[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pitkästymisen torjuntaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lassi Saressalo <lassi.saressalo at elisanet.fi> dosentti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pilke, Helena; Kleemola, Olli: Elämää juoksuhaudoissa. Sotilaiden huvit ja
harrastukset jatkosodan rintamilla.. SKS, Kirjokansi 15, 2015. 203 sivua.


Pitkästymisen torjuntaa
---------------------------------------------------------

Teos välittää kuvan siitä sotamaailmasta, joka jää tavallisen
sotatietokirjallisuuden ulkopuolelle. Asemasodan pitkästyttävät kuukaudet
kehnoissa olosuhteissa vaativat korvaavaa toimintaa. Sitä kehittivät sotilaat
itse, mutta myös virallinen osapuoli, Suomen armeija. Massaurheilusta
kortinpeluun kautta puhdetöihin ja opiskeluun: siinä osa monimuotoisesta
elämästä rintamalla ja sen välittömässä läheisyydessä. Mukana on myös
kotirintaman kurkistusluukku, kenttäposti.

Sotaan liittyvä tietokirjallisuus paneutuu pääsääntöisesti itse
sotatapahtumiin, sotapäälliköihin ja -kalustoon. Fiktiokirjallisuus taas
tarkastelee sotimista pääasiallisesti yksilön tai pienryhmän/joukko-osaston
näkökulmasta ja sekin keskittyy ainakin hurjimmillaan paukkeeseen,
räiskeeseen, kuolemiin ja sankaritekoihin. Siinä välissä on sitten
dokumentaarinen romaani, faktio, jossa faktapohjalle rakennetaan
kaunokirjallista juonikuviota fiktiivisine tai puolifiktiivisine
henkilökuvineen.

Pilkkeen ja Kleemolan teos käsittelee rauhaa sodan sisällä: sitä elämää,
jota miehet – ja naiset – elivät taisteluiden lomassa erityisesti
pitkästyttävän asemasotavaiheen aikana talvesta 1942 kesään 1944. Rintamat
vakiintuivat syksyn 1941 aikana. Tuolloin molemmat osapuolet ymmärsivät, että
olisi turha hakata päätä mäntyyn ja menettää miehiä tällä
sotanäyttämöllä, joka idästä katsoen kuitenkin oli sivurintama. Lännestä
katsoen se taas muodosti turvallisen itärajan, jota tarvittaessa sitten voisi
puolustaa. Suur-Suomi katosi syksyn 1941 loppuvuoden taisteluissa!

Mutta ”nuo puoli miljoonaa ukkoa” ja sadat rintamanaiset olivat jossain
poissa kotoa, Rajajoelta Koilliskairaan ulottuvalla rintamalla,
sotatoimialueella, jossa järjestystä pitivät sotilashallintoelimet, rintaman
läheisyydessä sotatoimiyhtymät. Siviilit olivat kaukana, paitsi ehkä
Kannaksella, jonne kesästä 1942 lähtien palasi evakuoitua väestöä
aloittamaan uutta elämää takaisin vallatulla alueella. Rintamaolosuhteisin
oli totuttava ja elämä keskittyi pieniin kuvioihin, omaan tukikohtaan, oman
joukko-osaston eturintamaan ja reservin tukialueeseen. Vain harvoin
rintamamiehen näkökulma pääsi avartumaan kotiseudulle lomajärjestelmien
alkaessa toimia.

Pitkästymisen torjuntaa

Mitä sitten tehtiin, miten saatiin kaksi ja puolivuotinen, joiltakin osin
kolmivuotinen aika kulumaan, kun käytännössä mitään ei tapahtunut? Toki
vartiossa saatiin aikaa kulutettua, korsussa elettyä ja joskus käytiin
vihollista kiusaamassa tai päinvastoin, mutta pääasiassa elo oli olemista –
ja lomien odotusta. On muistettava, että rintamalla palvelevat olivat
pääasiallisesti nuoria miehiä, alle kolmekymppisiä tai vähän yli, mutta
käytännössä kuitenkin nuorukaisia, joiden elämä ei vielä ollut
vakiintunut uomiinsa siviilissä. Nyt he joutuivat elämään tiukasti
järjestäytyneessä sotilasyhteisössä, ilman niitä elämää rikastuttavia
elämyksiä, joita tavallisesti tuon ikäisille arkisin ja pyhäisin suodaan.
Millä täytettiin tyhjyyden olotila?

Tähän toimettomuuden olotilaan pureutuu Pilkkeen ja Klemolan kirja. He ovat
ottaneet tehtäväkseen koota yhteen ne sotilaselämään liittyvät
vaihtoehtoiset elämisen muodot, jotka mahdollistuivat tai mahdollistettiin
asemasodan aikana. Aineisto on koottu alan kirjallisuudesta ja Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran korsuperinteen keruun materiaalista.

Korsuelämää

Teos alkaa kuvauksella rintamaolosuhteista. Asuminen ahtaissa
yhteismajoitustiloissa, eturintaman korsuissa ja taaempana parakeissa ja muissa
tilapäismajoituksissa loivat nuorille miehille uuden elämäntilanteen, jota
toki oli jo koulutusvaiheen kasarmielämässä harjoiteltu. Sopeutuminen
sotilaselämään, ahtauteen, hajuun, likaan, syöpäläisiin oli kuitenkin
jotain, mitä ei ennen oltu eletty. No, eivät maaseudun ja työläiskasarmien
asumisolosuhteet siviilissäkään ihan nykyajan normitusta noudattaneet, mutta
ilmeistä on, että sotilasyhteisön muodostamat asumisahtaudet ovat kuitenkin
omaa luokkansa. Teoksesta ei valitettavasti selviä se, etteivät miehet
vuosikausia korsuissaan asuneet, vaan säännöllisin väliajoin koitti
mahdollisuus selustapalveluun, vaikkakin vain teltta- tai parakkimajoituksessa,
mutta poissa korsuelämästä.

Niille, jotka korsuissa joutuivat joulunsa viettämään, tarjosi kotirintama
paketteja, niin omaisilta kuin tuntemattomilta ystäviltä. Korsut koristettiin
jouluisiksi vaatimattominkin välinein ja esivalta tarjosi joulun sanomaa.
Jouluksi 1942 oli jo puolustusvoimatkin valmistautunut joulunviettoon:
rintamalle lähetettiin mm. 4500 laatikkoa kuusenkoristeita, yli 750 laatikkoa
kynttilöitä, 3000 latvatähteä ja yli 5500 kuuseen ripustettavaa lippusarjaa,
varmaankin Suomen lippuja.

 

Kuva: Otava. Valokuvaryhmän kämppä jouluaattona 1939. SA-kuva.

Tärkeämpää kuin joulupaketit oli kuitenkin mahdollisuus harrastaa
kirjeenvaihtoa omaisten, tuttavien ja tuntemattomienkin kanssa. Kirjeet, jotka
kulkivat asemasodan rauhallisina aikoina noin viikossa vastaanottajilleen,
olivat ikkuna kotiseutuun ja kirjeenvaihtotoveriin. Joku kirjoitti
säännöllisesti ja kertoi olemisistaan ja antoi vaikkapa ohjeita vaimolle
maatilan hoidosta, joku harvemmin, joku ei koskaan. Ja houkuttavia olivat
kirjeet tuntemattomille, usein tietenkin naispuolisille, joita sitten ehkä
tapailtiin lomilla. Luonnollisestikin tuo kirjeenvaihtoikkuna oli kaksipuolinen.

Korsuelämään kuuluivat myös muut ajantappamismenetelmät, joista kortinpeluu
oli ehkä suosituin. Pelattiin joko rahasta – mitä päällystö pyrki
hillitsemään – tai vain ajanvietteeksi. Sakkipeli tuli monelle tutuksi
korsupelinä ja valistusupseerit kehittivät tai markkinoivat muitakin pelejä
ajan kuluttamiseksi. Nuoria miehiä kun oltiin, monenlainen suullinen akrobatia
oli yleistä. Jutut liikkuivat milloin missäkin ja myös hyväntahtoinen
pilailu korsuporukassa mainitaan usein mielen virkistyksenä.

 

Kuva: Pojat pelaavat korttia vapaa-aikana. Nuijamaa, Konnunsuon maasto
27.9.1941. SA-kuva.

Esiin nousee myös alkoholi – tai oikeammin sen puute. Kun ryyppääminen oli
sallittua vain upseeristolle, herätti se toki närästystä, mutta
miehistöllä oli oma vaihtoehtonsa – kiljun paneminen ja pontikankeitto. Ja
niitä kyllä harrastettiinkin. Vaarallisimpana korvikealkoholina tunnetaan
konekiväärin jäähdytinneste ja autoissa käytetty moottorisprii –
kuolettavia juomia huonosti tislattuina kumpikin. Saksalaisten kanssa
tekemisissä olevilla joukoilla oli tässä mielessä ”helpompaa”.

Puhdetöitä ja opiskelua

Asemasotavaiheen hiljaisuudessa heräsi ja osan joukkoja jopa valtasi
puhdetyöinnostus. Tuohityöt, pahkatyöt, sormukset lentokonealumiinista,
tuhkakupit, puuveistokset, puukot tuppineen ja jopa vuolukiviveistokset kertovat
antiikkikaupoissa vieläkin suomalaisen pitkästyneen sotilaan käsityötaidosta
ja taiteellisesta silmästä. Osa käsityötaidosta suunnattiin
hyötytavaroihin: kirveenvarsiin, sahapuihin ja jopa viholliskoneiden
pienoismalleihin, joita käytettiin koulutettaessa ilmavalvontahenkilökuntaa.
Painattipa Valtion Tiedotuskeskus puhdetyöoppaitakin askartelijoiden
käyttöön. Monelle puhdetyöt olivat myös lisätienestiä vaatimattoman
sotilaspäivärahan rinnalle. Tämä osa tekstiä on Olli Kleemolan käsialaa ja
hän vetääkin puhdetöistä suoran linjan suomalaisen designin kehittymiseen
1950-luvulta lähtien – samoja kädentaitajia taidemuotoilijat kuin
korsusotilaatkin.

Kuva: Hyödyllisiä puhdetöitä: "Kirvesmies puhdetyötaiteilijana" Tykkimies
R.Nojonen.
Rauhala 1944. SA-kuva.



Tuhansilta sotisovan päälleen pukeneilta katkesi koulutie kesken kaiken.
Asemasodan hiljaisuudessa järjestettiinkin päämajan tiedotusosaston
organisoimana mahdollisuus koulunkäyntiin rintaman selustassa toimineissa
eriasteisissa tilapäiskouluissa, Opettajat tietenkin saatiin rekrytoitua
samoista riveistä kuin oppilaatkin. Käytiin kansakoulua loppuun, mentiin
keskikouluun ja luettiin ylioppilaaksi (tosin tutkintoa ei tarvinnut suorittaa
vuonna 1942 eikä 1943, niin kuin ei kotirintamallakaan). Opiskelunsa
yliopistossa aloittaneet saivat mahdollisuuden tenttiä opintojaan
erityisjärjestelyin. Tosin hieman närästystä herätti se, että
kotirintamalla palvelleilla oli paremmat mahdollisuudet edetä opinnoissaan kuin
rintamalla palvelleilla. (Samaahan valitettiin, kun siviilipalvelusjärjestelmä
kehitettiin 1970-luvulla ja tällaista palvelusta suorittaneet saatettiin
osoittaa työhön omaan yliopiston oppiaineeseen, jolloin he saivat vuoden
etuajan varusmiehiin verrattuna.)

Liikuntaa ja peltotöitä

Sotilaspalvelu vaatii hyvää fyysistä kuntoa. Armeijalla on perinteitä
massaurheilutapahtumien järjestämisissä. Koulutuksen kuuluneet marssit,
hiihtomarssit ja jo ihan tavallinen sulkeisharjoitus (jota miehet eivät
ymmärtäneet) pitivät jollakin tavalla kuntoa yllä, mutta myös kilpaurheilu
on aina kiinnostanut osaa nuorista. Nyt tarjottiin mahdollisuus eri
urheilulajien harrastamiseen: sotilasviisiottelu, hiihto, juoksu, suunnistus,
uinti, ammunta olivat selviä sotilasurheilulajeja, pesäpallokin, jos näin
halutaan. Tarjolla oli myös uusia lajeja: lentopalloa, koripalloa, jalkapalloa
– lajeja, jotka kehittivät joukko-osaamista.

Helena Pilke, joka siis on kirjoittanut kaikki artikkelit puhdetyöosiota lukuun
ottamatta, tarkastelee myös puolustusvoimien merkitystä valtakunnan
elintarvikehuollossa. Armeija oli täynnään maatalouden poikia ja isäntiä,
metsätyömiehiä ja muita maaseutuelinkeinojen harrastajia. Kesällä 1941
korjattiin neuvostoviljaa, seuraavina kahtena kesänä itse viljeltyä ja
viimeisenä sotakesänä sitten puna-armeija lienee korjannut suomalaisen sadon.
Armeija tarjosi niin miehiä kuin kalustoa ja hevosia myös siviileille, jopa
niin, että Kannaksella suurhyökkäyksen alkaessa tykinvetohevoset olivat
maatöissä ja poissa varsinaisesta käytöstä. Halonhakkuu oli joka miehen
osaamista ja myös joka miehen velvollisuus (niin kuin siviilissäkin kaikelle
kansalle). Metsä tarjosi varsinkin Itä-Karjalassa lisämuonaa niin riistan
kuin kalankin muodossa ja tilaisuuksia käytettiin hyväksi. Metsästysretket
toimivat myös sopivina partiotoiminnan harjoituksina.



Viihdytyskiertueet

Eivät korsuissa ja parakeissa asustelleet pelkästään itse itseään
viihdyttäneet ja aikaansa tappaneet. Armeija, siis Valtion Tiedotuslaitos,
järjesti viihdytyskiertueita, joissa olivat mukana sen ajan ajanvietetähdet.
Ohjelmistossa oli musiikkia, teatteria, sanan rieskaa ja erilaisia
komeljantteja, viihdettä eri tasoilla. Vastaanotto oli tosin joskus kahtalainen
– toisaalta viihdyttäjät toivotettiin tervetulleiksi, mutta samalla
katsottiin, että esiintyvät nuoret miehet voisivat olla myös ”oikeissa
sotahommissa”. Yksi suosituimmista viihdyttäjistä oli Aunuksen Radio
Äänislinnassa, joka aloitti jo syyskuussa 1941. Sittemmin syntyivät myös
radioasemat Karhumäkeen, Uhtualle, Rukajärvelle ja Kannakselle. Unohtaa ei saa
myöskään lottien ylläpitämiä rintamakanttiineja ja sotilaskotisisarten
omia sotilaskoteja, joissa rintamalta lepovuorossa olevat saattoivat aikaansa
viettää. Kun vielä mainitaan joukko-osastojen valistusupseerien toimittamat
rintamalehdet ja kiertävät ”kirjalaatikot”, oli ainakin tarjolla jotakin,
mikä mahdollisti ikävän palvelurutiinin tauottamisen. Eri asia on, miten
perusjermu tarjonnan otti vastaan.

 



Yläkuva: Tampereen Työväen Naisvoimistelijain viihdytyskiertueen
esityksestä. Lempaalanjärvi 1942. SA-kuva.

Alakuvat: Radionkuuntelijoita rintamalla. SA-kuva.


Kuten todettu, pääosa teoksen artikkeleista on Helena Pilkkeen taattua
laatutekstiä. Vaikka teksti on puristettu aiheeseensa nähden vallan tiiviiksi,
ei ymmärtääkseni juuri mitään olennaista jää kertomatta. Teoksessa ei ole
viiteaparaattia, mutta loppuun on liitetty keskeisin kirjallisuus ja
arkistolähteistö pääluvuittain. Tämä helpottaa toki leipätekstin
lukemista. Kuvitus on pääosin SA-kuvitusta, mukana myös yksityisarkistokuvia,
joiden lähdettä ei jostain syystä mainita. Samppa Rannan (Punavuoren Folio
Oy) toteuttama ulkoasu ja taitto ovat hallittua, joskin yllätyksetöntä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/