimurto ja diskobuumi ovat aiheuttaneet, että
paritanssikulttuuri on taantunut ja muuttunut vieroksunnan, nostalgisen kaipuun
tai perinteitä arvostavan harrastuksen kohteeksi.

Lavatanssikysely 1991

Museoviraston kansatieteen toimisto on vuonna 1991 järjestänyt
”Lavatanssit”-otsikolla keruukilpailun, jossa suomalaiset ovat saaneet
kertoa omista tanssikokemuksistaan. Peräti 543 henkilöä onkin aikoinaan
vastannut kyselyyn, joka on painettu myös Saarikosken kirjan liitteeksi. Kysely
sisältää noin 250 suoraa ja epäsuoraa kysymystä ja vastauskehotusta.
Näihin kaikkiin ei ole ollut pakko vastata, vaan kertoja on saanut itse valita,
mitä, mistä ja miten kertoo. Koska kysymykset ovat avoimia ja vastaukset
vapaamuotoisia, on tekstiä kertynyt kaikkiaan yli 10 000 arkistoliuskaa.

Vastaajat ovat syntyneet vuosien 1900–1961 välillä, ja noin kolmasosa
heistä on syntynyt 1920-luvulla. Heidän joukossaan on suomen- ja
ruotsinkielisiä miehiä ja naisia maan eri puolilta. He kertovat
tanssimatkoistaan, tanssimisestaan ja tanssipaikkojen tapahtumista. Vaikka
kyselyn kysymykset ovat olleet kaikille samat, muistelijat ovat kirjoitelleet
kuka milläkin tavalla, toiset järjestelmällisesti joka kysymykseen vastaten,
toiset vapaasti oman tarinansa kertoen. Osa vastauksista on niukkoja
toteamuksia, osa taas monipolvisia selostuksia.

Muistelut ajoittuvat pääosin aikaan 1920-luvulta 1970-luvulle, mutta mukana on
muistitietoa jopa 1800-luvun lopulta. Siis kyselyn aikaan vastaukset ovat
kertoneet vähintään kahdenkymmenen vuoden takaisista kokemuksista, ja nyt,
Saarikosken tutkimuksen aikaan, kertojien kokemukset ovat olleet puolensadan,
jopa sadan vuoden takaisessa ajassa. Kuten Saarikoski asian ilmaisee, aineiston
kertomukset ovat sekä tanssikokemusten että tanssikulttuurin esityksiä,
joissa yleisöä, kulttuuria, historiaa ja identiteettejä tuotetaan hyvin
muuntelevasti ja monivivahteisesti.

 

Kuva: Tanssit Alppilavalla 1946. (Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo)

Mutta miksi Saarikoski on tarttunut tuohon kaksikymmentä vuotta sitten koottuun
muistitietoaineistoon? Siitähän on kyselyn laatija Aila Nieminen kirjoittanut
jo vuonna 1993 etnologian pro gradu-tutkielman Tanssilavat, järvi ja hanuri:
Lavatanssit Suomessa vuosisadan vaihteesta 1960-luvun loppuun asti Jyväskylän
yliopistoon. Yksi syy voisi olla, ettei yksi tutkija pysty tyhjentämään
huolella koottua ja arkistoitua aineistoa, vaan siihen jää aina eväitä
muillekin, jotka katsovat asioita uudesta näkökulmasta. Mutta tämä ei riitä
motivoimaan tutkijaa, jonka elämänhistoriaan ei paritanssi- eikä
lavatanssikulttuuri ole kuulunut. Kun vielä tanssien romanttis-emotionaalinen
viritys on Saarikosken mielestä ollut ”melko vastenmielinen sekoitus
synnintuntoa, hienhajua ja siirappia”, tuntuu oudolta, että hän on
paneutunut lavatanssien maailmaan.

Mutta tutkija voi innostua jopa vastenmieliseltä tuntuvasta aiheesta, kun
perehtyy siihen – sen tiedän omasta kokemuksesta. Näin on käynyt
Saarikoskenkin, sillä hän toteaa kirjassaan, että aineiston lukeminen on
pyyhkinyt hänen ennakkoluulonsa pois ja muuttanut hänen kuvansa tansseista
rikkaaksi, moniulotteiseksi, vaihtelevaksi ja vivahteikkaaksi. Mitä enemmän
hän on vastauksia lukenut, sitä enemmän hän on lukemastaan kiinnostunut,
vaikkei ole kaikesta pitänytkään. Tanssilavakulttuurin juonet ja asetelmat
ovat avautuneet, hän on alkanut kuulla nuorten äänen – vaikka kertojat ovat
olleet vanhoja, mutta eläneet kertomuksissaan nuoruuttaan. Hänelle on tullut
tunne siitä, että nuoruus on aina ja kaikkialla samanlaista ja että unelmat,
pelot ja toiveet ovat samoja ajasta riippumatta. Myös vierauden ja tuttuuden
tunteet ovat lukiessa jäsentyneet.

Tanssikansan kertomusten valikointi kirjaan

Humanistit ovat koonneet paljon ainesjulkaisuja; on nuotti- ja karttakokoelmia,
on sanakirjoja, kirjallisuuden kriittisiä editioita sekä folklore- ja
kertomuskokoelmia. Nämä eivät ole varsinaista tutkimusta, eikä niissä
esitetä tutkimuksellisia tulkintoja. Kuitenkin ne vaativat toimittajan taitoa
ja aineistohallintaa  ja tukevat varsinaista tutkimusta. Saarikosken kirjan
kertomusosia on juuri tällainen julkaisu, joka esittelee aineistoa, mutta ei
esitä tulkintoja.

Lavatanssit-kyselyn laajasta vastausaineistosta Saarikoski on valinnut kirjaansa
kaikkiaan 87 kertomusta, jotka antavat monipuolisen kuvan 1900-luvun kansan
tanssikulttuurista ja ihmisten kokemuksista tansseista eri puolilla Suomea,
kylissä ja kaupungeissa. Ne tuovat esille tanssien maailman laaja-alaisuutta,
moninaisuutta ja vivahteikkuutta. Koska Saarikosken tutkimuskysymys on, miten
tanssijat itse kuvaavat tanssiaan sanallisesti, hän on ottanut tutkimukseensa
mukaan vain ne vastaukset, jotka sisältävät omakohtaista vapaamuotoista
kerrontaa. Hän ei ole niinkään kiinnostunut asiatiedoista vaan muistoista,
kokemuksista ja merkityksistä. Hän on poiminut nimenomaan sellaisia
kertomuksia, joissa kertojan ruumiillisuus on läsnä ja joissa kertoja
sijoittaa itsensä ruumiineen, aisteineen ja tunteineen kertomalleen
näyttämölle ja avaa näyttämön lukijalle.

 

Kuva: Vapputanssit Alppilavalla 1955. (Väinö Kannisto/Helsingin
kaupunginmuseo)

Saarikoski tutkii myös musiikkia tanssin rajapintana ja selvittää, mitä
musiikki on merkinnyt tanssijoille, miten musiikki on koettu ja miten musiikista
kerrotaan tanssimuisteluissa. Kyselyyn vastanneiden kertomuksia lukiessaan
tutkija saa kontaktin kertojaan ja voi selvittää, mihin kulttuurisiin ja
sosiaalisiin yhteyksiin kerronta viittaa. Kirjan lukija puolestaan saanee
kontaktin kerrotussa maailmassa läsnä olevaan tutkijaan.

Valitut kertomukset muodostavat suhteellisen kattavan näytteen koko
aineistosta, mutta Saarikoski ei ole ottanut niitä kirjaansa alkuperäisessä
asussaan. Hänen mielestään ne eivät ole olleet sellaisinaan
julkaisukelpoisia. Jotta lukijalle ei jäisi epäselväksi tutkijan osuus, hän
selostaa valikointi- ja toimitusperiaatteitaan sekä tutkimusintressejään
peräti viiden sivun verran. Vaikka kertomusten kirjallinen arvo ei ole ollut
ensisijainen peruste kirjaan valinnalle – kertomusten etnografinen arvo ollut
tärkeämpi – hän on ”parannellut” vastauksia, muokannut niitä
kertovampaan suuntaan ja poistanut teksteistä todellisuusviitteitä –
kertojien yksityisyyden suojaamiseksi. Valikointi on ollut paljolti
intuitiivista. Yleensäkin kyselyvastauksia voidaan Saarikosken mukaan julkaista
vain huolella toimitetun, tiettyyn tarkoitukseen kootun valikoiman osana –
sittenkin reippaasti rajattuina ja editoituina.

Suuren yleisön on vaikea tavoittaa arkistoon taltioitua kyselyaineistoa, 
vaikka se olisi kuinka arvokasta etnografisesti ja esteettisesti, ja kun
kokonaan ei mitään aineistoa voi julkaista, on jonkun valittava se osa, joka
julkaistaan. Kuten Saarikoski huomauttaa, ainesjulkaisu on aina tutkijan
tulkinta aineistosta: se esittää tutkijan näkemyksen siitä, millaisena hän
haluaa aineistoa luettavan ja kuunneltavan. Toinen henkilö valitsisi toisin.
Ainesjulkaisut ovat myös poliittisia, koska ne tähtäävät tutkijayhteisön
ulkopuolelle ja pyrkivät tavoittamaan kaikkia asiasta kiinnostuneita sekä
niitä, jotka ovat aineiston alkujaan tuottaneet vastaamalla kyselyyn. Silloin
tanssittiin tangoa-kirjan kertomus-osiota ei kuitenkaan voi käyttää
tutkimusaineistona, koska sitä on toimitettu reippaasti. Toinen tutkija voi
kuitenkin arvioida teksteistä, kannattaako hänen mennä kaivelemaan
alkuperäisiä kirjoituksia omaa tutkimustaan varten.

Kylätanssien ajasta rockin ja diskon aikaan

Valitsemansa ja toimittamansa 87 kertomusta Saarikoski on järjestänyt
summittaiseen aikajärjestykseen kerrotun ajankohdan mukaan ja sijoittanut ne
vastauksista poimimiensa kuvailevien otsikoiden alle lähtien kylätanssien
ajasta sekä päätyen rockin ja diskon aikaan. Kummankin otsikon alla on vain
kolme kertomusta. Mutta seuratalojen ja tanssiorkesterien ajasta sekä
paritanssien huumasta kertoo yli kolmekymmentä tarinaa. Sota-ajan nuoria
muistelee tusinan verran kertojia. Jokainen kirjoitus on osa kertojansa
menneisyyttä sellaisena, kuin hän uskoo sen kokeneensa katsoessaan
menneisyyttään kertomishetkestä taaksepäin.   

Tekijä toivoo, että hän olisi onnistunut välittämään kertojien
muistoissaan säilyttämiä tanssikokemuksia nykyisille lukijoille ja
tanssijoille. Uskon, että hänen toivomuksensa toteutuu ja että tanssikansan
kertomukset tarjoavat nuorille lukijoille matkan tanssikulttuurin kiehtovaan
ihmemaahan. Toisaalta iäkkäille lukijoille ne voivat avata portit omien
kokemusten riemukkaisiin tai riipaiseviin muistoihin, ja nykyisin lavatansseja
harrastaville kertomukset antavat omille kokemuksille hauskoja vertailukohtia.

Refleksiivistä etnografiaa ja kokemuksen antropologiaa

Silloin tanssittiin tangoa on Saarikosken tekeillä olevan tutkimuksen
eräänlainen välitulos ja synteesi tähänastisesta tutkimuksesta. Kirjansa
lopussa, tanssikertomusten jälkeen, tekijä selittää yli
neljälläkymmenellä sivulla etnografista metodologiaa, joka on muotoutunut
hänen tulkitessaan aineistoaan ja joka on myös ohjannut tutkimusta,
kertomusten valikointia, kuuntelemista ja tulkintaa. Menetelmä on tulkitsevaa,
”refleksiivistä etnografiaa”.  Tekijä tutkii ”refleksiivisellä
metatasolla” ruumiillisen toiminnan eli tanssin sanallista kuvaamista sekä
pyrkii tulkitsemaan tanssijoiden tarkoittamia ja ymmärtämiä merkityksiä.
Viime kädessä tutkija itse tuottaa nämä merkitykset vuorovaikutuksessa
aineiston ja kertojien kanssa. Reflektiossaan tutkija myös tiedostaa ja pohtii
kriittisesti tutkimuskenttää: suhdettaan tutkimuskohteeseensa,  omaa
sijaintiaan ja tilannetta määritteleviä ymmärryksiä. Hänen huomionsa on
kentän ja tutkijan välisissä suhteissa, siinä vuorovaikutuksessa, jossa
tutkimustieto muodostuu.

Ihmisruumiin käytännöistä tanssia on tutkittu eniten, ja tanssitutkimuksen
tärkein kysymys on, miten kuvata tanssia. Tanssin etnografia antaa siihen
välineet. Saarikoski ymmärtää etnografian menetelmäoppina, joka on
käyttökelpoinen kenttätyön lisäksi myös arkistoaineiston tutkimuksessa.
Tuo menetelmäoppi koskee kentän, tutkimuskontaktin ja aineiston muodostamista,
analyysia ja tulkintaa sekä tulosten esittämistä. Kenttä ei ole vain paikka,
johon tutkija menee, vaan se tarkoittaa myös tutkijan suhdetta
tutkimuskohteeseensa. Tuon suhteen on oltava harkittu ja kriittisesti punnittu.
Saarikosken kenttä on paikantunut Kansallismuseon kansatieteen arkistosaliin,
jossa hän on paneutunut lavatansseja koskevaan kyselyaineistoon.

 

Kuva: Tanssiaiset Kenraalikuvernöörin talossa keisari Aleksanteri III:n
vierailun kunniaksi 9.8.1885. (Helsingin kaupunginmuseo)

Etnografinen tutkimus on laadullista, aineistopainotteista kulttuurintutkimusta,
jossa etnografi pyrkii ymmärtämään yksityiskohtia ja hienovaraisia eroja
sekä tulkitsemaan yhteisiä kulttuurisia merkityksiä. Etnografiassa kuvataan
kulttuuripiirteitä kulttuurin omien merkityskoodien jäsentäminä, mutta
tutkijan tulkitsemina. Refleksiivisessä etnografiassa tutkija ei pelkästään
kuvaile kohdettaan, vaan hän tiedostaa tutkimuksensa teoreettiset kytkökset,
oman esiymmärryksensä ja omat ennakko-oletuksensa sekä tutkimuksen
merkityksen tieteen kentällä. Siksi Saarikoski kertoo menetelmistään, joilla
hän lukee tanssikertomuksia sekä omista tanssiin ja tutkimukseen liittyvistä
kokemuksistaan, jotka ovat vaikuttaneet hänen tutkimusaiheen ja aineiston
valintaansa ja vaikuttavat myös hänen lukemiseensa.

Tanssikokemusten tulkinnassaan Saarikoski lähtee kulttuuriantropologi Victor
Turnerin hahmottelemasta kokemuksen antropologiasta, joka pohjautuu Wilhelm
Diltheyn prosessuaaliseen ymmärrykseen eletystä kokemuksesta. Tämä kokemus
syntyy aina nykyisen, menneen ja tulevan leikkauskohdassa, jossa kohtaavat myös
tunteet, tieto ja tahto sekä merkitykset, arvot ja päämäärät. Eletty
kokemus tapahtuu nykyisyydessä painottuen tunteeseen ja merkitykseen, mutta
kerronta viittaa aina menneisyyteen ja jäsentää tietoa koetun arvosta: mihin
koettu liittyy, mitä se merkitsee laajemmissa yhteyksissä. Ruumiinkokemukset
jäsentyvät elämänhistoriallisen kerronnan merkityksellisiksi osiksi eikä
niitä voi erottaa tunteista. 

Saarikoski puhuu myös narratiivisesta tanssietnografiasta, joka on paikkaan ja
aikaan sijoittuvan tanssikulttuurin kirjallinen esitys. Sen tutkittavina ovat
tanssikulttuurin kertojat ja tutkimusaineistona tanssien sanallinen kerronta,
menneistä ruumiinkokemuksista kirjoitettu muisteluaineisto. Kerronnantutkimus
ei ole tanssintutkimuksessa itse tarkoitus, vaan Saarikoski pyrkii tutkimaan
kerrottuja tansseja. Koska ihminen pukee kaikki kokemuksensa sanalliseen
muotoon, voidaan ihmisen ruumiinkokemuksia tutkia sanallisten kertomusten
kautta, vaikka tanssia on mahdotonta määritellä sanallisesti kattavasti
ruumiinkokemuksena ja ruumiillisena käytäntönä tai sosiaalisena toimintana.
Pidän tärkeänä Saarikosken huomautusta, että tanssijoiden kirjalliset
kertomukset tanssista eivät ole sen heikompia tapoja tietää tanssista kuin
tutkijan havainnointi ja osallistuminen.

Tutkimusalojen totuuksia ja todellisuuksia

Kirjan sivuilla 274–275 on mielenkiintoinen taulukko, johon Saarikoski on
koonnut ”Sosiaali- ja kulttuurihistoriallisen todellisuuden” ja
”Kokemuksen totuuden” ominaisuuksia. Hän luettelee kulttuurihistorian
piirteisiin mm. faktat, realistisen lukutavan, informantit, tiedonantajan
luotettavuuden ja tietojen tarkistettavuuden, yleistämisen, kulttuuriset
mallit, holistiset kuvaukset, tutkijan auktoritatiivisen tulkinnan sekä valmiin
palapelikuvan ja kulttuurin rajatun, yhtenäisen, rakenteellisen kokonaisuuden.
Vastaavasti kokemuksen totuuden alle hän ryhmittää kertomukset, narratiivisen
lukutavan, diskurssit, kertojanäänet, kerronnan kokemuksellisuuden,
etnografisen detaljianalyysin, kommunikaation ja merkitykset, monitasoisen
kontekstualisoinnin, moniäänisyyden, liikkuvan kaleidoskooppikuvan sekä
kulttuurin jatkuvasti kehkeytyvänä.

Kulttuurihistorioitsijana en tunnista Saarikosken esittämää ensimmäistä
kokonaisuutta oman tutkimusalani enkä minkään muunkaan nykyaikaisen
historiantutkimuksen hyväksymäksi paradigmaksi. Ainakin Turussa harjoitettu
kulttuurihistorian tutkimus asettuu paremminkin kokemuksen totuuden alle. Vaikka
osin kyseenalaistan Saarikosken taulukon pätevyyden ja vaikka hänen
reflektointinsa on paikoin turhan kiemuraista, lähitieteiden opiskelijoiden ja
tutkijoiden kannattaa tutustua tanssikirjan pohdiskeluihin.

 

Kuva: Oppilaita tanssimassa koulun juhlasalissa diskossa 1970-luvulla. (Lauri
Pietarinen/Helsingin kaupunginmuseo)

Kirjansa loppuun Saarikoski on liittänyt luettelon aikaisemmista tanssin
tutkimusta koskevista julkaisuistaan, jotka liittyvät nykyiseen tutkimukseen,
sekä tavanomaisen lähde- ja kirjallisuusluettelon. Lisäksi hän on laatinut
tanssien nimitys- hakemiston, josta löytyvät vaikkapa rimppa, slovari, hambo
ja rävtrav sekä musiikkihakemiston, josta silmääni osuivat mm. suupeli,
Dallapee, Emma ja Konsta Jylhän parempi valssi. Hakemistoissa on siis
kappaleiden nimiä, tekstisitaatteja, instrumentteja, soittajia, laulajia,
orkestereita ja yhtyeitä.

Kun olin lukenut Silloin tanssittiin tangoa, minua jäi harmittamaan, etten
ollut aikanaan vastannut museoviraston kyselyyn, vaikka olin aloittanut
lavatansseissa käymisen 12-vuotiaana joskus kaukaisessa menneisyydessä. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/