[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miesten kadotettu veljeys

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kimmo Ahonen <kimmo.ahonen at tut.fi> FT (TY, yleinen historia), TTY Porin laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hännikäinen, Timo: Kunnia. Esseitä maskuliinisuudesta. Kustannusosakeyhtiö
Savukeidas, 2015. 205 sivua.


Miesten kadotettu veljeys
---------------------------------------------------------

Timo Hännikäisen esseekokoelma Kunnia käsittelee mieheyttä, maskuliinisuutta
ja väkivaltaa tavalla, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. Kunnia on
sukupuolieroja korostava, miehisiä hyveitä ylistävä ja näkökulmaltaan
peittelemättömän arvokonservatiivinen teos. Se on henkilökohtainen ja
provokatiivinen keskustelupuheenvuoro, sekä samalla feminismin vastainen
pamfletti. Teoksen parhaat esseet ovat kuitenkin niitä, joissa kirjoittaja
jättää provosoinnin sivuun ja analysoi oivaltavasti miesten kunniakoodeja. 
 

Hännikäisen teos herätti polemiikkia jo ennen ilmestymistään. Savukeidasta
kritisoitiin julkaisupäätöksestä: ilmeisesti jotkut katsovat asiakseen
tuomita kirjan sitä lukematta. Debatti oli masentava esimerkki sosiaalisen
median lietsomasta aggressiivisesta keskustelukulttuurista, jota myös
Hännikäinen itse edustaa (ja jota hän hyödyntää esiintymällä
sananvapauden marttyyrinä). Kritiikin kohteena ei tosin ollut vain teos, vaan
Hännikäisen muu touhuilu mm. puolifasistisen Sarastus-lehden toimituskunnassa.
Liekö tämä syy siihen, että edes kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen
kukaan ei ollut tehnyt arvosteluvarausta Agricolaan, jonka kirjoittajakunnasta
löytyisi toki allekirjoittaneen osaamista syvällisempää
sukupuolihistoriallista asiantuntemusta.   

Mieheys uhattuna    

Kunnia on kirjoitettu ”tyytymättömille”: miehille, jotka eivät hyväksy
yhteiskunnan ja miehisen arvomaailman ”naisistumista”. Hännikäisen
ihanteena on läheisiään suojeleva kunnian mies, joka hakeutuu vertaistensa
veljien yhteisöihin. Kauhukuvana on puolestaan ”aggressiivisuudesta riisuttu
ja kunniantuntonsa menettänyt”, naisia palveleva ja itseään psykologisoiva
pasifistimies.

Sukupuoli on ”kokonaisvaltainen kokemus”: sukupuolieron Hännikäinen
ankkuroi biologiaan ja ylihistorialliseen maskuliinisuuden ideaaliin.
Hännikäiselle miehisyys ei paikannu muutoksenalaisiin kulttuurisiin
käytäntöihin, kuten kotitöiden tekemiseen tai tekemättä jättämiseen, ne
kun eivät kerro miehisyydestä mitään. Samanaikaisesti hän kuitenkin
käsittelee mieheyden muuttuvia historiallisia koodeja, paikoin hyvinkin
nyansoidusti.



Kuva: Eino Valkaman kokoelma/Keravan museo, 1925-1930.

Teoksen kiinnostavin essee käsittelee Jokelan ja Kauhajoen koulusurmia, ja
siinä sivussa Hännikäisen omia koulukiusaamiskokemuksia, joiden kautta hän
pohtii murhaajien vääristynyttä kunniantavoittelua. Hännikäinen pohtii
kiihkottomasti maskuliinisuuden väkivaltaista pohjavirettä. Rauhallisessa
yhteiskunnassakin väkivalta on ”varanto”, johon tarvittaessa turvaudutaan.
Hän korostaa, selväjärkisesti argumentoiden, että väkivalta ei piile
tietokonepeleissä, televisio-ohjelmissa, aseissa, tai lasten leluissa, vaan
”selkäytimessämme, eikä mikään lakipykälä tai vihanhallintakurssi saa
sitä sieltä pois”. Allekirjoitan tämän. Asiantilan realistinen toteaminen
ei silti tarkoita, ettei sille voisi tehdä mitään. Väkivalta ei piile
aseissa, mutta niiden saatavuuden rajoittaminen on silti välttämätön osa
yhteisön itsesuojelua. Aselakien tiukentamista vastustava Hännikäinen ei
näytä hyväksyvän tätä.

Hännikäinen arvostaa traditionaalista maskuliinisuutta, jonka ytimessä on
kunniakoodien säätelemä aggressiivisuus. Hän korostaa, ettei pyrikään
esittämään maskuliinisuudesta turvallista tai ”sisäsiistiä” versiota.
Väkivaltaisen maskuliinisuuden ihailussa on ikäviä kaikuja fasismin
aatehistoriasta, olkoonkin, että Hännikäinen sanoutuu irti
kansallissosialismista. Suoria kehotuksia väkivaltaan ei teoksesta löydy,
itsepuolustukseen kyllä. Hänen kunniankaipuunsa onkin ehkä lähempänä
kirjailija Ernst Jüngerin (1895-1998) konservatiivista aatemaailmaa kuin
fasismia tai kansallissosialismia. Esseistinä Hännikäinen on pakkomielteineen
yhtä kiinnostava ja innostava kuin Antti Nylén, joskin ehkä vähemmän
väkivaltainen.

Maskuliinisuus uskontona

Aidon uskovaisen tavoin Hännikäinen jakelee ohjeita, kehotuksia ja kieltoja
oikean mieheyden varjelemiseksi. Miehisyyden ensimmäinen sääntö kuuluu:
”älä ole nainen”.  En oikein tavoita, miksi miehisyys pitäisi
määritellä ensisijaisesti negaation kautta. Metsästys, voimailu,
sotilashyveet ja kamppailulajit ovat tekstissä toistuvasti esimerkkeinä
oikeanlaisesta mieheydestä. Mieheyden mittana on urosten jatkuva keskinäinen
kilpailu ja siinä voittajana selviäminen. Paljastavaa kyllä, esimerkkejä ei
juuri lainkaan ole miesten joukkueurheilusta, jonka luulisi sentään olevan
miehisen veljeyden ydinaluetta.    



Kuva: Leuanvetoa Rukajärvellä 1942. (SA-kuva)

Hännikäinen käyttää historiaa työkaluna ja argumenttiensa tukena. Käyttö
on valikoivaa, mutta kysehän ei ole akateemisesta tutkimuksesta, vaan
poleemisesta argumentoinnista. Yleistysten taso vihloo silti hampaita.
Sukupuolierojen pysyvyyden korostaminen johtaa essentialismiin, jossa sukupuolet
näyttävät lukkoon lyödyiltä ja monoliittisilta käsitteiltä.

Esipuheessaan Hännikäinen toteaakin, että hänellä ei ole mitään
sanottavaa niille, joiden mielestä sukupuoli ”on pelkkä mielivaltainen
sosiaalinen pakkopaita”. Välillä tosin tuntuu, että teos on kirjoitettu
nimenomaan heille. Hännikäisen kritiikin ja piikittelyn kohteena ovat
feminismi ja profeministinen miestutkimus.  Jos ns. kriittisen miestutkimuksen
tavoitteena on ”maskuliinisen hegemonian” kritiikki, on Hännikäisen teos
tuon hegemonian kiihkeä puolustuspuhe.

Tässä(kin) debatissa vastakkain ovat kärjistykset. Hännikäinen on oikeassa
siinä, että miesten enemmistö pitää profeministisen miestutkimuksen
tavoitteita ”löylynlyöminä”. Hännikäisen esittämä antimoderni
vaihtoehto  − väkivaltaiset kunniakoodit, verivalat ja suljetut veljeskunnat
– on kuitenkin yhtä kaukana miesten arjesta kuin profeministisen
miestutkimuksen maskuliinisuuksia purkava pateettinen itseterapointi. Jos
keskustelun vaihtoehdot ovat nämä, siirryn suosiolla nurkkapöytään. En
tiedä onko se maskuliinista vai feminiinistä, eikä kiinnosta.

Sankarifantasia

Sankaruus on tekstissä usein toistuva käsite. Lapsiaan kasvattavan
perheenisän sijaan maskuliinisuuden korkeimpana ihanteena on vastustajansa
väkivalloin kukistanut samurai. Romanttinen soturikunnian ihailu tuo minulle
mieleen John Miliuksen Conan − barbaari (1982) -elokuvan tai southern rock
-yhtye Molly Hatchetin levynkannet. Paikoin Hännikäinen miehisyyden ihanne
muistuttaa todellisuutta pakenevaa fantasiaa.       

Hännikäinen ihailee miehisiä veljeskuntia ja haaveilee niiden lopulta
syrjäyttävän naisistuneen pehmoyhteiskunnan. Voisi kuvitella, että
Hännikäinen olisi innoissaan Venäjän kehityksestä. Konservatiiviset arvot
ja perinteiset sukupuoliroolit ovat siellä vahvoilla, kun miesten verkostot
hallitsevat politiikkaa ja taloutta. Maata johtaa todellinen Äijä, joka
poseeraa häntä palvovan moottoripyöräjengin ympäröimänä. Olisiko tässä
Hännikäisen miehinen ihanneyhteiskunta?

Hännikäinen ilmiselvästi kammoaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Konsumerismi, feminismi ja naisten sanelemat tasa-arvopyrkimykset syövyttävät
miehistä kunniaa ja maskuliinista veljeyttä. Kirjaa lukiessa tulee mieleen Don
Siegelin tieteiselokuva Varastetut ihmiset (1956), jonka päähenkilö on yksin
laumaihmisiksi muuttuneiden muukalaisten puristuksessa. Hännikäiselle näitä
laumaihmisiä ovat tietysti feministit, mutta myös heitä vastustava miesliike
(kuten Henry Laasanen). Sitä hän kritisoi ansiokkaan teräväsanaisesti
käänteiseksi feminismiksi.  Mielihyväkeskeinen miesliike on Hännikäinen
mukaan ”atomisoituneiden urospyrkyreiden liike, jotka erottaa atomisoituneista
naaraspyrkyreistä vain eri tavoin kohdistunut sukupuolivietti”.
Ristiriitaista kyllä, Hännikäinen siis kiistää olevansa minkään sortin
miesasiamies.

Esseekokoelmansa lopuksi Hännikäinen esittelee oman kunniakoodinsa kymmenen
teesiä (tyyliin: ”älä reagoi jokaiseen loukkaukseen”). Teesit ovat hyviä
ja − käyttääkseni Hännikäisen inhoamaa sanaa – varsin
sukupuolineutraaleja. Niitä vasten voi itse kukin peilata omia
kunniakäsityksiään, sukupuolesta riippumatta.

Kaikkine provosointeineen Hännikäisen kirja on nautittavan poleemista ja
paikoin terävän analyyttistä esseismiä. Savukeidas ansaitsee tunnustuksen
sen julkaisemisesta. Sittemmin kustantajan ja Hännikäisen tiet ovat
erkaantuneet, kun Hännikäinen on toilailuillaan taas sabotoinut omaa
uskottavuuttaan. Niistä huolimatta Kunnia on lukemisen arvoinen teos.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/