[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kylmää sotaa ”toisin keinoin”

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Rami Mähkä <rami.mahka at utu.fi> Tutkija, FM, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jokisipilä, Markku: Punakone ja vaahteranlehti. Otava, 2014. 332 sivua.


Kylmää sotaa ”toisin keinoin”
---------------------------------------------------------

Elämme "uuden kylmän sodan" aikakautta. Politiikassa urheilu on edelleen yksi
symbolisista taistelukentistä, kuten Sotshin olympialaisetkin osoittivat.
Markku Jokisipilän kirja käsittelee kylmän sodan alkuperäisversiota.
Pääosissa on suomalaisillekin perin tuttu "punainen kollektiivi".

Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen pitkäaikaisen valmentajan Viktor
Tihonovin (4.6.1930–24.11.2014) kuolema sai monet suomalaiset
jääkiekkoihmiset ja lajia seuraavat muistelemaan takavuosikymmenien lähes
voittamatonta ”punakonetta”. Punakone, eli Neuvostoliiton maajoukkue, oli
yhdistelmä parhaita yksilöitä, toteuttamassa kurinalaisesti tarkkaa
kollektiivista taktiikkaa – eräänlainen neuvostojärjestelmän symboli siis,
tai näin ainakin haluttiin antaa ymmärtää.

Kun Suomi löi vuonna 1988 Calgaryn olympialaisten viimeisessä ottelussa
Tihonovin johtaman neuvostojoukkueen ja saavutti ensimmäisen arvokisamitalinsa,
hopean, puhuttiin ihmeestä: tyypillisempi tulos olisi ollut useamman maalin
tappio. Tuolloin pelattiin järjestelmällä, jonka ansiosta Neuvostoliitto oli
jo varmistanut olympiakullan itselleen. Suomen voitto taas sysäsi Ruotsin
pronssille. Jälkikäteisspekulaatioissa ”suuren ja mahtavan” tappiota on
selitetty Suomessa useammallakin tavalla, siis joukkueemme osoittaman
peräänantamattoman taistelun lisäksi. Yleisin itsekriittisyyteen taipuva
selitys lienee, että neuvostopelaajat olivat juhlineet kultamitaleitaan vodkan
voimalla pikkutunneille. Toisen, villimmän teorian mukaan Neuvostoliitto
hävisi tahallaan: kysymyksessä oli palkinto YYA-sopimuksen tinkimättömästä
noudattamisesta ja hyvistä naapuruussuhteista.

Jääkiekon ja politiikan kytkös

Toinen taannoinen julkisuutta saanut jääkiekkouutinen oli, kun
Karjala-turnauksessa Venäjän maajoukkue vaati, ja sai, käyttöönsä
Helsingin Hartwall Arenan parhaan pukuhuoneen. Suomalaisten osoittama pukuhuone
ei heille kelvannut. Arena on ollut vuodesta 1997 Leijonien, eli Suomen
maajoukkueen, kotihalli, mutta nykyään sen omistaa venäläinen liikemies
Roman Rotenberg. Rotenberg omistaa myös puolet Helsingin Jokereista, eli
seurasta, joka pukuhuonetta yleensä käyttää. Jokerit siirtyi suurella
kohulla Suomen liigasta Venäjän liigaan kuluvaksi kaudeksi. Niin Jokerien
”loikkaus” kuin maajoukkueturnauksen pukukoppiepisodikin aiheuttivat
närää, ja ne nähtiin osana nyky-Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa.
Venäjän nähtiin nöyryyttäneen Suomea sen ”kotiluolassa”. Suomalaisen
kiekkoyleisön riemuksi jäällä juhli kuitenkin Leijonat, joka löi
itänaapurin lähes punakonemaisin lukemin 6–2.

Yhteistä mainituille tapauksille on urheilun, tässä tapauksessa jääkiekon,
ja politiikan usein vähätelty, mutta samalla ilmeinen kytkös. Juuri tämä on
lähtökohtana Markku Jokisipilän kirjalle Punakone ja vaahteranlehti (Otava,
2014). Kirjan nimi viittaa Neuvostoliiton ja Kanadan maajoukkueisiin. Nimien
aiheuttamat assosiaatiot ovat itsessään mielenkiintoisia, ja ne heijastelevat
niin kansakuntiensa tarkoitushakuisia kuin niistä riippumattomasti tuotettuja
merkityksiä. Niinpä Neuvostoliitto on kone, punainen väri tulee tietenkin
sosialismista. Konemaisuutta oli nähtävissä yhtäältä maajoukkueen
pelillisessä kurissa ja yhtenäisyydessä, mutta toisaalta myös siinä, että
neuvostopelaajat eivät juuri maaleja tuuletelleet. Konemaisuuden vaikutelma
olikin pitkälti tunteiden näyttämisestä pidättäytymistä. Myös Kanadan
väri on punainen, mutta maan symboli on orgaaninen vaahteranlehti, joka on
myös maan lipussa vuodesta 1965 alkaen. Kanadalaiskiekkoilijat ovat puolestaan
tunnettuja kuumaverisyydestään, joskin lajiasiantuntijoiden tiedossa on, että
osa tästä on kylmäpäistä taktiikkaa.

Neuvostoliiton jääkiekkoilu hahmottuu nimenomaan kollektiivin, eli punakoneen,
kautta, kun taas kanadalaiset ovat tunnettuja ennen kaikkea tähtipelaajiensa,
eli yksilöiden, kautta. Ero on hiuksenhieno, kun ajatellaan vaikkapa
Harlamovin, Tretjakin tai Larionovin kaltaisia yksilöitä, tai vastaavasti
mielikuvaa Kanadasta joukkueena, joka ei suostu häviämään kenellekään
riippumatta siitä, ketkä vaahterapaitaa sattuvat juuri sillä hetkellä
kantamaan. Näiden kahden jääkiekkopoolin väliselle urheilulliselle ja
ideologiselle kamppailulle Jokisipilän kirja rakentuu. Sen eräänlaisena
alkusysäyksenä oli vuoden 1972 Summit Series, jossa Kanadan NHL-tähdet
löivät Neuvostoliiton, tosin monien mielestä enemmän kuin kyseenalaisin
keinoin.



Kuva: Kuvakaappaus Kanada-Neuvostoliitto Summit Series pelin alusta 1972.

Jokisipilä työskentelee Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen
johtajana, ja hänet tunnetaan ennen kaikkea Suomen poliittisen historian
asiantuntijana. Väitöskirjansa hän teki Suomen ja Saksan liittolaisuudesta
toisen maailmansodan aikana. Jokisipilä on kuitenkin julkaissut myös urheilua,
ja erikseen vielä jääkiekkoa, käsitteleviä artikkeleita. Urheilupuoli
hänellä on niin sanotusti ”hallussa” siinäkin mielessä, että hän on
entinen MM-tason soutaja. Niinpä kun hän kirjoittaa urheilijan sitoutumisesta
ja huippu-urheilun vaativuudesta, on helppo uskoa, että hän tietää, mistä
kirjoittaa.

Vaikka kirja ei ole varsinainen tutkimus, Jokisipilä on tutkija, ja näin
kirjassa on laaja kirjallisuusluettelo. Muuta lähdeaineistoa ovat sanoma- ja
aikakauslehdet sekä internet YouTubesta jääkiekkoaiheisiin sivustoihin. Koska
kirja on selvästi suunnattu niin sanotulle suurelle yleisölle, kirjaa ei ole
varustettu lähdeviittauksin. Tämä on perusteltua, sillä kirjassa ei esitetä
ristiriitaisia tulkintoja tai haasteta aiemman kirjallisuuden tulkintoja.
Jokisipilä kirjoittaa paikoin kärkevästi, mutta tulkinnat ovat
pääpiirteissään yleisesti hyväksyttyjen suuntaisia. Niinpä kirjan
lähdeluettelo onkin hyödyllinen ennen kaikkea lukijalle, joka haluaa lukea
kirjan käsittelemistä teemoista lisää.

Politiikkaa ja pelitapahtumia

Kirjan kerronnassa on oikeastaan kolme keskenään vuorottelevaa ja toisiaan
selittävää elementtiä. Ne ovat urheilun ja varsinkin jääkiekon historian
läpikäynti, painottuen kylmän sodan vuosiin, kaukaloiden ulkopuolinen
politiikka, sekä keskeisten otteluiden tapahtumien kuvaukset. Nämä elementit
ovat tasapainossa, ja kirja on erittäin miellyttävä lukea. Joissain
tapauksissa Neuvostoliitto toimii lähtökohtana tietyn ilmiön selittämiselle
– miksi urheilu oli niin tärkeä propagandistinen ase –, kuten taas
toisessa kohtaa asian avain on jokin yksittäinen henkilö tai pienehkö joukko
ihmisiä – miksi juuri jääkiekosta tuli Neuvostoliitolle niin tärkeä
urheilulaji. Vastaavasti Jokisipilä kirjoittaa selkeästi auki sen kehityksen
pääpiirteet, jonka seurauksena kilpaurheilusta saattoi tulla kansainvälisen
politiikan, ja vielä erikseen kylmän sodan, kanava. Se oli vain yksi
kentistä, joilla ideologista kamppailua käytiin, mutta se oli niistä
banaalein ja mitattavin, onneksi myös pääsääntöisesti verettömin. Urheilu
oli, kuten Jokisipilä eeppisesti kirjoittaa, ”hyvän ja pahan voimien
apokalyptista taistelua”, ja sellaisenaan todellista sotaa huomattavasti
parempi vaihtoehto.

Ottelutapahtumien kuvaus saattaa ajatuksena kuulostaa tylsältä niiden
potentiaalisten lukijoiden mielestä, jotka eivät ole kiinnostuneita
jääkiekosta itsessään. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, että
tätä puolta olisi teoksessa liikaa. Kaikkein parhaiten ottelutapahtumien
läpikäynti toimii dramaattisessa kuvauksessa vuoden 1969
maailmanmestaruuskisoista Ruotsissa. Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton
välisessä kahdessa ottelussa oli nimittäin latausta enemmän kuin pelkkä
urheilu voisi siihen tuoda. Neuvostoliitto oli miehittänyt naapurinsa
edellisenä vuonna kukistaakseen tämän yrityksen irtautua Kremlin
poliittisista linjauksista. Miehitystä vastustaneista tšekeistä toistasataa
kuoli, ja maa palautettiin itäblokin ruotuun. Neuvostoliiton jääkiekkoilijat
olivat hämmentyneitä heihin kohdistuneesta vihamielisyydestä, jota osoitti
paikoin myös ruotsalaisareenan yleisö. Tšekit eivät puolestaan suostuneet
häviämään miehittäjilleen jäällä, ja voittojen symbolinen merkitys oli
valtava. Tästä kaukaloissa edelleen läsnä olevana esimerkkinä on
tšekkiläinen tähtipelaaja Jaromir Jágr (s. 1970), jonka pelipaidan numero 68
on kunnianosoitus Prahan kevään uhreille.

”Kanada” on oikea vastaus

Jo kirjan nimestä mieleen nouseva kysymys väistämättä on, miten
Neuvostoliitto ja Kanada ovat yhteismitallisia tarkastelukohteita nimenomaan
suomalaiselle lukijalle. Jos ajatellaan jääkiekkoa, Neuvostoliiton rinnalle
sopisi parhaiten ”Tre Kronor”, eli Ruotsi, joka on päihittänyt Suomen
monta kertaa katkeralla tavalla. Vastaavasti on muistettava, että Suomen
voittamat kaksi maailmanmestaruutta on saavutettu lyömällä nimenomaan Ruotsi
finaaliottelussa. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui keväällä 1995
Tukholmassa, toisen kerran vuonna 2011. Suomalaisesta näkökulmasta Ruotsi
olisi siinäkin mielessä luontainen vastinpari itänaapurille, että olemme
olleet osa kumpaakin valtakuntaa. Voisikin kysyä, kuinka moni suomalainen oli
kiinnostunut Kanadasta ennen aikakautta, jolloin ensimmäiset suomalaiset
pääsivät pelaamaan NHL-jäille. Poliittisestihan Neuvostoliiton vastapooli
oli tietenkin Yhdysvallat.

Kanada on kuitenkin luontevin kilpakumppani Neuvostoliitolle ainakin kolmesta
syystä. Kanada on modernin jääkiekon emämaa ja se oli ainoa, joka oli
pysyvästi samalla tasolla Neuvostoliiton kanssa. Kolmas syy on tarunhohtoinen
NHL, jonka asemaa maailman arvostetuimpana ammattilaisliigana edes Venäjän
nykyjohdon aktiivinen toiminta KHL-jääkiekkoliigan ekspansiossa naapurimaihin
ei ole kyennyt horjuttamaan. Nykytilanne muistuttaa itse asiassa huomattavasti
vuosikymmeniä, joita Jokisipilän kirja käsittelee: Atlantin molemmin puolin
puhutaan uudesta kylmästä sodasta, jonka edelleen jatkuva Ukrainan kriisi
aloitti. Tähän on viitannut muun muassa tasavallan presidentti. Suomen
jääkiekkotoimittajien kärkinimi Vesa Rantanen kirjoitti puolestaan taannoin
Urheilusanomissa, että NHL:n komissaari Gary Bettman ja Vladimir Putin
piirtävät uudelleen jääkiekon geopoliittista karttaa ”vanha kylmän sodan
aikainen kartasto mallinaan”. Rantasen mukaan Suomen on valittava puolensa, ja
1990-luvun Kummeli-sketsiä mukaillen oikea vastaus on ”Kanada”.  Rantanen
puhuu siis jääkiekosta.

Pääosassa suuri punainen kollektiivi

Politiikka on erottamaton osa urheilua. Tämän kirjan kohteen tapauksessa kyse
on ”kylmän sodan politiikan jatkamisesta toisin keinoin”. Von Clausewitz
-viittauksen takana on Jokisipilän kollega, historioitsija John Soares.
Jokisipilä kuvaa kirjassaan, miten punakoneesta tuli Neuvostoliiton urheilun
avulla tehdyn propagandan ykköstuote. Järjestelmä toimi niin, että parhaat
pelaajat haalittiin ympäri kansallista liigaa Moskovan TsSKA:n riveihin.
Tunnettuihin ei-venäläisiin pelaajiin kuului muun muassa latvialainen Helmut
Balderis, Riikan Dynamon kasvatti, joka pelasi osan urastaan TsSKA:ssa.
Moskovalaisseura olikin käytännössä Neuvostoliiton maajoukkue, joka
harjoitteli ja pelasi yhdessä vuoden ympäri, ainoana maajoukkueena maailmassa.
TsSKA:n pelaajista tuli kiekkosotilaita, joista parhaat ylenivät
Puna-armeijassa upseeriarvoille. Itse asiassa järjestelmä muistuttaa
ironisellakin tavalla pohjoisamerikkalaista koulutuspolitiikkaa, jossa lahjakas
nuori koripalloilija tai jääkiekkoilija pääsee stipendillä opiskelemaan
yliopistoon, johon hänellä ei välttämättä muuten olisi rahkeita.



Kuva: CSKA Moskva Tjentralnyj Sportivnyj Klub Armii perustettiin 1946.

Vaikka kirjan otsikkoon on siis nostettu kaksi kiekkomahtia, Jokisipilä
myöntää, että kirjan ”kollektiivinen päähenkilö” on punakone. Tähän
on monta perusteltua syytä. Kuten kirjan takakansitekstikin toteaa, kyseessä
on ensimmäinen suomalainen kirja legendaarisesta punakoneesta. Tuskin
millekään muulle kansakunnalle punakoneella on vastaavaa historiallista ja
symbolista merkitystä kuin suomalaisille. Tässäkin yhdistyvät politiikka ja
urheilu. Jääkiekosta kasvoi 1980-luvun aikana yksi Suomen suosituimmista
urheilulajeista – 1990-luvulla siitä tuli suosituin, mitä se on
katsojamäärillä mitattuna edelleen. Lukemattomat suomalaiset näkivät
punakoneen pelaavan, ja termi on juurtunut siihen tapaan, jolla urheiluhullut
suomalaiset hahmottavat pelillistä ylivertaisuutta.

Politiikassa Suomi tasapainoili länsimaistumisen ja Neuvostoliiton välillä
vuosikymmenet, ja punakone tiivisti tästä jotain oleellista. Tietyssä
mielessä punakone oli kuitenkin aivan jotain muuta kuin se kuva, jonka
Neuvostoliitto halusi itsestään propagandallaan luoda. Punakone oli
kollektiivi, mutta ilman kolhoosijärjestelmän sisäänrakennettua
tehottomuutta. Se teki oikeaa tulosta, täyttäen pääosin sille asetetut
tuotantotavoitteet. Helppoa se ei ollut, niin vaivatonta kuin joukkueen peli
yleensä olikin. Menestyksen taannut kuri oli rautainen. Jokisipilä kuvaa
kirjassaan, miten 1980-luvulla kapinaa lietsonut punatähti Igor Larionov kutsui
Tihonovin autoritääriseksi tiedettyä johtamistyyliä ironisesti
”diktatuurin ja lastentarhan sekoitukseksi”. Lopulta neuvostotähtiä
näyttää ajaneen eteenpäin vain haave Pohjois-Amerikan taalajäille
pääsystä, joka lopulta toteutuikin.  Kaikki eivät nopeaa ja radikaalia
elämäntapamuutosta hallinneet. Lihapatojen äärelle päässyt
tähtihyökkääjä Vladimir Krutov (s. 1960) esimerkiksi käytännössä söi
itsensä ulos ammattilaiskaukaloista.

Punakoneen tarinan rinnalla kulkee Kanada, jonka merkittävin rooli tarinassa on
Neuvostoliiton urheilullinen ja ideologinen sparraaminen. Yhtymäkohtiakin
tietysti on, sillä toimijoina ovat ihmiset. Päihde- ja uhkapeliongelmistaan
pelitaitojensa ohella tunnettu ex-pelaaja Theoren Fleury (s. 1968) kiteyttää
omaelämäkerrassaan (2009) kanadalaiseen jääkiekkoon kuuluvan kansallisen
itseriittoisuuden toteamalla, että mikäli hän johtaisi jääkiekkojoukkuetta,
hän kelpuuttaisi mukaan vain kanadalaisia, kansallisen juniorikiekon
kasvatteja. Muissa systeemeissä ei osattu opettaa, mitä voittaminen todella
vaatii. Maajoukkueen tappiot selittyvät etupäässä vastustajan onnekkuudella.
Oman maan kiekkosysteemi oli pitkään virheetön Atlantin molemmin puolin.

Jokisipilän kirjassa urheiluhistoriallinen, henkilöhistoriallinen sekä
ideologis-poliittinen taso kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Jokisipilä on
taitava kirjoittaja ja kirjan kerronta sujuvaa. Urheilu ja politiikka nivoutuvat
yhteen, ja kertovat samalla toisistaan poikkeuksellisilla tavoilla. Kuten
Jokisipilä kirjoittaa, ”jääkiekon sisäiset rintamalinjat noudattivat osin
kylmän sodan suuremman ideologisen kamppailun asetelmia, mutta osin niissä oli
myös runsaasti omaleimaisuutta.” Juuri tämän vuoksi kirjaa voi suositella
kummasta tahansa – urheilusta tai politiikasta – kiinnostuneelle.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/