[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kosmista perspektiiviä nykytutkijoille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Päivi Kosonen <paivi.kosonen at ajatusmatka.net> Kirjallisuustieteen dosentti,
kirjallisuusterapeutti, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kailaheimo, Markku: Kirjoituksia stoalaisuudesta. Epätieteellisiä
tarkasteluja. Kirjokansi, 2015. 237 sivua.


Kosmista perspektiiviä nykytutkijoille
---------------------------------------------------------

Markku Kailaheimo avaa esikoisteoksessaan stoalaista tunneteoriaa ja sen eri
aikoina saamia muotoja. Tekijä esittäytyy mielellään ei-akateemisena
filosofian harrastajana, mutta sisällön perusteella kyseessä on todellinen
filosofian rakastaja. Kokonaisuudessaan Kirjoituksia stoalaisuudesta tuntuu
kysyvän, onko stoalaisuus lopultakaan vain filosofian historiaan kuuluva
suuntaus. Ehkä se onkin eriaikaisissa filosofisissa suuntauksissa ilmenevä
asenne tai tietynlainen mielen asento, jolle nykyisinkin on tarvetta. 

Tyyneyttä ja viisautta on etsitty aikojen alusta asti, ja aivan erityisesti
mielenhallintaan on paneuduttu stoalaisessa filosofiassa. Stoalainen matka ei
kuitenkaan ole mikään egotrippi. Ihmisen on kasvettava omaksi itsekseen, jotta
hän kykenee ottamaan vastaan elämän asettamat haasteet ja tehtävät:
käsittelemään haavat ja menetykset, kohtaamaan tämänhetkiset pelot ja
jokapäiväisen inhimillisen kärsimyksen ja pitämään tulevaisuuden huolet
riittävän kaukana. Elämisen taito on saavutettu, kun ihminen on valmis
kuolemaan. Siinä on nykyisille ihmistieteilijöille haastetta ja
perspektiiviä.  

Filosofisissa esseissään Kailaheimo avaa stoalaisen tunneteorian käsityksiä
ja sen eriaikaisia muotoja.

Markku Kailaheimo taitaa kirjoittaa stoalaisuudesta yleistajuisesti, eikä hän
silti kosiskele lukijaa, ei lupaile filosofian ruusutarhaa. Filosofian
helppoheikeistä hän eroaa kriittisellä ja keskustelevalla asenteellaan. Ja
vaikkei hän liitäkään esitykseensä alanootteja, ei ole kyse vaatimattomasta
harrastelijasta. Kirjan perusteella kyseessä on todellinen filosofian
rakastaja, joka etsii filosofista elämäntapaa – ei pelkästään teoriassa,
vaan myös käytännössä. Epätieteellisen tarkastelutavan hyvä puoli on
siinä, että Kailaheimo ei esittele stoalaisuutta ulkokohtaisesti, tyydy
lopottamaan pakollisia kuvioita, vaan lähestyy aihetta omakohtaisesti, omin
sanoin ja kysymyksin, uusin tuorein näkökulmin.

Tyyneyttä ja viisautta etsimässä

Kirjassa on selkeä rakenne ja tekijän ajatuksenkulkua on helppo seurata.
Aluksi esitellään maasto ja kartta Diogenes Laertioksen (200-luku) ja Ciceron
(106–43 eaa) esitysten pohjalta, sitten lähdetään tarkastelemaan ja
erittelemään stoalaista tunneteoriaa. Kailaheimo esittelee stoalaisen
tunneluokituksen, vältettävät ja hantteerattavat tunteet (nautinto, himo,
kärsimys, pelko) sekä hyvät tunteet (tahto, varovaisuus, ilo) lukuisine
alalajeineen. Ylpeys ja kateus, kilpailuhenki tai maineen ja kunnian etsintä
kiinnostavat Kailaheimoa erityisesti. Onko joku päässyt näistä eroon?



Kuva: Epiktetos kuvattuna Edward Ivien latinankieliseen käännökseen
Enkheiridionista vuonna 1751.

Matkakumppaneita on kutsuttu mukaan eri ajoilta. Itsestään selvästi mukana
ovat Seneca ja Epiktetos ja heidän lisäkseen filosofikeisari Marcus Aurelius.
Myös Ciceron ja Augustinuksen (354­–430) kirjoituksia luetaan stoalaisesta
vinkkelistä. Nykynäkökulmasta varteen otettava matkakumppani on logoterapian
perustaja Victor Frankl (1905–1997).

Hienon filosofisen opaskierroksen päätteeksi Kailaheimo eksperimentoi,
kokeilee itsekin senecalaista kirjettä ja diatribiä, vähän tunnettua
puheenomaista kirjoittamisen muotoa. Ihan viimeisessä osiossa, ”Epiktetoksen
valmennuksessa” Kailaheimo testaa stoalaisten periaatteiden ja menetelmien
soveltuvuutta modernin arkielämän haasteisiin, erityisesti urheiluun ja
liikkumiseen liittyviin kysymyksiin. Tuloksena on suomalaisiin oloihin
sovitettua filosofisen coachingin pragmaattista teoriaa, paikoin sangen hupaisaa
luettavaa.

Onko stoalaisuus lopultakaan vain filosofian historiaan kuuluva suuntaus? Ehkä
se onkin eriaikaisissa filosofisissa suuntauksissa ilmenevä asenne tai
tietynlainen mielen asento?

Lääkettä modernin elämän ahdistukseen

Filosofia ei puhuttele kaikkia, lähinnä ehkä niitä, jotka omassa
mielenrauhan ja onnellisuuden etsinnässään ovat tulleet kriittiseen kohtaan,
jossa harhailut on harhailtu ja on aika katsoa itseä peilistä. Filosofia
tarjoaa yhdenlaisen peilin.

 Kuva: Tuntemattoman veistäjän rintakuva Senecasta 1600-luvulta. Museo del
Pradon kokoelmat. (Jean-Pol Grandmont/Wikimedia Commons)

Tällaiseen itsensä peilailemisen kohtaan tuli aikanaan filosofi ja kirjailija
Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa), joka väsyttyään harhailuun ja keisari Neron
arvaamattomuuteen alkoi pitää parempaa huolta itsestään ja ryhtyi
kirjoittamaan muistiinpanoja omasta mielentilastaan. Niiden pohjalta hän
kirjoitti kirjeitä ja tutkielmia. Vastaavanlaiseen kohtaan tuli myös filosofi
Epiktetos (55–135), joka kokosi omat mietteensä mielenhallinnan
käsikirjaksi.

Viime aikoina stoalaisuudella on ollut kysyntää. Stoalaisten pelkistetty
sisäisen rauhan filosofia on palvellut jo pari vuosikymmentä johtajien ja
eliitin tarpeisiin hiottua bisnesbuddhalaisuutta ja excellence-filosofiaa.
2000-luvulla Senecan ja Epiktetoksen kirjoitukset ovat levinneet tietoista
läsnäoloa (mindfulness) harjoittaviin liikkeisiin, jotka kokoavat helmoihinsa
tyyneyttä ja lempeyttä etsiviä, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja ihmisiä,
jotka pitävät huolta itsestään ja omasta mielestään jaksaakseen
ylipäätään sietää myöhäismodernin elämän allikoita.

Ymmärrettävästi myös monissa nykyisissä psykoterapiakoulukunnissa
hyödynnetään stoalaista ajattelua. Senecan ajatuksista ammennetaan pohjaa
toiminnallisille harjoituksille, joissa pyritään stoalaisittain nykytilanteen
hyväksymiseen. Myös muutokseen johtavaa toimintaa ohjataan etsimään ihmisen
omassa vallassa olevalta alueelta. Ei siis pyritä muuttamaan koko maailmaa,
vaan toimitaan askel askeleelta yksilöllisten mahdollisuuksien rajoissa,
muutetaan sitä mitä voidaan: omaa näkökulmaa ja asennetta, omia uskomuksia
ja käsityksiä.

Markku Kailaheimo haluaa lisätä terapiayhteydestä unohtuneen nimen:
logoterapian perustajan Victor E. Franklin. Samaan tapaan kuin stoalaisuudessa
ajatellaan kuoleman tai kosmisen perspektiivin ajattelemisen tarjoavan
tarpeellista näkökulmaa elämiseen, logoterapiassa hyödynnetään uuden
näkökulman etsimistä.

Muita logoterapian hyödyntämiä stoalaisia menetelmiä ovat konfliktiloukku ja
paradoksaalinen intentio, joita Kailaheimo avaa kirjassaan. Merkittävin
Franklin tuoma stoalainen näkökulma on elämäntarkoituskysymys, jonka
Kailaheimo tiivistää Elisabet Lukasin sanoin: ”Me [ihmiset] emme ole niitä
joiden osana on kysyminen vaan meidän tehtävämme on päinvastainen;
vastausten antaminen niihin kysymyksiin joita kohtalo meille asettaa” (s.
159).

Lukeminen ja kirjoittaminen

Kirjoituksia stoalaisuudesta -kokoelman helmi on lukemista ja kirjoittamista
käsittelevä kirje Senecalle, jossa Kailaheimo kirjoittaa omasta tulemisestaan
stoalaisuuteen. Kirje on sikälikin osuva, että Seneca käsitteli
kirjoituksissaan paljon lukemisen ja kirjoittamisen itsehoidollisia vaikutuksia.
Kirjeissään Luciliukselle Seneca esimerkiksi kertoo kirjoittavansa oman
kokemuksensa pohjalta ja merkitsevänsä muistiin terveellisiä neuvoja,
”ikään kuin hyödyllisten lääkkeiden reseptejä” ja vastaavasti
lukevansa vain tiettyjä hyödyllisiä ja luotettavia tekijöitä, joita sitten
rauhassa sulattelee mielessään – oppiakseen ja kehittyäkseen,
löytääkseen mielenrauhan ja tullakseen hyveelliseksi, hyödylliseksi
yhteisölleen.

Näitä filosofian reseptejä ja lääkkeitä Markku Kailaheimo kertoo
kaipaavansa. Hänet on myös aikoinaan vallannut ”palava tarve sanoa ja
kirjoittaa itse”, ja hän on valinnut luettavakseen ja tutkittavakseen
stoalaisen filosofian.

En jaa Kailaheimon näkemystä romaanikirjallisuuden ja filosofisen
kirjallisuuden vastakkaisuudesta sillä perusteella, että filosofia on
omakohtaisempaa kirjoittamista kuin fiktion kirjoittaminen – hänhän
kirjoittaa sitä paitsi itsekin omaa näkemystään vastaan argumentoimalla
Senecan tragedioiden filosofisuudesta – mutta on selvää, että lukeminen ja
kirjoittaminen ovat keskinäistä vuoropuhelua ja että kirjoittaminen voidaan
ajatella aktiivisena lukemisena, tapana ottaa asioita haltuun, sisäistää ja
kääntää ajatuksia omalle kielelle. Meditatiivinen lukeminen ja
kirjoittaminen muodostavat omanlaisensa elämäntavan.

Markku Kailaheimo käy itse esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen
vuoropuhelusta, hänhän kertoo itsekin astuneensa ”filosofian
palvelukseen”, alkaneensa sitten kirjoittaa ja merkitä itsekin muistiin
asioita, joita on pannut lukiessaan merkille. Näinhän Senecaa on sitä paitsi
ennenkin luettu. Seneca ei ole kaikkein helpoin filosofi, ja hänen ajatuksiaan
on usein avattu kirjoittamalla. Tunnetuimpia Senecan uudelleen kirjoittajia
lienee Montaigne, jonka koko kirjallinen tuotanto – Esseet (Essais, 1588) –
kumpusi Senecan reunamerkinnöistä. Mietin, millainen kokonaisuus näistä
Kailaheimon tarkasteluista mahtaa vielä kehkeytyä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/