[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kristillisten yhteisöjen pimeää puolta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Linjakumpu, Aini: Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta kristillisissä
yhteisöissä. Vastapaino, 2015. 335 sivua.


Kristillisten yhteisöjen pimeää puolta
---------------------------------------------------------

Tutkimuksessaan Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta kristillisissä
yhteisöissä Aini Linjakumpu tarttuu kipeään aiheeseen. Hengellistä
väkivaltaa, joka voi saada monenlaisia, jopa fyysisiä muotoja, esiintyy
muissakin tiiviissä ja autoritaarisissa yhteisöissä ja liikkeissä, mutta
tekijä tarkastelee kirjassaan erityisesti vanhoillislestadiolaisia ja Jehovan
todistajia. Hän hahmottaa ilmiön tutkimuksellisia lähtökohtia, osoittaa sen
moninaisia muotoja ja auttaa sen tunnistamisessa.

Aini Linjakumpu on politiikantutkija Lapin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa
Haavoittunut yhteisö: Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa ilmestyi
vuonna 2012. Kirjoittaessaan sitä tekijä huomasi, että väkivallan teema
nousi usein esiin ihmisten kokemuksissa ja kaipasi selvästi lisätutkimusta.
Hän ryhtyi oitis uuteen tutkimukseen, ja parin vuoden kirjoitustyön tuloksena
syntyi nyt arvioitava teos Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta
kristillisissä yhteisöissä (2015). Kummankin tutkimuksen taustalla on
tekijän pitkäaikainen kiinnostus uskonnollisiin liikkeisiin. Teokset
löytävät varmasti sekä uskovia että uskonnottomia lukijoita. 

Väkivallan teema uskonnollisissa liikkeissä

Fyysistä väkivaltaa on tutkittu paljon, mutta viime aikoina on alettu
kiinnittää yhä enemmän huomiota myös henkiseen väkivaltaan. Sen yksi muoto
on hengellinen väkivalta, jota uskonnolliset yhteisöt ja liikkeet harjoittavat
omia jäseniään kohtaan. Uskonnon varjot -teoksessaan Linjakumpu tutkii
kristillisten liikkeiden piirissä harjoitettavan hengellisen väkivallan
ulottuvuuksia ja kehittää teoreettisia välineitä ilmiön tutkimiseksi. Hän
pyrkii hahmottamaan hengellisen väkivallan tutkimuksellisia lähtökohtia,
pohtimaan ilmiön muotoja sekä arvioimaan näiden oikeudellisia ulottuvuuksia.

Uskonnollisissa liikkeissä on ongelmakohtia, jotka on jo pitkään tiedostettu,
mutta joihin on rohjettu puuttua vasta viime aikoina. Niitä ovat esim. naisten,
nuorten ja lasten alisteinen asema, erilaisten vähemmistöryhmien syrjintä,
ihmisoikeuksien loukkaukset, hyväksikäytön eri muodot ja liikkeistä
irtautuneiden asema. Julkisuudessa huomiota ovat saaneet uskonnolliset toimijat
kuten vanhoillislestadiolaiset evankelis-luterilaisen kirkon piirissä sekä
Jehovan todistajat, mormonit, Nokia-missio, Koivuniemen kultti ja
helluntaiseurakunnat sen ulkopuolella.



Kuva: Jehovan todistajien käytössä olevia nk. Uuden maailman käännöksiä
Raamatusta eri kielille. (Robert de Jong/Wikimedia Commons)

Hengellisestä väkivallasta ovat keskustelleet kirkon, erilaisten
organisaatioiden, uskonnollisten liikkeiden ja yhteiskunnallisten ryhmien
edustajat sekä yksittäiset tutkijat ja liikkeiden entiset ja nykyiset
jäsenet. Keskustelu on lainehtinut kiivaana suuntaan ja toiseen: Ongelmia on
piiloteltu ja vähätelty. Niihin on haluttu puuttua tai olla puuttumatta.
Yksilöt ovat kokeneet tulleensa väärin kohdelluiksi, mutta yhteisöt ovat
halunneet vaieta asiasta. 

Tietoa ”paradoksiyhteisöistä” tarvitaan

Kaikki uskonnolliset yhteisöt tuottavat jäsenilleen paljon hyvää – eihän
niihin muuten kukaan liittyisikään. Ne antavat turvallisuutta,
yhteisöllisyyttä, jatkuvuutta, voimaantumisen tunnetta ja identiteetin tukea.
Mutta ne voivat tuottaa myös pahaa eli väkivaltaa, joka ei olisi edes
mahdollista ilman tuota hyvää. Syvälle meneviä väkivallan kokemuksia
pystyvät tuottamaan vain yhteisöt, jotka ovat jäsenilleen erityisen ja
kokonaisvaltaisen merkityksellisiä.

Hengellinen väkivalta on konstitutionaalista; se ei ole kaikille samaa, vaan se
muotoutuu tilanteen luomien ehtojen kautta. Myös ihmisten kokemukset
väkivallasta ovat erilaisia; toinen kokee tietyn kohtelun väkivaltana, toinen
ei. Uskonnollisten yhteisöjen paradoksaalisuuden vuoksi on vaikeaa löytää
yksimielisyyttä siitä, mikä on normaalia hengellistä toimintaa, mikä
jollakin tavalla ongelmallista.

Hengellinen väkivalta on monimuotoinen, mutta yhteiskunnallisesti merkittävä
asia. Sitä koskevaa tietoa tarvitsevat väkivaltaa kokeneet ja heidän
läheisensä mutta myös väkivaltaa harjoittavat yhteisöt. Yhteisöjen
ulkopuolella tietoa tarvitsevat sosiaali- ja terveysalan sekä terapiatyön
ammattilaiset, jotka joutuvat kohtaamaan väkivallan uhreja omassa työssään.

Mitä hengellinen väkivalta on?

Hengellisen väkivallan käsitettä ei ole helppo määritellä, kuten
Linjakumpu toteaa eikä anna heti alkuun ilmiön määritelmää, vaikka sitä
kovasti kaipasin jo kirjan johdantoluvussa. Ennen kuin tekijä
määritelmäänsä pääsee, hän kuvaa ensin ilmiön historiaa, syitä ja
tutkimisen mahdollisuuksia sekä hahmottelee teoreettisia välineitä ilmiön
ymmärtämiselle. Hän esittelee myös kansainvälisessä keskustelussa
käytettyjä kiintoisia – suppeahkoja – lähikäsitteitä, jotka korostavat
henkistä orjuuttamista. Näitä ovat mm. aivopesu (brain washing),
mielenhallinta (mind control), psykologinen orjuuttaminen (psychological
enslavement), pakottava suostuttelu (coersive persuasion), kohtuuton
vaikuttaminen (undue influence) sekä 1990-luvun loppupuolella käyttöön
otettu hengellisen hyväksikäytön (spiritual abuse) käsite.

Lukijalla on jo melko hyvä käsitys ilmiöstä, kun Linjakumpu kirjansa
kolmannen luvun lopussa, sivulla 66, esittää määritelmänsä:

Hengellinen väkivalta on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka kohdistuu
uskonnollisen yhteisön omia jäseniä vastaan. Se perustellaan hengellisistä
lähtökohdista tai hengellisen yhteisön jäsenyydellä. Se on kokemuksellista
väkivaltaa, joka vahingoittaa ihmisen oikeuksia ja vähentää hänen
mahdollisuuttaan määritellä omaa toimijuuttaan, hengellisyyttään ja
tulevaisuuttaan. Hengellinen väkivalta ei pääty väkivallan välittömään
tilanteeseen, vaan sen vaikutukset voivat olla pitkäaikaisia ja laajentua
koskemaan myös muita ihmisiä. Hengellistä väkivaltaa on vaikea vastustaa
väkivallan luonteen takia: se kytkeytyy uskonnollisen yhteisön vallan ja
hallinnan mekanismeihin, joiden legitimiteetin ajatellaan olevan jumalallista
alkuperää.

Laittamattomasti sanottu.

Aiheellisesti Linjakumpu muistuttaa, että hengellinen väkivalta on
kulttuurisesti suhteellista ja se on aina määriteltävä kontekstissaan. Eri
aikoina ja paikoissa se ymmärretään eri tavoin. Sitä paitsi se näyttäytyy
erilaisena sen mukaan, katsooko sitä tekijän, teon vai ulkopuolisten
näkökulmasta näkökulmasta.

Ääriyhteisöllisiä liikkeitä

Uskonnollisten liikkeiden sisäisen väkivallan muotoutuminen nivoutuu
Linjakummun mukaan tiukkapiirteisiin, ääriyhteisöllisiin ryhmiin. Toisaalta
hän olettaa, ettei väkivaltaa synny niin herkästi liikkeissä, jotka ovat
opillisesti avoimia ja käytännöissäkin väljiä. Tämän vuoksi hän
tarkastelee ääriyhteisöllisiä uskonnollisia liikkeitä: miten niiden
olemassaolo voidaan ymmärtää ja millaisia liikkeet ovat luonteeltaan.
Tutkimuksessa keskeistä on sen selvittäminen, miten hengellisen väkivallan
muodot ilmenevät liikkeiden sisällä.

Tekijä arvioi useita liikkeitä ja useita hengellisen väkivallan ilmiöitä ja
muotoja, mutta ottaa lähitarkasteluun kaksi ääriyhteisöllistä esimerkkiä
suomalaisten hengellisten liikkeiden kentästä: vanhoillislestadiolaisen
herätysliikkeen (noin 100 000 jäsentä) ja Jehovan todistajat (vajaa 20 000
jäsentä). Näiden piirissä esiintyvästä hengellisestä väkivallasta on
näet esitetty paljon väitteitä. Kumpikin liike sisältää paljon
myönteisiksi arvioitavia ulottuvuuksia, vaikka kumpaankin liittyy myös
käytänteitä, jotka osa yhteisön jäsenistä voi kokea hyvinkin
ongelmallisiksi. Erityisesti liikkeistä irtautuminen on vaikeaa,  ja siitä
onkin viime vuosina kirjoitettu useita teoksia, mm. Ronimus, Seija: Vartiossa
maailmaa vastaan: Tutkimus Jehovan todistaja-yhteisöstä eronneiden
kokemuksista (2011), Jukka Timosen Todellisuudesta toiseen: Identiteetin
rakentuminen uskonnollisista yhteisöistä irtautuneiden elämänkertomuksissa
(2013) ja Topi Linjaman Nyt vapaa olen: Vanhoillislestadiolaisuudesta
irtautuneiden kertomuksia (2014).

Aikaisemmin on vanhalestadiolaisen herätysliikkeen piirissä tutkittu mm.
hoitokokouksia ja lasten hyväksikäyttötapauksia. Suomalaisen tilanteen
lisäksi Linjakumpu ottaa huomioon myös kansainvälisiä keskusteluja ja
historiallisia kehityskulkuja. Hän taustoittaa tarkasteluaan erityisesti
Yhdysvalloissa 1960-luvulta lähtien syntyneillä uusilla uskonnollisilla
liikkeillä ja näihin liittyvillä keskusteluilla ja prosesseilla.

Uskonnon varjot sivuaa ja täydentää aikaisempaa hengellistä väkivaltaa
koskevaa keskustelua ja tutkimusta, joka on Suomessakin virinnyt 1980-luvulta
lähtien. Varhaisemmissa tutkimuksissa on monipuolisesti nostettu esiin
väkivallan muotoja, syitä ja seurauksia. Väkivaltaa on suhteutettu mm.
kristinuskon opillisiin lähtökohtiin ja Raamattuun. Lisäksi väkivaltaa
tekevien ihmisten luonteenpiirteet ja sosiaaliseen asemaan liittyvät tekijät
ovat korostuneet teoretisoinneissa ja tulkinnoissa.



Kuva: Osa Bror Hjortin vuonna 1958 valmistuneesta Jukkasjärven kirkon
alttaritaulusta, joka kuvaa Laestadiuksen elämää. (lin208/Wikimedia Commons)

Linjakumpu ei arvioi hengellisen väkivallan ilmiöitä tekijän persoonallisena
kehityshäiriönä, narsismina tai vallanhaluna eikä liitä ilmiötä
liikkeiden johtajien ja johtohenkilöiden ongelmalliseen käyttäytymiseen. Hän
ei myöskään keskity subjektiivisten kokemusten analysointiin eikä ota kantaa
yhteisöjen toimintaan teologisen tai muun hengellisen arvioinnin pohjalta. Sen
sijaan hän kysyy, miten väkivalta ilmenee, millaisia vaikutuksia sillä on ja
millaiset ovat sen rakenteelliset ehdot. Hän pyrkii luomaan ilmiölle
käsitteelliset rajat, joiden avulla hän erottaa sen muista väkivallan
muodoista. Erityisesti hän syventää aikaisemmin melko pinnalliseksi
jäänyttä teoreettista ja käsitteellistä kehittelyä. Hän hyödyntää mm.
haavoittuvuuden käsitettä väkivallan kokemusten ja seurausten arvioinnissa
sekä Hannah Arendtin teoretisointia väkivallasta, vallasta ja hallinnasta.

Tekijän lähtöoletus on, että hengellisen väkivallan dynamiikan
kokonaisvaltainen tutkiminen vaatii keskittymistä myös yhteisön omiin
käsityksiin hengellisestä yhteisöllisyydestä, niiden perusteluista ja niiden
aiheuttamista väkivallan mekanismeista. Hänen tutkimuksensa taustalla ovat
väkivallan, hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun tilanteet ja prosessit, joista
lukemattomat ihmiset ovat joutuneet uskonnollisissa liikkeissä kärsimään
viime vuosikymmenien aikana.

Aineistot

Linjakumpu käyttää tutkimuksessaan monia aineistoryhmiä, jotta hän voi
tarkastella monipuolisesti hengellisen väkivallan rakenteita,
väkivaltatilanteita ja -tapahtumia sekä väkivallan kokemuksia ja seurauksia,
jotka konkretisoivat hengellisen väkivallan olemassaolon. Hän esittelee
aineistojaan johdantoluvussa parilla sivulla ja uudelleen teoksen lopussa
kymmensivuisessa liitteessä. Hän käyttää vanhoillislestadiolaisten ja
Jehovan todistajien omia tekstejä: artikkeleita, uutisia, kommentteja ja
raportteja, jotka valaisevat liikkeeseen sosiaalistumista ja liikkeestä
lähtemistä, hengellistä kurinpitoa, taloudellista toimintaa sekä terveyteen
ja ruumiillisuuteen liittyviä seikkoja.

Selvittääkseen nimenomaan väkivallan kokemista ja seurauksia tutkija
hyödyntää kymmenien hengellisen väkivallan uhrien ja heidän läheistensä
haastatteluja, kirjoittamia kertomuksia ja muita kuvauksia. Kokemuksia ja
tunteita hän on poiminut kirjoina tai Internetissä ilmestyneestä
omaelämäkerta-aineistosta. Eri toimijoiden tapoja keskustella väkivallasta
hän on löytänyt mediasta, Päivämiehestä ja Vartiotornista sekä muista
lehtikirjoituksista, TV-dokumenteista ja ajankohtaisohjelmista, Internetin
blogeista ja keskustelupalstoilta.

Laajaa empiiristä aineistoa Linjakumpu tukee runsaalla monitieteisellä
teoreettisella ja tutkimuskirjallisuudella. Politiikkatieteestä ja
sosiologiasta hän on saanut väkivaltaa ja vallankäyttöä koskevaa aineistoa.
Feministisessä kirjallisuudesta, kirkkohistoriasta, teologisesta
kirjallisuudesta, uskontotieteestä ja kirkkohistoriasta hän löytänyt
valaistusta uskonnollisiin liikkeisiin, joita hän tarkastelee nimenomaan
sosiaalisena ilmiönä. Tekijä perustaa analyysinsa empiirisiin aineistoihin,
mutta ei ota mitään yksittäistä aineistoa ehdottomana totuutena, vaan
tuottaa tulkintansa erilaisia aineistoja verraten ja tutkimuksen kautta
kontekstoiden. 

Me ja muut

Hengellinen väkivalta ei kuulu automaattisesti uskonnollisten ryhmien
piirteisiin. Kuitenkin se on todennäköisempää autoritaarisissa,
eksklusiivisissa ja kuriyhteisöissä. Näissä jäsenten elämää
määrittävät tiukat säännöt sekä oikean ja väärän selvät rajat.
Kontrollin keinoja ovat syyllistäminen, pelko ja uhkailu. Moniäänisyyttä ei
suvaita; ulkopuolinen kritiikki torjutaan ja sitä väheksytään; oma yhteisö
on oikeassa ja muut väärässä; ulkopuolisen yhteiskunnan normit ovat
merkityksettömiä. Koko maailma on dualistinen.

Yhteisöjen sisällä täydellinen usko vaatii täydellisiä tekoja, ja
sääntöjä on noudatettava ehdottomasti. Säännöt ovat yhteisön kannalta
mielekkäitä, erehtymättömiä ja täydellisiä. Niiden noudattaminen
kasvattaa yksilön pelastumisen toivoa ja yhteisön hyväksymistä.
Tottelevaisuus on hallinnan perusta, ja kurinpitotoimet toteutetaan yhteisön
edessä. Kontrollia toteuttavat liikkeen johtajat, vanhimmat, puhujat ja muut
vaikutusvaltaiset henkilöt.

Hengellisen väkivallan kohteeksi joutuva yhteisön jäsen voi olla ensimmäisen
sukupolven käännynnäinen tai hän voi olla syntynyt yhteisöön.
Liittyessään ja sosiaalistuessaan uskonnolliseen yhteisöön henkilö saa
elämäänsä monia uusia mielekkäitä ja merkityksellisiä asioita.
Kääntyminen voi olla nopeaa tai hidasta, vapaaehtoista tai pakotettua. Sen
taustalla voi olla aivopesua, suostuttelua tai ajatusreformi. Liittyminen voi
olla helppoa ja se voi tapahtua nopeasti, mutta se voi vaikeutua, jos
esimerkiksi aikuiskaste evätään. 

Yhteisöön syntyneelle on uskonnollisiin normeihin ja asenteisiin perustuva
elämä selviö. Hän ei voi valita, kuuluuko hän yhteisöön vai ei. Perhe,
sukulaiset ja ystävät ovat keskeisiä hänen hengellisessä opastuksessaan.
Hän omaksuu jo varhain oikean hengellisen kielen, opin ja tavat niin perheessä
kuin kerhoissa, pyhäkoulussa ja raamattupiirissä. Hän sosiaalistuu
yhteisöön jatkuvassa prosessissa – suoraan sanottuna: hitaan väkivallan
alla, joka rajoittaa hänen tulevaisuusperspektiivinsä.

Yhteisön määräämä yksilön ruumis

Uskonnollisissa yhteisöissä nousevat esiin seksuaalisuutta – ja
ruumiillisuutta yleisemminkin – koskevat normit monin tavoin, ja normeista
poikkeaminen altistaa yksilön väkivallalle. Nimenomaan homoseksuaaleja voidaan
pakottaa ”eheytymään” eli taipumaan normin mukaiseen
heteroseksuaalisuuteen, vaikka monet homot haluaisivatkin löytää paikkansa
uskonnollisessa yhteisössään omana itsenään.

Suoranaista fyysistä hengellistä väkivaltaa kohdistetaan naisiin, kun
avioliitto ja äitiys ovat normeja. Heidät painostetaan varhaiseen
avioliittoon, koska avioliiton ulkopuolinen seksi ja ehkäisyvälineiden
käyttö kielletään. Nimenomaan vanhalestadiolaisten piirissä naisilta
vaaditaan uskonnon ja uskonnollisuuden osoittamista omalla ruumiillaan
synnyttämällä lapsen toisensa perästä koko hedelmällisen ikänsä ajan –
jopa oman terveytensä ja henkensä kustannuksella. Aiheesta voi lukea lisää
esimerkiksi Aila Ruohon & Vuokko Ilolan kirjasta Usko, toivo ja raskaus:
Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (2014). Jehovan todistajien keskuudessa
taas uskon lujuuden osoittaminen kieltäytymällä hoidoista – erityisesti
verensiirrosta – voi merkitä hengen vaarantamista.

Hengellinen väkivalta voi ilmetä yhteisöissä myös fyysisenä kurittamisena.
Kurituksen ajatellaan olevan rangaistus väärin tekemisestä. Niin absurdilta
kuin se kuulostaakin, perheväkivaltakin voidaan kokea hengellisen kilvoittelun
muotona. Kärsimys, uhrautuminen, marttyyrius, kipu ja kärsimys ovat ruumiin
tarjoamista jumalalle. Kun ulkopuolisten huomio ja paheksunta kohdistuvat
marttyyriuteen, tämän kokemus vain vahvistuu. Yhteisöt siis uhraavat
yksilöitä oman vakautensa, puhtautensa tai jatkuvuutensa takaamiseksi.

Uskonnollisten yhteisöjen hengellinen väkivalta ulottuu usein jäsenten
rahakukkaroon asti, mitä ei suinkaan myönnetä, vaan jäsenten katsotaan
maksavan kymmenyksensä yhteisölleen sulasta kiitollisuudesta, kun he ostavat
erilaisia tuotteita, lahjoittavat omaisuuttaan ja tekevät vapaaehtoistyötä.
Jäsenet puolestaan osoittavat toimivansa oikein ja mittaavat omaa
hengellisyyttään avaamalla kukkaronsa nyörejä.

Sielunhoitokäytänteet, oikeuskomiteat ja maallinen juridiikka

Uskonnollisissa yhteisöissä maallikot käyttävät hengellistä oikeutta,
mikä on herättänyt niin ihmetystä kuin arvosteluakin. Sekä
vanhoillislestadiolaisten sielunhoitokäytänteissä että Jehovan todistajien
oikeuskomiteoissa yhteisön vanhimmat ja johtajat määritelevät väärin
tekemisen sisällön ja mahdolliset rangaistukset. Yhteisöt kokevat
tarvitsevansa julkista sielunhoitoa ja rippiä tai hairahtuneiden kuulusteluja
ja tuomioita jäsenten ohjaukseen ja hengelliseen kasvuun. Ulkopuolinen voi
kysyä, tuottaako yhteisön aiheuttama nöyryytys, pelko ja ahdistus mitään
hyvää. Rangaistustoimet antavat toki syytetylle mahdollisuuden sovittaa
rikkomus ja ottaa opikseen, mutta ne jättävät hänen sisimpäänsä myös
ikuiset jäljet.

Maallisen oikeuden rangaistuksiin verrattuna uskonnollisten yhteisöjen
rangaistusten skaala on niukka, eikä ensikertalaisille anneta helpotuksia.
Rangaistukset voivat myös olla mielivaltaisia, sattumanvaraisia ja
kohtuuttomia. Loogisuus, tasa-arvoisuus ja tasapuolisuus ovat niistä kaukana,
sillä normit ja konventiot epätäsmällisiä, epäselviä ja vaihtelevat
ajassa. Ne ovat vallan ja hallinnan muotoja, joita ulkopuolinen yhteiskunta ei
pääse valvomaan. Myös niissä yksilö voidaan uhrata yhteisön olemassaolon
turvaamiseksi.

Koska hengellistä väkivaltaa ei ole aikaisemmin tutkittu oikeudelliselta
kannalta, Linjakumpu pohtii kirjan lopulla myös hengellisen väkivallan
juridisia ulottuvuuksia lähtökohtanaan ihmisoikeuksien merkitys liikkeiden
jäsenille. Hänen mielestään on keskeistä, miten ihmisoikeudet suojelevat
väkivallan kohteita ja millaisia oikeudellisia rajoitteita on rakennettu
erityisesti kultteina ja lahkoina pidetyille liikkeille. Hän tarkastelee
hengellistä väkivaltaa myös rikosoikeuden kannalta ja pohtii liikkeiden
uskonvapauden ja autonomian merkitystä.

Uskonnollisten liikkeiden ja maallisen yhteiskunnan oikeuskäytäntöjä on
syytä käsitellä eri luvuissa, kuten Linjakumpu tekee, mutta luvut olisi
voinut panna peräkkäin, eikä sijoittaa niiden väliin kahta lukua, jotka
käsittelevät erkaantumista ja hengellisen väkivallan rajoja ja ohjaavat
ajatuksia taas uuteen suuntaan. Asiasta aidosti kiinnostunut lukija kuitenkin
kestää hyppelemisen aihepiiristä toiseen ja syventyy sitten entistä
innokkaammin hengellisen väkivallan juridiseen ja yhteiskunnalliseen mieleen.



Kuva: Clare Bell

Hengellisen väkivallan tuominen maalliseen oikeuteen ja yhteiskunnan silmien
eteen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä uskonnollinen yhteisöllisyys ja
perheiden sisäinen dynamiikka saattavat vaikeuttaa tai kokonaan estää
oikeustapausten nostamisen. Ryhmät pyrkivät näet selvittämään itse
ongelmiaan omien sisäisten prosessiensa avulla.

Oikeudelliset lähtökohdat suojaavat uskonnollisia liikkeitä ja ryhmittymiä
erityisesti suhteessa valtioon ja muihin yhteiskunnallisiin toimijoihin, mutta
ihmisoikeuksien kannalta on keskeistä, miten uskonnot ja uskonnolliset ryhmät
kohtelevat jäseniään. On syytä kysyä toisaalta, toteutuvatko yksilöiden
oikeudet kuulua ryhmään, ja toisaalta, toteutuvatko jäsenten ihmisoikeudet
yhteisössä. Ihmisoikeuksien tarkoitus on suojella yksilöä ryhmien vallalta,
sillä ryhmän oikeudet voivat uhata yksilöiden oikeuksia. Uskonto sinänsä on
jokaisen yksilön rikkomaton oikeus, mutta uskonnon ulkoisia toimintoja voidaan
rajoittaa. Kuitenkaan esim. lasten, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet
eivät toteudu täysin yhteisöjen sisällä.

Muiden länsimaiden oikeusistuimissa on keskitytty 1960–1970-luvulta lähtien
erityisesti lahkoihin ja kultteihin liittyviin ongelmiin – manipulaatioon,
psykologiseen hyväksikäyttöön ja kontrollointiin. Suomessa ovat hengellisen
väkivallan ilmiöt ovat nousseet maalliseen oikeuteen vasta 2000-luvulla.
Niitä on arvioitu toisaalta ihmisoikeuksien ja toisaalta rikosoikeuden
näkökulmasta. Rohkeasti näkemyksiään ilmaiseva rikosoikeuden professori
emerita Terttu Utriainen on todennut, että hengellinen väkivalta on
rikosoikeudellisessa mielessä pahoinpitelyä, mutta näytön arviointi ja
syyllisyyden osoittaminen on vaikeaa.

Vaikka liikkeiden ongelmallisista konventioista on olemassa runsaasti tietoa,
oikeusistuimilla on vähän kokemuksia uskonnollisiin yhteisöihin liittyvistä
tapauksista. Tuomarit eivät välttämättä tunne yhteisöjen toimintaa,
normien ja sääntöjen merkitystä eivätkä yhteisöjen vallan ja hallinnan
periaatteita. Yhteisöissä tarvittaisiin lisää hengellisen väkivallan
oikeudellista ohjaamista, mutta kuten Linjakumpu toteaa, lainsäädäntö pystyy
tuskin estämään väkivaltaa.

Irtautuminen vaikeaa

Kaikki ihmiset eivät halua tai voi olla uskonnollisessa yhteisössään koko
ikäänsä. Moni epäilee, pohdiskelee ja arvioi suhdettaan yhteisöön ja sen
vaatimuksiin pitkään, ennen kuin alkaa vähitellen erkaantua. Yhteisökin voi
vaikeuttaa eroamista pelottelemalla ja nimittelemällä. Toisaalta puhtautensa
säilyttääkseen yhteisö voi erottaa hankalana tai sopimattomana pitämänsä
yksilön niin äkkiä, että ero tulee yksilölle täytenä yllätyksenä.
Kummassakaan tapauksessa yksilö ei välttämättä pääse yhteisöstä täysin
irti, sillä hengellinen väkivalta jättää jälkensä ihmiseen ja vaikuttaa
hänen emotionaaliseen, henkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiinsa pitkään.
Vielä erkaantumisen jälkeenkin voi väkivalta jatkua niin, että yhteisö
karttaa yksilöä ja eristää hänet muista yhteisön jäsenistä. Yksilön
eroaminen voi myös vaikeutta hänen läheistensä elämää, vaikka he
jäisivätkin yhteisöön.

Linjakumpu kysyy, onko sellainen tiivis uskonnollinen yhteisöllisyys
mahdollista, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä kanssauskoviaan, jossa
kenenkään ihmis- ja perusoikeuksia ei loukata ja jossa minuuttaan ja
identiteettiään voi toteuttaa ilman väkivallan uhkaa. Hän myös vastaa,
ettei se ole mahdotonta, mutta tällä hetkellä se näyttää kovin vaikealta
ainakin normeja korostavissa ja jäsentensä valvontaan keskittyvissä
yhteisöissä.

Aini Linjakummun tutkimus, Uskonnon varjot, on uskonnollisten yhteisöjen
ulkopuolella elävällekin mielenkiintoista ja opettavaista, mutta myös
ahdistavaa luettavaa. Ahdistusta tosin laimentaa toisto, jota kirjassa on
runsaasti alusta loppuun saakka. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/