[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sosiaalidemokraattista eugeniikkaa ja valkoisen vallan lähettiläitä - kansankodin pimeämpää puolta valottamassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aleksi Huhta <alehuh at utu.fi> FM, tohtorikoulutettava, yleinen historia, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tamminen, Tapio: Kansankodin pimeämpi puoli. Atena, 2015. 262 sivua.


Sosiaalidemokraattista eugeniikkaa ja valkoisen vallan lähettiläitä -
kansankodin pimeämpää puolta valottamassa
---------------------------------------------------------

Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli on kiinnostava katsaus
länsinaapurimme vähemmän tunnettuun historiaan rotutieteellisen tutkimuksen
ja rotuhygienialiikkeen edelläkävijänä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen
Euroopassa. Tammisen teos luotaa myös ruotsalaisen nationalismin ja erityisesti
Ruotsin äärioikeiston historiallisia juuria. Täten teos auttaa
ymmärtämään myös nyky-Ruotsin päivänpolitiikkaa, tarjoten
mielenkiintoista peilauspintaa myös suomalaisille keskusteluille rasismista ja
äärioikeistosta.

Ruotsi oli pitkään eräs harvoja läntisen Euroopan maita, jonka parlamentissa
ei ollut maahanmuuttovastaista oikeistopopulistista puoluetta. Ruotsi
näyttäytyikin monelle positiivisena poikkeuksena yleiseurooppalaiseen,
uhkaavasti äärioikealle viettävään trendiin. Ruotsidemokraattien nousu
riksdageniin vuonna 2010 ja puolueen syksyn 2014 vaaleissa kirjaamat
historiallisen suuret kannatuslukemat ovat kuitenkin muuttaneet monen vaalimaa
mielikuvaa äärioikeiston seireenikutsulle vastustuskykyisestä Ruotsista.
Tanskan, Norjan ja Suomen tapaan osoittautui myös väkirikkain Pohjoismaa
hedelmälliseksi maaperäksi maahanmuuttovastaiselle politiikanteolle. 

Tapio Tammisen keväällä 2015 ilmestynyt Kansankodin pimeämpi puoli tuo oivaa
kontekstia tämän ruotsalaisessa politiikassa tapahtuneen myllerryksen
ymmärtämiseen. Tammisen teos ”valaisee rotuoppien, syrjinnän ja
ruotsalaisen kansalliskiihkoilun historiaa, joka on pidempi kuin usein
kuvitellaan”, kuten teoksen takakannessa esitetään. Tamminen osoittaakin
varsin selvästi, etteivät ruotsidemokraatit ponnistaneet länsinaapurin
päivänpolitiikkaan tyhjästä. Ruotsalainen äärioikeisto on ollut
eurooppalaisittainkin hyvin organisoitua jo pitkään ja sen luoma alakulttuuri
on säilynyt eräänä sosiaalidemokraattisen kansankodin hiljaisista
pohjavireistä koko maailmansotien jälkeisen ajan. Kuten Tamminen kuitenkin tuo
esiin, ei ideaali vieraista vaikutteista vapaasta Ruotsista ole osa vain
ruotsidemokraattien aatteellista perintöä, vaan sen juuria saa hakea
huomattavasti syvemmältä ruotsalaisen kansallisuusajattelun aatehistoriasta.

Rotutieteen eturintamassa

Eräs ruotsalaisen kansankodin historiallisia paradokseja on, että kylmän
sodan aikana maailman omaksitunnoksi profiloitunut maa oli vielä 1900-luvun
alussa johtavia rotutieteen kehittelijöitä. Tätä paradoksia selittäessään
suuntaa Tamminen katseensa ruotsalaisen kansallisuusajattelun
aatehistoriallisiin juuriin. Ajatus ruotsalaisten ylivertaisuudesta ja
erikoislaatuisuudesta oli keskeinen säie ruotsalaisen nationalismin
aatehistoriassa jo 1700-luvulla. 1800-luvulla tämä säie alkoi enenevissä
määrin kietoutua yhteen ajan tieteellisen rotuajattelun kanssa.

Jo taksonomisten luokittelujen isä Carl von Linné oli luonut perustaa
tieteelliselle rotuajattelulle jakamalla ihmiskunnan neljään päärotuun
(valkoinen eurooppalainen, punainen amerikkalainen, ruskea aasialainen ja musta
afrikkalainen), mutta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tämä
ylimalkainen rotujaottelu alkoi muuttua yhä yksityiskohtaisemmaksi ja
hienovaraisemmaksi. Rotujen yksityiskohtaisempaa luokittelua helpotti
esimerkiksi ruotsalaisen Anders Retziuksen vuonna 1840 kehittelemä
kalloindeksi, jonka avulla näennäisen yhdennäköisiäkin eurooppalaiskansoja
– kuten ruotsalaisia ja suomalaisia – kyettiin jakamaan henkisiltä ja
fyysisiltä ominaisuuksiltaan poikkeaviksi ymmärrettyihin lyhyt- ja
pitkäkalloisiin rotuihin.

 

Kuva: Euroopan eri rodut kalloindeksin mukaan William Z. Ripleyn teoksessa The
Races of Europe, 1899. (Wikimedia Commons)

Pelkkä tieteen historiaan keskittyminen ei kuitenkaan selitä sitä, miksi
Ruotsista tuli rotututkimuksen suurvalta. Kuten Tamminen korostaakin, ei
tieteellisten rotuoppien historiaa voi erottaa 1800-luvun ja 1900-luvun alun
poliittisesta ja sosiaalisesta historiasta – ja eritoten kansallisvaltion
rakentamisen projektista. Kansakunnan ja rodun käsitteet kietoutuivat
ruotsalaisessa tieteellisessä ja poliittisessa ajattelussa yhteen ja monet
rotutieteilijät ryhtyivätkin innolla soveltamaan tutkimustaan paremman
kansallisvaltion kehittämistarpeisiin.

Yhtenäinen ruotsalainen kansakunta haluttiin nähdä myös rodullisesti
”puhtaana”, mahdollisimman vähän alempien rotujen saastuttamana
kokonaisuutena. Tämä tarkoitti erontekoa erityisesti Ruotsin sisäisiin
”toisiin”, eli suomalaisiin, saamelaisiin ja romaneihin tai
”tattareihin”. Näihin alemmiksi rotutyypeiksi ymmärrettyihin kansanryhmiin
voitiin heijastaa epämieluisia ominaisuuksia, joita vasten ruotsalaisen rodun
ylivertaisuus näyttäytyi entistäkin kirkkaampana.



Kuva: Antropologi Gustaf Retzius aloittamassa härjedalinsaamelaisen
Fjellstedtin pään mittausta (Nordiska Museet, Wikimedia Commons)

Maailmansotien välisinä vuosina ruotsalaisen, kuten kansainvälisenkin,
rotutieteen fokus siirtyi enenevissä määrin rotubiologiaan ja sen
kansanterveydellisiin soveltamismahdollisuuksiin, eli rotuhygieniaan
(englanninkielisissä maissa puhuttiin eugeniikasta). Läpimurrot ihmisen
genetiikan tutkimuksessa olivat saaneet monet lääkärit, tieteentekijät ja
poliitikot vakuuttuneeksi siitä, että kokonaisten kansakuntien tai rotujen
perimää voitiin parantaa erilaisten kansanterveyttä vahingoittaneiden
ominaisuuksien, kuten mielisairauksien, ”vajaamielisyyden” ja geneettisten
sairauksien karsimisen avulla. Keinovalikoimaan kuului sekä ns. positiivinen
että negatiivinen rotuhygienia: yhtäältä ”puhdasta” ja ”tervettä”
perimää kantaneita kansalaisia kannustettiin lisääntymään erilaisin
kannustimin, toisaalta ”heikompien” yhteisön jäsenten jälkeläisten
saantia pyrittiin suitsimaan esimerkiksi sterilisaatioiden ja laitoksiin
eristämisen avulla.

Vaikka rotuhygieeniset ja sosiaalidarvinistiset aatevirtaukset herättivät
innostusta kaikkialla läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, Ruotsi oli
monella tapaa edelläkävijä näiden ajatusten systemaattisessa
yhteiskunnallisessa soveltamisessa. Ruotsista tuli vuonna 1921 maailman
ensimmäinen valtio, johon perustettiin valtiollinen rotubiologinen instituutti
edistämään rotubiologista tutkimusta ja pohtimaan sen
sovellusmahdollisuuksia. Uppsalaan perustetun instituutin johtajaksi tuli
myöhemmistä natsisympatioistaan tunnettu Herman Lundborg.

Osoitus ruotsalaisesta systemaattisuudesta olivat myös romaneista ja muista
kiertävistä ”tattareista” luodut ”mustalaisrekisterit” (Z-registren),
joihin pyrittiin keräämään tiedot kaikista maassa asuneista
epäsosiaalisiksi ymmärretyistä, valtaväestöä tummemmista kiertäjistä.
Vielä 1950-luvullakin toteutettiin Ruotsissa suuri ”mustalaisinventaario”,
jonka aikana viranomaiset tunkeutuivat tuhansiin kotitalouksiin ja kirjasivat
raportteihinsa tietoa kohtaamiensa ”mustalaisten” henkisistä
ominaisuuksista (”laiska”, ”väkivaltainen”, ”älykäs” jne.).
Tämä historia auttaa ymmärtämään, miksi Ruotsissa suhtaudutaan yhä hyvin
kriittisesti etnisyyttä koskevien väestötietojen keräämiseen.

Vaikka rotuhygienian tapainen ilmiö on nykynäkövinkkelistä helppo yhdistää
poliittiseen äärioikeistoon, Tammisen teos tuo esiin, ettei rotuhygienia ollut
mikään marginaaliryhmien kannattama projekti. Myös liberaalissa oikeistossa
ja sosiaalidemokraattisessa vasemmistossa oli rotuhygienialla vankat
puolestapuhujansa. Kun Ruotsissa vuosina 1934 ja 1941 säädettiin
pakkosterilisaatiosta, oli ”vajaamielisten” ja muiden kansakunnan perimää
mahdollisesti saastuttavien ihmisten sterilisaation kannalla parlamentin suuri
enemmistö oikealta vasemmalle – vain kommunistit ja pieni
vasemmistososiaalidemokraattien ryhmä asettui esityksiä vastaan.

 

Kuva: Lappic Mixed-Race Types vasemmalla ja oikealla Swedish Mixed-Race Types,
Herman Lundborgin teoksesta The Swedish Nation, 1921. (Eugenics Archive)

Tähän laajaan poliittiseen tukeen viittaa myös Tammisen teoksen nimi. 1930-
ja 1940-luvuilla moni sosiaalidemokraattinenkin kansankodin (folkhem) ajatuksen
kannattaja oli vakuuttunut, että sosiaalista hyvinvointia vaaliva
rotuhygieeninen ohjelma olisi keskeinen osa kansankotiprojektia. Esimerkiksi
ruotsalaisen hyvinvointivaltioajattelun pääideologeina tunnetut Alva ja
Gunnar Myrdal kannattivat rotuhygieenistä politiikkaa osana sosiaalisen
suunnittelun ohjelmaansa. Onpa ruotsalaista rotuhygieniaa kutsuttukin
”sosiaalidemokraattiseksi eugeniikaksi”.

Tammisen analyysi Myrdalien ja muiden sosiaalidemokraattien rotuhygieniaa
koskevasta kommentoinnista on kylmäävä muistutus siitä, ettei eugeniikassa
ollut kyse vain natsi-Saksan ja sen myötäilijöiden tukemasta
ääri-ideologiasta, vaan huomattavasti laajemmin ajan Euroopassa jaetuista
ajattelutavoista. Samalla on kuitenkin tärkeää nähdä aidot tulkintaerot
rotuhygieenisen keskustelun sisällä: Myrdalien käsitys rotuhygieniasta
sosiaalisesti tasa-arvoisen hyvinvointivaltion suunnittelun eräänä pilarina
poikkesi olennaisin tavoin Herman Lundborgin kaltaisten hahmojen fyysisestä
antropologiasta ammentaneesta hierarkkisesta rotuajattelusta.

On myös tärkeää pitää mielessä, ettei Ruotsissa koskaan omaksuttu
natsi-Saksasta tuttua ”heikompien” ainesten tuhoamisohjelmaa. Puheet
”vajaamielisten”, ”mielisairaiden” ja muiden kansanterveyttä oletetusti
uhanneiden ryhmien ”eliminoimisesta” eivät olleet 1930- ja 1940-luvun
ruotsalaiskeskusteluissa täysin marginaalisia, mutta eivät myöskään
lääkärien, tiedemiesten tai yhteiskunnallisten kommentaattorien ajattelun
valtavirtaa. Vaikka sekä Ruotsin että Saksan eugeeniset ohjelmat tähtäsivät
”vajaamielisten” karsimiseen, olivat keinot erilaiset. Siinä missä
natsi-Saksa toteutti karsimisen fyysisellä pakolla, luotettiin Ruotsissa
enemmän suostutteluun. Käytännössä sterilisoitavien ”suostuttelu”
kuitenkin tarkoitti yleensä voimakasta henkistä painostusta, joten mistään
täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvasta sterilisaatio-ohjelmasta ei Ruotsinkaan
tapauksessa voi puhua.

Vaikka Tamminen tuo esiin ruotsalaisen rotuajattelun ja rotuhygienian
ideologisesti moninaista taustaa, jättää hän kuitenkin vähemmälle
tulkintaerojen ja poliittisten ristiriitojen tarkemman käsittelyn. Teoksessa
rakentuva kuva Ruotsin noususta rotutieteen ja rotuhygienian suurvallaksi
tuntuukin hieman liian säröttömältä ja lineaariselta. Ruotsalaista
rotuhygieniaa tutkinut aatehistorioitsija Gunnar Broberg on korostanut
rotuhygieniaan liittyvän keskustelun kompleksisuutta ja rotuhygieenisten
toimenpiteiden sovellettavuudesta vallinnutta epävarmuutta: esimerkiksi
Rotubiologisen instituutin tutkimuksellisista painopisteistä, rahoituksesta ja
poliittisesta sitoutuneisuudesta käytiin jatkuvaa kiistelyä. Tieteellisissä
ja poliittisissa keskusteluissa oli myös ajoin suurtakin epävarmuutta siitä,
mitä rotuhygienialla tarkoitettiin ja miten sen soveltamismahdollisuuksiin
suhtauduttiin. Tammisen teoksessa ei kuitenkaan aina välity tämä rotuoppeihin
ja rotuhygieniaan liittynyt epävarmuus ja käsitteiden merkityksestä käydyt
kiistat.

Saamattomat ja hitaat suomalaiset

Tammisen teoksen suomalaisarvioissa on ymmärrettävästi korostunut kiinnostus
ruotsalaisen rotutieteen luomaan kuvaan ”alemmista” ja
”kehittymättömistä” suomalaisista. Ruotsalaisen rotutieteen
suomalaisista, kuten myös saamelaisista ja ”tattareista”, luoma kuva ei
ollutkaan mairitteleva.

Monet ”suomalaisesta rotutyypistä” tehdyt aikalaiskuvaukset paljastavat
näennäisen neutraalin tiedepuheen taakse kätkeytyneet subjektiiviset ja
arvottavat näkemykset eri kansanryhmien ominaisuuksista. Kun antropologi Gustaf
Retzius esimerkiksi pääsi 1870-luvulla tutustumaan suomalaisten
rotupiirteisiin itäiseen suuriruhtinaskuntaan tekemällään matkalla, kuvaili
hän erästä tapaamaansa hämäläistä näin: ”Tyypillinen suomalainen:
saamaton ja hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään, kaikin
tavoin hyvin vanhoillinen”. Vuonna 1896 toteuttamassaan laajassa tutkimuksessa
Ruotsin kansan rodullisesta koostumuksesta Retzius pääsi onnekseen osoittamaan
Ruotsin ”suhteellisen puhtaaksi maaksi”, jota suomalainen verenperintö ei
ollut pääsyt liialti tahraamaan.

Kiitettävää Tammisen teoksessa kuitenkin on, ettei kirjoittaja pyri luomaan
keinotekoista ”syyllisen” ja ”uhrin” vastakkainasettelua ruotsalaisten
ja suomalaisten välille. Kuten Tamminen läpi teoksensa tuo esiin, Ruotsin
kansankodin ”pimeämmän puolen” käsittely on samalla myös Suomen
historian hämärämpien kulmien valottamista. Vaikka suomalaisten asema
eurooppalaisissa ja pohjoismaalaisissa rotuluokitteluissa on ollut
historiallisesti varsin ambivalentti, ei suomalaisten päälle ole syytä
sovitella pelkästään rotuoppien historian uhrin viittaa. Suomalaiset eivät
olleet pelkästään passiivinen luokittelun kohde, vaan he osallistuivat myös
itse aktiivisesti luokitteluun, pyrkien usein torjumaan heistä ruotsalaisissa
ja eurooppalaisissa keskusteluissa esitettyjä alentaviksi koettuja
näkemyksiä. Jotkut intellektuellit, kuten J.V. Snellman, suhtautuivat
kiitettävällä kriittisyydellä koko hierarkkiseen rotuluokitteluun ja
eurooppalaiseen ylemmyysajatteluun, mutta etenkin itsenäistymisen jälkeen oli
monella suomalaistieteilijällä ja -intellektuellilla kova tarve päästä
osoittamaan suomalaisten omaa ylemmyyttä kulttuurisiin tai rodullisiin
alempiinsa. Esimerkistä käy Yrjö Kajavan 1920-luvun antropologiset
tutkimukset saamelaisten ja suomalaisten erilaisuudesta.

Suomalaisen ja ruotsalaisen rotukeskustelun yhtymäkohdat käyvät selväksi
esimerkiksi maiden rotuhygieniaohjelmien tiiviisti yhteen limittyneestä
historiasta. Ruotsalaisella rotuhygienialla oli läheiset suhteet Pohjanlahden
toiselle puolelle, jossa aluksi etenkin suomenruotsalainen lääkärikunta
osoitti kiinnostusta kielivähemmistön kansanterveyttä heikentävien
perinnöllisten ominaisuuksien karsimiseen rotuhygieenisten toimien avulla.
Tällaisiksi ominaisuuksiksi ymmärrettiin erilaiset geneettisinä nähdyt
sairaudet, mutta etenkin varhaiseen suomenruotsalaiseen eugeniikkaan liittyi
myös ajatus germaanisen verenperinnön vaalimisesta liialliselta
sekoittumiselta ”mongolisiin” tai ”itäbalttilaisiin” suomalaisiin.
Tämä suomenruotsalaisen identiteettipolitiikan myrkyllisempi puoli sai
keväällä 2015 huomiota Hufvudstadsbladetissa kirjailija-toimittaja Philip
Teirin ansiokkaan suomenruotsalaista rotuhygieniaa käsitelleen artikkelin (Hbl
1.3.2015) ja sitä seuranneen vilkkaan keskustelun vuoksi.

Olisi kuitenkin äärimmäisen harhaanjohtavaa nähdä maailmansotien välisen
ajan innostus rotuhygieniaan vain maamme ruotsinkielistä vähemmistöä
koskettavana ”syntinä”. Tosiasiassa nämä ajattelutavat lävistivät
suomalaista lääkärikuntaa ja julkista keskustelua kielestä riippumatta,
kuten Markku Mattilan väitöstutkimus on osoittanut. Viime vuosina suomalaisen
lääkärikunnan tukeutuminen eugeenisiin ja sosiaalidarvinistisiin
selitysmalleihin on tullut riipaisevalla tavalla esille myös esimerkiksi Ville
Kivimäen tutkimuksessa talvi- ja jatkosodan aikaisesta sotapsykiatriasta.
Suomenkielisen median toivoisikin tarttuvan kansanterveyspoliittisen historiamme
kipupisteiden käsittelyyn samalla tavoin kuin suomenruotsalainen lehdistö on
viime aikoina tehnyt.

Ruotsidemokraatit ja ruotsalaisen äärioikeiston perintö

Tammisen teoksen jälkimmäinen puolisko keskittyy käsittelemään ruotsalaisen
äärioikeiston vaiheita toisen maailmansodan jälkeen. Kuten Tamminen tuo
esiin, monet 1930- ja 1940-lukujen ruotsalaiset kansallissosialistit pyrkivät
jatkamaan toimintaansa ja kansainvälistä verkottumistaan myös sodan jälkeen.
Ruotsista tuli itse asiassa jopa eräänlainen solmukohta Euroopan
äärioikeiston uudelleenjärjestäytymisessä, kun Malmössä järjestettiin
vuonna 1951 fasistisia puolueita ympäri Euroopan koonnut konferenssi.

Eräällä eurooppalaisen uusnatsismin keskeisimmistä sodanjälkeisistä
ideologeista, arjalaista herruusajattelua ja äärihindulaista ideologiaa
yhdistelleellä Savitri Devillä oli myös läheiset yhteydet Ruotsiin. Vaikka
Tammisen melko yksityiskohtainen ekskursio tämän intialaiseen mystiikkaan
vihkiytyneen uusnatsi-ideologin henkilöhistoriaan ei tunnu täysin
relevantilta teoksen fokus huomioon ottaen, osoittaa se kuitenkin kiintoisasti,
miten sodanjälkeisen uusnatsismin kansainväliset lonkerot olivat kietoutuneet
myös Pohjolaan.

Ruotsin politiikan nykytilanteen huomioiden on Tammisen luoma katsaus 1980- ja
1990-lukujen ruotsalaisessa äärioikeistossa tapahtuneisiin ideologisiin ja
järjestöllisiin muutoksiin varsin kiintoisa. Kuten Tamminen tuo esiin,
nyky-Ruotsin kolmanneksi suurimman puolueen, ruotsidemokraattien, juuret
ulottuvat viime vuosisadan lopun ruotsalaisessa äärioikeistossa tapahtuneeseen
jakautumiseen, jossa parlamentaarisia keinoja kannattaneet toimijat erkanivat
radikaaleimmista, väkivaltaa kaihtamattomista tovereistaan. Ruotsidemokraattien
ideologiset ja järjestölliset juuret ovat 1980-luvun maahanmuuttovastaisessa
Bevara Sverige Svenskt -liikkeessä sekä ajan muissa äärioikeistolaisissa
järjestöissä, kuten amerikkalaisen äärioikeiston rasistisista ideologioista
ammentaneessa Vit Ariskt Motståndissa.

 

Kuva: Ruotsin vastarintaliikkeen jäseniä marssilla Ruotsin kansallispäivänä
2007. (Peter Isotalo/Wikimedia Commons)

Tammisen teoksen ruotsalaista äärioikeistoa käsittelevä osio on
mielenkiintoinen myös suomalaisesta näkövinkkelistä. Kuten Tamminen tuo
esiin, ruotsalaisella äärioikeistolla on perinteisesti ollut verrattain
tiiviit yhteydet Suomeen, joskaan suomalainen uusnatsiliike tai myöhempi
islamofobinen äärioikeisto ei ole koskaan yltänyt länsinaapuriin
verrattavalle järjestäytymisen asteelle. Viime vuosien kehitys on ollut
kuitenkin huolestuttavaa. Ruotsissa päämajaansa pitävä uusnatsistinen
Svenska motståndsrörelse eli ”Ruotsin vastarintaliike” on ulottanut
toimintaansa myös muihin Pohjoismaihin, mukaan lukien Suomeen, jossa sen
aktiivit ovat syyllistyneet väkivaltarikoksiin äärioikeiston tutkijoita,
vasemmistopoliitikkoja ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavia
ihmisiä vastaan. Ruotsissa järjestön jäsenten kontolla on henkirikoksiakin.
Ruotsalaisen äärioikeiston lähihistorian luotaaminen auttaakin
selventämään myös suomalaisen nyky-äärioikeiston ideologisia ja
organisatorisia taustoja. Tammisen teoksen soisikin kuluvan myös suomalaisten
ääriliikkeiden taustoista kiinnostuneiden lukijoiden käsissä.

Tammisen teos antaa aineksia myös pohdinnoille siitä, miksi Ruotsissa on
omaksuttu erilainen lähestymistapa parlamentaariseen äärioikeistoon kuin
muissa Pohjoismaissa, mukaan lukien Suomessa. Siinä missä ruotsidemokraatit on
Ruotsissa eristetty poliittisesta päätöksenteosta, on Suomessa – kuten
myös Norjassa ja Tanskassa – maahanmuuttovastaiset oikeistopopulistit otettu
mukaan päätöksentekoon ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tätä erilaista lähestymistapaa on koetettu selittää puolueiden erilaisilla
ideologisilla juurilla, mikä ei kuitenkaan tarjoa tyhjentävää selitystä
poikkeaville suhtautumistavoille. Vaikka perussuomalaisten agraaripopulistiset
juuret tietysti erottavat puolueen uusnatsistisesta miljööstä ponnistavasta
ruotsidemokraattisesta puolueesta, on silti selvää, että perussuomalaisten
ns. ”maahanmuuttokriittinen” siipi on ideologisesti varsin likellä
ruotsidemokraattien huntingtonilaista maailmankuvaa sekä heidän maahanmuutto-
ja islaminvastaista linjaansa. Tämä on toki rehellisimmissä itsearvioissa
rivien välistä myönnettykin ja se tulee selväksi myös Tammisen teosta
lehteillessä. Esimerkiksi ruotsidemokraattien näkemys islamista kuulostaa
varsin tutulta kenelle tahansa Jussi Halla-ahon ulostuloja seuranneelle.

Syitä suomalaisen ja ruotsalaisen suhtautumistapojen eroon on siis etsittävä
poliittisesta kulttuurista, ei ainoastaan maiden äärioikeistojen
erilaisuudesta. Vaikka Suomessa tunnetaan verrattain hyvin suomalaisen
lähestymistavan usein toistetut perustelut – ääriliikkeet on saatu
täällä kesytettyä sitouttamalla ne poliittiseen päätöksentekoon ja
yhteiseen vastuunkantoon –, on ruotsalaisen, äärioikeiston eristämiseen
tähtäävän politiikan lähtökohtia ollut täällä vaikeampi hahmottaa.

Tammisen teos auttaa kenties ymmärtämään paremmin myös ruotsalaisen
suhtautumistavan logiikkaa. Vaikka ruotsalaiseen eristämispolitiikkaan liittyy
omat ongelmansa, on länsinaapurissa ainakin vältytty sellaiselta ihmisryhmiä
leimaavien ja halventavien puhetapojen arkipäiväistymiseltä kuin mihin
Suomessa on jouduttu tottumaan. Eufemistisesti ”maahanmuuttokritiikiksi”
valtavirtamediassakin nimetty ksenofobinen retoriikka on täällä hyväksytty
verrattain kritiikittömästi osaksi normaalia poliittista keskustelua.

 

Ruotsalaiset rasismikeskustelut tutuksi

 

Tammisen teos on siis pätevä, populaarilla otteella kirjoitettu yleisesitys
rotutieteiden ja rotuhygienian sekä äärioikeiston historiasta Ruotsissa.
Historiatieteellisestä näkökulmasta teos jättää hieman toivomisen varaa.
Hivenen kärjistäen voisi sanoa, että historiallista jatkumoa
Gööttiläisestä yhdistyksestä ruotsidemokraatteihin korostetaan toisinaan
liikaa katkosten ja moniäänisyyden huomioimisen kustannuksella. Silti Tammisen
katsaus Suomessa verrattain vähän tunnettuun aiheeseen on monella tapaa
ansiokas. Se paitsi selvittää ruotsalaisen kansankotiajattelun ideologisesti
ambivalentteja juuria ja ruotsalaisen äärioikeiston monipolvista
lähihistoriaa myös avaa kiinnostavia peilausmahdollisuuksia suomalaiselle
keskustelulle rasismista, syrjinnästä ja ääriliikkeistä.  

 

Ruotsalaista rasismikeskustelua esitteleville teoksille olisikin Suomessa
laajempaakin tilausta. Ruotsalaisesta rasismikeskustelusta otsikoihin asti
Suomessa päätyy usein vain naurettaviksi ylilyönneiksi kehystetyt
moraalikriisit: hakaristinmuotoisista joulutortuista nousseet muka-kohut tai
Astrid Lindgrenin lastenkirjojen sensurointivaatimukset. Tämänkaltainen
uutisointi kutsuu lukijansa hymähtelemään ruotsalaiselle
ylisensitiivisyydelle, mutta antaa lopulta varsin karikatyyrimäisen vaikutelman
rasismia koskevan ruotsalaisdebatin koko kuvasta. Vain vähän huomiota ovat
Suomessa saaneet esimerkiksi rotu-käsitteestä tai antisemitismin ja
islamofobian välisestä suhteesta käydyt viimeaikaiset ruotsalaiskeskustelut,
jotka ovat asiantuntevassa otteessaan ja kypsyydessään kovin kaukana siitä
varsin vaatimattomasta tasosta, johon suomalaista lehdistöä ja
ajankohtaisohjelmia seuraava mediankuluttaja on joutunut tottumaan. Viime
vuosina oman lisänsä ruotsalaiseen rasismikeskusteluun on tuonut feministisen
puolueen nousu poliittiseksi ilmiöksi, mikä on tarkoittanut tärkeän
sukupuolinäkökulman korostumista myös etnisestä syrjinnästä käydyissä
keskusteluissa.

Lahdentakaisessa keskustelussa on toki omat sokeat pisteensä, mikä ei ole
jäänyt ruotsalaiskommentaattoreiltakaan huomaamatta – näkemyksellisimmät
ruotsalaisen antirasistisen konsensuksen kritiikit tulevatkin usein juuri
ruotsalaisen keskustelun sisältä. Vaikkei ruotsalaisen keskusteluilmapiirin
ylettömään idealisointiin olekaan siis syytä, on samalla selvää, että
suomalainen maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja äärioikeistoa koskeva
keskustelu voisi hyötyä suuresti tiiviimmästä länsinaapurimme
yhteiskunnallisen polemiikin seuraamisesta. Ruotsalaisviestimissä käytyihin
kriittisiin rasismidebatteihin tutustumisen jälkeen saattaa aihetta sivuava
suomalainen keskustelu tuntua nopeasti hämmentävänkin umpinaiselta ja
turhauttavan pinnalliselta. Toivoa siis sopii, että Tammisen ansiokas teos saa
rinnalleen enemmänkin ruotsalaista – ja miksei laajemmin pohjoismaalaista –
maahanmuutto- ja rasismikeskustelua esittelevää suomenkielistä
tietokirjallisuutta.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/