[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Voiko suomettumisen saunoa pois?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Luukkanen, Arto; Mallinen, Jukka; Puukko, Martti; Virkki, Pekka (toim.):
Lustraatio. Viestintätoimisto CRE8 Oy, 2015. 107 sivua.


Voiko suomettumisen saunoa pois?
---------------------------------------------------------

Latinalaisperäinen käsite "lustraatio" tarkoittaa rituaalista
puhdistautumista, jollaisia monissa entisissä diktatuureissa kommunistimaista
Etelä-Afrikkaan, on toteutettu vaihtelevilla tavoilla. Suomalaisessa
keskustelussa sillä tarkoitetaan puhdistautumista "kylmän sodan" tai
"Paasikiven-Kekkosen linjan" aikaisesta ulkopoliittisesta myöntyväisyydestä,
jolla oli myös raskaita sisäpoliittisia vaikutuksia. Kolmen kirjoittajan ja
kustannustoimittajan yhteinen kirja on tyylilajiltaan pamfletti, jonka
pitääkin olla poliittisesti kantaa ottava ja pohdiskeleva, eikä tieteellinen
tutkimus lähdeviitteineen.

 

Pekka Virkin toimittama kirja haastaa lukijansa vihdoin tuomitsemaan
"suomettumisen" ja vaatimaan seuraamuksia niille maanmiehille, jotka aikoinaan
johdattivat kansaa ulkopoliittisen lyömäaseen käyttöön, epävirallisiin
virkakieltoihin, sensuuriin ja itsesensuuriin sekä muihin lieveilmiöihin.
Mutta osaavatko ja haluavatko suomalaiset vihtoa itsensä ja toisensa puhtaiksi
siitä, mitä aikoinaan saunoissa ja kabineteissa harrastettiin valtioviisauden
nimissä? Enää ei pidä kysyä, kuka heittäisi ensimmäiset
löylykauhalliset, vaan ketkä kestäisivät lauteilla.

Teoksen lyhyin osuus on Jukka Mallisella ja loput jakautuvat Martti Puukon sekä
Arto Luukkasen kesken, joista kumpikin on kirjoittanut 2-3 erillistä
artikkelia. Kaikki artikkelit ovat mielenkiintoisia, mutta Virkin lupaama
”selkeä toimintamalli yhteiskunnan tervehdyttämiseksi” jää lähinnä
Luukkasen vaatimuksiin ”Tiitisen listan” julkistamiseksi ja
”totuuskomission” perustamiseksi.

Vala vannottu, toisesta vapautettu

Mallinen aloittaa vertailemalla Suomen liittämistä Venäjään vuonna 1809
Itä-Preussin miehitykseen 1758-1762. Myös itäpreussilaisilta Venäjä vaati
uskollisuudenvalaa, jota väestö kuitenkin vastusti. Miehitys jäi lyhyeksi ja
rinnastuu ajallisesti pikemminkin Suomen ”pikkuvihaan”. Lienee kuitenkin
kiistatonta, että 1800-luvun autonomia loi perustan suomalaiselle
myöntyväisyyspolitiikalle, jota Mallinen pitää maanpetoksena Ruotsin
kuningasta kohtaan. Malliselta jää tosin huomaamatta, että sattumalta Kustaa
IV Aadolf vapautti alamaisensa uskollisuudenvalastaan samana päivänä kun
suomalaiset vannoivat sen Porvoon valtiopäivillä Aleksanterille - uutisesta
tietämättömät suomalaiset onnistuivat mahdollisesti muutamalla tunnilla
kääntämään kapinansa lailliseksi ja Venäjän kiirehtimän puolenvaihdoksen
ikään kuin kaukonäköiseksi valtioviisaudeksi.

Mallinen näkee toisen käännekohdan ”yöpakkasissa” 1958, jolloin ”nuori
polvi vasemmalta oikealle sortui itsepetokseen ja alkoi oikeasti uskoa
YYA-liturgiaan toisin kuin Kekkosen sukupolvi.” Kun Suomen itsenäistymisen
eläneet ja sodan kauhut kokeneet ymmärsivät, että maltti oli
ulkopolitiikassa välttämättömyys, nuoremmat tekivät siitä hyveen. Mallinen
tukeutuu Arvo Saloon, joka 1986 tunnusti ”noottikriisin” yli Kekkosen
uudelleenvalintaan ulottuneen kauden 1958-1962 dramaattisuuden: ”Ensin
viehätti voima, heti perään myös itse idea.” Tämä psykologinen ilmiö
tunnetaan Tukholman-syndroomana, jossa panttivanki samaistuu vangitsijaansa -
ensin vangitsijan voimaan taipuminen nähdään taktiikkana, mutta pian
panttivanki alkaa tosissaan uskoa, ettei vangitsijalla ole pahoja aikeita.
Syntyy eräänlainen sadomasokistinen lumous.



Kuva: Neuvostoliiton teollisuusnäyttely Messuhallissa 1950-luvulla. (Väinö
Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo)

Suomessa on vielä 2000-luvullakin haluttu väkisin uskoa, ettei Venäjällä
ole pahoja aikeita, koska ei haluta ahdistua ja pelätä:

”Putinin miesten ja venäläisen öljyrahasateen ilmestyttyä pelipöytään
luotiin Moskovan kortilla pelaamisen oikeutukseksi keskinäisriippuvuuden
teoria: Venäjä on yhtä riippuvainen Euroopasta tulevista öljy- ja
kaasutuloista kuin Eurooppa Venäjän hiilivedyistä. Siksi Venäjä ei voisi
tehdä sitä, mitä se sitten kuitenkin teki - Ukrainassa.”

Vapautumisen myyttejä ja lumoutumista kollegoista

Puukko kertoo ensimmäisessä artikkelissaan Puolasta, jossa elää myytti maan
vapautumisesta jo kesäkuun 1989 vaaleissa, vaikka vain runsas kolmannes
parlamenttipaikoista täytettiin vapaasti. Kommunistien kanssa oli sovittu
joulukuuhun 1991 jatkuneesta siirtymäkaudesta, jonka kuluessa he ehtivät
tuhota arkistoja. Kansallissankariksi nousseen Lech Walesan nuoruudenhairahdus -
kontaktit turvallisuuspalveluun 1970-luvun alkupuolella - järkyttävät
Puukkoa, vaikka useimmat suomalaiset lukijat antaisivat anteeksi tällaisia
syntejä.



Kuva: Lech Walesa ja George H.W. Bush Varsovassa heinäkuussa 1989. Taustalla
Barbara Bush. (Wikimedia Commons)

Toisessa artikkelissaan Puukko irvailee Tarja Halosen veljeilylle (voisiko näin
sanoa?) venäläisen kollegansa kanssa, joka oli kuulemma mukava mies:
”Niinpä niin, on yleisesti tunnettu tosiasia, että Neuvostoliitossa ujoimmat
ja herkimmät kaunosielut hakeutuivat juuri KGB:n palvelukseen.” Halosen
lumoutumiseen löytyy monia kansainvälisestikin tunnettuja vertailukohtia ja
suuri osa länsimaisesta mediasta uskoi aikoinaan Juri Andropovin olevan salaa
jazzia kuunteleva humanisti. Yhtä moni piti puolestaan Ronald Reagania
sotahulluna B-luokan näyttelijänä ja George W. Bushia toisena suurena uhkana
maailmanrauhalle. Eivät suomalaispoliitikot ole suinkaan ainoat, joihin
propagandistien imagonrakennus tehoaa. Puukko syyttää Halosta myös siitä,
kuinka tämä ”punnersi itsensä vuoden 2008 syyskuun alussa EU:n Georgiaa
käsittelevään huippukokoukseen”, mutta erehtyy kutsumaan silloista
ulkoministeriä Alexander Stubbia pääministeriksi.

Puukko päättää osuutensa kirjasta aforismiin: ”Jos joku porsas vaatisi
puhtaampaa sikolättiä, sitä kohdeltaisiin oman pesän likaajana.”

 

 

Lähihistorian tutkimus vaatisi itsekritiikkiä

Luukkasen ensimmäinen artikkeli toistaa katsausta Suomen historiaan
autonomiasta nykyaikaan, mutta muutamassa kohdassa lauseet katkeilevat.
Arvokkaampi on toisen artikkelin kuvaus Ukrainan arkistojen avautumisesta, johon
Suomen arkistoviranomaiset eivät uskalla tarttua koska se voisi -
Kansallisarkiston johtajan sanoin - ”vaikeuttaa yhteistyötä esimerkiksi
Venäjän arkistojen kanssa”. Näin voi hyvinkin olla, mutta kieltämättä
vaikuttaa paradoksaaliselta että Venäjän arkistojen hyödyntämisen nimissä
pitää sulkea silmiään Ukrainassa avautuvilta arkistoilta. Ehkä vielä
perinteisempää itsesensuuria olisi, jos varmuuden vuoksi pysyttäisiin
suosiolla kaikkien ristiriitaisten arkistointressien ulkopuolella.

Kolmannessa artikkelissaan Luukkanen penää nimenomaan lähihistorian
tutkimuksen vapauttamista, mihin on periaatteessa helppo yhtyä. Vaikeampi on
keksiä kuinka sen voisi toteuttaa kun poliitikot, toimittajat ja tutkijaeliitti
ovat haluttomia itsekritiikkiin. Suomessa ei ole tapahtunut Itä-Euroopan maista
tuttua vallankumousta, koska Suomi säilyi - vaikkakin rimaa hipoen - Kekkosen
neljännesvuosisataisesta hallituskaudesta, poikkeuslaista ja YYA-sopimuksesta
huolimatta länsimaisena demokratiana. Jälleen kerran, kuten jo 29.3.1809 ja
sotien aikaan, tarkka ajoitus suosi Suomea, joka on kerta toisensa jälkeen
selvinnyt pinteestä. Caesarin ja Napoleonin kaltaiset seikkailijat luottivat
Onnettaren suosioon, kunnes se petti heidät - ja yhtä lujasti suomalaiset
valtioviisaat luottavat siihen, että taipua voi taittumatta ja päänsä
työntää pensaaseen kunnes myrsky on ohi. Niinpä ”suomettuminen” on
pohjimmiltaan ajopuuna ajelehtimista ja seikkailupolitiikkaa, vaikka
yrittääkin esiintyä viisaana valintana.

Oikeutettu kauhistelu jäänee huomiotta

Lustraatio luultavasti unohtuu tarpeettomana hätähuutona, ellei Suomelle käy
huonosti - ja varmasti yritetään unohtaa, jos niin käykin. Ikävä tosiasia
on, että se poika joka huuteli sutta kaiken aikaa lopulta syötiin - ja ellei
häntä syöty, hänen oli turha toivoa myötätuntoa kyläläisiltä. Kauko
Kare, Tuure Junnila, Ahti M. Salonen ja moni muu varoitti aikanaan
”suomettumisen” vaaroista, mutta vaikka heidän maineensa osin palautettiin
1990-luvulla, eivät he koskaan saaneet ansaitsemaansa täyttä tunnustusta;
Junnilan elämäkerta vuodelta 2009 ja Georg C. Ehrnroothin muistelmat vuodelta
1999 ovat kirjaharvinaisuuksia, eikä viimeisiä tannerilaisia tai
perustuslaillisia ole juuri muisteltu, vaikka Kaarlo Pitsinki ja Kullervo Rainio
lienevät vielä elossa. Siksi Lustraatio on kuin raittiusseuran nutturapäiden
kurkistus SM-kerhon touhuihin: oikeutettua kauhistelua, mutta sivuutetaan
häveliäästi koska liian moni haluaa sulkea silmänsä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/