[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaukainen sukulainen?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Valste, Juha: Neandertalinihminen: Kadonnut lajitoveri. SKS, Kirjokansi 93,
2015. 215 sivua.


Kaukainen sukulainen?
---------------------------------------------------------

Kirjassaan Neandertalinihminen: Kadonnut lajitoveri biologi Juha Valste korjaa
käsityksen neandertalilaisesta apinamaisena, hidasälyisenä ja
puhekyvyttömänä raakalaisena. Viime aikaisiin tutkimuksiin nojaten hän
vakuuttaa, että lajitoverimme kommunikoi kielen avulla, hoiti vanhuksiaan ja
vammaisiaan, hautasi kuolleitaan ja jopa käytti koruja. Hän esittää eri
tutkijoiden usein ristiriitaisia tulkintoja luu-, työkalu- ja
asuinpaikkalöydöistä, mutta tuo julki myös oman kantansa ja epäilynsä.
Kirjan luettuaan tietää, miltä neandertalilaiset ehkä näyttivät, miten he
elivät ja mitä he ovat meille perinnöksi jättäneet. Se jää kuitenkin yhä
askarruttamaan, olivatko Karijoen Susiluolan asukkaat neandertalilaisia.

Juha Valste on biologi, tietokirjailija ja tiedetoimittaja, joka on erikoistunut
ihmisen evoluutioon. Aikaisemmin hän on kirjoittanut teokset: Ihmisen kehitys
(1999), Apinasta ihmiseksi (2004) ja Ihmislajien synty (2012).  Hän on
kirjoittanut artikkeleita myös Suomen Luonto-ja Tiede -lehteen. Uudessa
kirjassaan Neandertalinihminen: Kadonnut lajitoveri hän jatkaa viimeaikaisen
tutkimuksen pohjalta maallikoiden valistamista ihmisen kehityksestä, jossa
neandertalilaisilla on ollut tärkeä osa.

Milloin, missä, millainen?

Mutta keitä olivat neandertalinihmiset (Homo neanderthalensis)? Milloin, missä
ja miten he elivät ja asuivat? Mitä he söivät? Miten he kommunikoivat?
Millaisia yhteisöjä heillä oli? Miten he suhtautuivat kuolemaan? Milloin ja
miksi he katosivat maapallolta? Jäikö heistä jäljelle muutakin kuin
fossiloituneita luita ja alkeellisia kivityökaluja? Vaiste antaa vastauksia
näihin ja moniin kiintoisiin kysymyksiin neandertalilaisten tutkimuksen
kehityksestä ja tulkintojen muuttumisesta. Kirjan luettuaan valistunut
maallikkokin seuraa entistä innokkaammin varhaisten ihmislajien uusia
luulöytöjä ja niistä esitettyjä arvioita.

Valsteen kirjan lopun liitteessä kerrotaan, miten fossiilien ikää voidaan
määrittää. Sanasto avaa oudot termit, ja kirjallisuusluettelo tarjoaa
lisälukemista. Hakemisto auttaa löytämään mieltä askarruttavat asiat
nopeasti. Pieni puute on se, ettei siitä löydy maantieteellisten paikkojen
nimiä. Kirjan kuvituksena on mustavalkoisia ja värikuvia, pari karttaa ja
kaaviota sekä Kimmo Koiviston selkeitä piirroksia luista ja työkaluista,
jotka ovat tuttuja jo aikaisemmista paleontologisista tai paleoarkeologisista
julkaisuista. Tusina värikuvia esittää luulöytöjä, löytöpaikkoja sekä
kuvitteellisia ja ennallistettuja neandertalilaisia. Mukana on myös kuva
Karijoen Susiluolan suuaukosta. Tietolaatikoihin tekijä on pannut asioita,
jotka eivät ole mahtuneet leipätekstiin. Pari hauskaa paleofiktion
pätkääkin niissä on. Kirjan kannen valokuva pukumiehestä kädessään
piikivestä isketty tikarintapainen pysäyttää. Muutoin lähes musta kansi
sekä mustat etupaperit ja lukujen välilehdet antavat kirjalle turhan synkän
ilmeen.

Miljoonia ja satojatuhansia vuosia sitten

Jo neljä miljoonaa vuotta sitten Afrikassa ihmisen esi-isät alkoivat liikkua
pystyasennossa, ja melkein kolme miljoonaa vuotta sitten siellä kehittyivät
varhaisimmat Homo-sukuiset ihmiset. Tuosta pystyihmisestä (Homo erectus)
kehittyi kookas heidelberginihminen (Homo heidelbergiensis) noin 600 000 vuotta
sitten, ja se levisi vähitellen Eurooppaan ja Aasiaan. Neandertalilaiseksi
kutsuttu ihmismuoto kehittyi kuitenkin Afrikan ulkopuolella. 500 000 – 250 000
vuotta sitten Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa muodostui nimittäin
väestöjä, jotka joutuivat toisistaan erityksiin eivätkä pystyneet enää
vaihtamaan geenejä keskenään. Euroopassa ja Lounais-Aasiassa kehittyi
neandertalinihminen, Keski- ja Kaakkois-Aasiassa denisovanihminen sekä
Afrikassa nykyihminen.

Heidelberginihmisestä kehittyneitä esineandertalilaisia oli asunut Euroopassa
jo 465 000 vuotta sitten alkaneen Elser-jääkauden aikana, ja niistä oli
kehittynyt vähitellen tyypillisiä neandertalilaisia, joiden kukoistuskausi oli
250 000 – 28 000 vuotta sitten Saale- ja Veiksel-jääkausien ja näiden
välisen interglasiaalin aikana. Suurimman osan neandertalilaisten ajasta
täällä eli myös nykyihmisiä, joiden vanhimmat fossiilit ovat 195 000 vuotta
vanhoja. Molemmat ihmismuodot asuivat vaihtelevan pituisia aikoja toistensa
naapureina, ja joskus risteytyivätkin keskenään. Nykyihmisten levitessä
Afrikasta useina uusina muuttoaaltoina uudet ja vanhat ihmistyypit risteytyivät
keskenään, mikä näkyy maapallon nykyasukkaiden perimässä; eurooppalaisten
DNA:ssa on neandertalinihmistä ja aasialaisten DNA:ssa denisovan ihmistä.

Uusi apina- vai ihmislaji

Ensimmäisen neandertalilaiseksi nimetyn ihmisen fossiiliset jäänteet
löydettiin vuonna 1856 Saksasta Neanderthalin laaksosta. Useita vuosia
myöhemmin englantilaiset nimesivät lajin sen löytöpaikan mukaan. Pian
todettiin, että saman lajin yksilöiden luita oli löydetty jo aikaisemminkin;
tärkeimmät varhaiset löydöt oli tehty vuonna 1829 Belgiasta ja vuonna 1848
Gibraltarista. Kaikkiaan neandertalilaisten löytöpaikkoja tunnetaan nykyisin
noin sata ja ne ulottuvat Portugalista ja Britanniasta Uzbekistaniin,
Kaukasukselle, Iraniin ja Altai-vuorille idässä. Eteläisimmät löydöt ovat
Israelista. Fossiileja on kaikkiaan yli 400 yksilöstä. Kootuissa luustoista on
muutama kymmen täydellisiä tai lähes täydellisiä, joten niistä on voitu
tehdä paljon päätelmiä.



Kuva: kartta Neandertalinihmisen fossiilien löytöpaikoista ja
levintäalueesta. Wikipedia.

Niin tutkijat kuin maallikotkin ovat olleet löydettyjen fossiilien
alkuperästä erimielisiä. Aluksi luiden uskottiin kuuluneen ihmisapinalle,
alemmanrotuiselle nykyihmiselle, hollantilaiselle merimiehelle, mongolikasakalle
tai henkisiltä kyvyiltään rajoittuneelle irlantilaiselle. Varsinkaan Saksassa
paleontologit ja anatomit eivät uskoneet luiden kuuluneen varhaiselle
ihmismuodolle, vaan väittivät niiden kuuluneen epämuodostuneille ja
sairaalloisille myöhemmille yksilöille. Eräät tutkijat oivalsivat kuitenkin
heti alkuun, että kyseessä oli nykyihmistä varhaisempi tai sille rinnakkainen
ihmislaji. Teoriat lajin alkeellisuudesta säilyivät sitkeästi aina
1950–1960-luvulle asti, mutta nykyisin neandertalilaisen kuuluminen
ihmislajiin hyväksytään yleisesti.

 



Kuva: Neandertalilaismies la Chapellesta, Illustrated London Newsin, 1909.

Vankkoja, lihaksikkaita

Afrikasta useina muuttoaaltoina Eurooppaankin levinneet nykyihmiset olivat
tummia ja sirorakenteisia, mutta heidän Lähi-Idässä ja Euroopassa
kohtaamansa neandertalilaiset olivat rotevia, lihaksikkaita ja vaaleita.
Pohjoisen pallonpuoliskon Afrikkaa niukemmassa auringonvalossa
neandertalinihmisestä kehittyi vaaleaihoinen, mistä oli se hyöty, että sen
elimistö pystyi tuottamaan riittävästi D-vitamiinia. Siksi nykyihminen
hyötyi neandertalinihmiseltä saamistaan vaaleaa ihonväriä aiheuttavista
geenimuodoista.

Neandertalilaiset olivat lyhyempiä, rotevampia ja lihaksikkaampia kuin
Afrikasta tulleet nykyihmiset tai nykyiset eurooppalaiset. Luulöytöjen
perusteella miesten keskipituus oli noin 164 senttiä ja paino 65 kiloa. Naisten
keskipituus oli vain 155 senttiä ja paino 51 kiloa. Miesten aivojen tilavuus
oli noin 1450 cm³. Tätäkin suuremmat aivot oli nykyihmisiin kuuluvalla
Cromagnonin ihmisellä: 1560 cm³. Nykyisin elävillä ihmisillä aivot mahtuvat
noin 1350 cm³:n tilaan. On silti hyvä muistaa, ettei aivojen koko korreloi
nykyisessäkään ihmisväestössä henkisen suorituskyvyn kanssa.



Kuva: Kallojen vertailu. Piirros Kimmo Koivisto. Valste 2015, 83.

Nykyihmiseen verrattuna neandertalilainen oli monessa muussakin suhteessa
erilainen. Sen raajojen luut ja nivelet olivat paksummat ja luuaines
tiheämpää. Sekä miehillä että naisilla oli leveämpi lantio ja rintakehä
sekä lyhyemmät ja paksummat sormet. Kallon rakennekin oli  erilainen. Silmien
yläpuolella oli voimakkaat kulmakaaret ja otsa vietti taaksepäin kuten myös
jykevä alaleuka. Takaraivossa oli voimakas pullistuma. Silmäkuopat ja siten
myös silmät olivat suuret. Nenä oli kookas ja ulostyöntyvä. Kasvot
sijaitsivat kallon etupuolen keskellä, eivät kallon alaosassa kuten
nykyihmisellä.

Fossiililöytöjen perusteella on päätelty, että neandertalilaiset elivät
pienissä, 10–20 hengen ryhmissä, ehkä suurperheissä, joiden jäsenistä
noin puolet oli lapsia. Ryhmillä oli kuitenkin yhteyksiä lähistöllä
asustaneisiin muihin ryhmiin juhlien ja ajometsästyksen yhteydessä. Nuoret
naiset lienevät vaihtaneet katraasta toiseen myös kumppanin vuoksi. Lapsuus ja
elinikäkin oli lyhyt: miehet saattoivat elää yli 40-vuotiaiksi, mutta
naisista harva eli yli 35 vuotta. Lapsikuolleisuus oli korkea lasten hautojen
määrästä päätellen.

Ilmasto-opportunisteja

Suotuisien ilmastovaiheiden aikana Euroopassa saattoi asustaa 100 000
neandertalilaista, mutta kylminä jäätiköitymiskausina heitä on arvioitu
olleet vain noin 10 000. Ilmaston viilentyessä väestö vetäytyi lämpimille
seuduille. Esinelöydöistä päätellen neandertalilaiset eivät olisi
selviytyneet pitkiä aikoja paikoissa, missä maa routaantui ja peittyi lumeen.
Heillä ei ollut esimerkiksi sellaisia lumikenkiä, suksia eikä rekiä, joilla
he olisivat pystyneet liikkumaan lumisessa maastossa. Siedettävät olosuhteet
löytyivät kuitenkin Pyreneiden niemimaan ja Välimeren rannikoilta.
Jonkinlaisia vesikulkuneuvoja – veneitä, haapioita tai lauttoja –
neandertalilaisilla on täytynyt olla, sillä Joonianmeren saarilta ja Kreetalta
on löydetty yli 100 000 vuotta vanhoja kivityökaluja.

Vaikka neandertalilaiset kansoittivat Eurooppaa jääkausien aikana, oli suurin
osa heidän elinajastaan maapallolla lämpimämpää kuin nykyaika. He eivät
eläneet arktisissa oloissa jäätiköiden reunamilla, vaikka pohjoisimmat
luulöydöt ovat Englannista ja Pohjois-Saksasta, laajimmillaan olleen
mannerjäätikön lähistöltä. He asuivat noilla paikoilla vain lauhkeamman
ilmaston vallitessa.

Merenrannikolla tai sen läheisyydessä neandertalilaiset viihtyivät Välimeren
ja Atlantin tuntumassa. Sisämaassa he suosivat aromaita tai lehti- ja
sekametsäalueita, missä lähistöllä oli järviä tai jokia. He olivat siis
sopeutuneet hyvin monenlaisiin asuinympäristöihin. Valste nimittääkin heitä
opportunisteiksi, jotka vaihtoivat asuinpaikkaa ravinnon mukaan. Heille oli
tärkeää löytää asumuksilleen suojainen paikka, raaka-aineita vaatteisiin
ja työkaluihin, polttopuita sekä juomavettä ja ravintoa.

Työkaluja neandertalilaiset tekivät puusta, luusta, sarvesta ja kivestä. He
myös yhdistivät orgaanisia raaka-aineita ja kiveä – piikiveä, kvartsia,
obsidiaania. Suurin osa orgaanisesta aineesta valmistetuista esineistä on
kuitenkin kadonnut jäljettömiin. Neandertalilaisten käyttämät työkalut
eivät muuttuneet olennaisesti koko heidän elinaikanaan. Valste esittelee
tekstin ja piirrosten avulla kiviesineitä ja näiden löytöpaikkojen avulla
nimettyjä kulttuureja. Euroopan arkeologiaan perehtymättömälle eivät
moustierin-, châtelperronin- tai aurignacinkulttuurit ja niiden edustamat
ihmislajit avaudu yhdellä lukukerralla – varsinkaan, kun eräitä
samantapaisia esineitä tuottivat niin heidelbergin-, neandertalin- kuin
nykyihmisetkin eikä kaikkien esineistöjen tekijöistä ole varmuutta.
Neandertalilaisten tarinan kannalta esinekulttuurien hahmottaminen ei liene ihan
välttämätöntä.

Vaatteita neandertalilaiset eivät liene osanneet ommella, sillä heidän
esineistöstään ei ole neuloja löytynyt. Mutta jonkinlaisia verhoja itselleen
he pystyivät tekemään sitomalla turkiksia ja nahan kappaleita yhteen reikien
läpi pujotetuilla nahkahihnoilla. Nahan muokkaamisesta kielivät
neandertalilaisten erittäin kuluneet etuhampaat.

Luolat  eivät olleet neandertalilaisille ainakaan pysyviä asuinsijoja, vaan
he rakensivat majansa ja kotansa kalliokielekkeiden suojaan. Kussakin
asumuksessa oli tilaa kokonaiselle suurperheelle ja parikin tulisijaa. Rungoksi
pystytettiin puutolpat. Seinät ja katto peitettiin oksilla ja rangoilla, joiden
katteeksi levitettiin lehviä, havuja, heiniä, turvetta, kaarnaa, tuohta tai
taljoja. Arolla majojen katteena käytettiin vuotia ja seiniä tuettiin mammutin
luilla ja syöksyhampailla.

Merkkejä siitä, että neandertalilaiset hautasivat vainajiaan, on jo 140 000
vuoden takaa. He asettivat vainajat usein itä–länsi-suuntaan ja tiettyyn
asentoon. He sitoivat ruumiin mahdollisimman pieneen tilaan raajat koukkuun
lähelle vartaloa. He saattoivat peittää ruumiin okralla ja jättää ruoka-
ja esinelahjoja hauta-antimiksi. Simpukoista ja eläinten hampaista tehtyjä
korujakin on haudoista löytynyt. Toimet viittaavat heidän uskoneen
tuonpuoleiseen elämään. Luulöydöt osoittavat myös, että neandertalilaiset
huolehtivat vanhuksistaan ja vammaisistaan, jotka eivät olisi muuten selvinneet
omin voimin.

Liha maistui

Neandertalilaiset olivat metsästäjiä, haaskansyöjiä ja keräilijöitä.
Asuinyhteisöt pyydystivät yhteistyössä isoja nisäkkäitä: alkuhärkiä,
alppivuohia, antilooppeja, arobiisoneita, hevosia, luolakarhuja, mammutteja,
myskihärkiä, peuroja, saiga-antilooppeja, saksanhirviä, visenttejä ja
villasarvikuonoja. Heille kelpasi myös monenlainen pienriista: jänikset,
kanit, majavat, murmelit, oravat ja siiselit. Liha siis maistui
neandertalilaiille. Eläimistä saatiin myös nahkaa ja turkiksia. Runsas
lihansyönti on todistettu ihmisluiden kollageenin hiilen ja typen pysyvien
isotooppisuhteiden avulla.



Kuva: Neandertalilainen nylkemässä eläintä. Ennallistus Neanderthal Museum.


Jokien, järvien ja meren rannoilla neandertalilaisten ruokavalioon kuuluivat
monenlaiset vedenelävät. Kutukaloja voitiin kerätä jopa käsin matalasta
vedestä; hylkeitä ja kuutteja nuijittiin rannoilta. Vuoroveden paljastamista
lammikoista poimittiin rapuja,  simpukoita, ostereita, mustekaloja sekä
levää. Keväällä pesimäaikaan kerättiin lintujen munia. Kasveja
hyödynnettiin monipuolisesti. Pähkinät, siemenet, marjat, hedelmät, silmut,
nila, jälttä ja sienet maistuivat sellaisenaan. Monia yrttejä poimittiin
antamaan lisämakua ruokaan tai lääkkeeksi. Hunajan ohella myös etanat,
kotelot, käärmeet, liskot, ja lierot kelpasivat.

Monipuoliselta kuulostavasta ruokavaliosta huolimatta neandertalilaisilla ei
ajoittain ollut riittävästi ravintoa, vaan he näkivät jopa nälkää.
Keripukin ja riisitaudin jäljet luissa osoittavat, että ainakin ajoittain
ihmiset kärsivät C- ja D-vitamiinin puutteesta. Luiden rikkomisesta tietyllä
tavalla on taas päätelty, että neandertalilaiset söivät lajitovereitaan.
Kannibalismi voi olla rituaalista tai pakon sanelemaa, kun muuta syömistä ei
ollut. 

Veiksel-jääkauden viime vaiheessa asutus Euroopassa säilyi vain Välimeren ja
Atlantin rannikolla tai rannikon lähellä. Neandertalilaiset eivät
selviytyneet kylmässä, ja heidän viimeiset asuinpaikkansa hävisivät
Krimiltä ja Pyreneitten niemimaalta 28 000 vuotta sitten. Kylmyysvaiheen
loppuaikoina, 23 000 – 16 000 vuotta sitten kehittyi kylmiin oloihin
sopeutuneita ihmisiä. Heillä oli tehokkaita kaukoaseita, jousia ja nuolia,
linkoja, harppuunoita ja atraimia sekä vesikulkuneuvoja ja koira
vetoeläimenä.

Neandertalilaisia Suomessa?

Suomalaisia kiinnostaa tietenkin se, asuiko neandertalilaisia milloinkaan Suomen
alueella? Paleontologi Björn Kurtén on pitänyt sitä täysin mahdollisena,
sillä Veiksel-jääkauden pitkien lämpimien välikausien aikana täkäläinen
ilmasto vastasi nykyisen Keski- tai jopa Etelä-Euroopan ilmastoa. Jään
toistuva sulaminen ja leviäminen ovat kuitenkin pyyhkineet pois kaikki heistä
mahdollisesti maaperään jääneet jäljet. Mutta Etelä-Pohjanmaalla, Karijoen
ja Kristiinankaupungin rajalla sijaitsevasta Susiluolasta on löydetty kaksi
tasaiseksi tallattua permantoa, nuotionpohja sekä kivisiä työkaluja juuri
siltä ajalta, jolloin neandertalilaisia asusti Keski-Euroopassa.



Kuva: Karijoen Susiluolan suuaukko. Susiluola.


Luolan maakerroksista on löydetty lähes tuhat kiveä tai sirua, jotka
saattavat olla ihmisen muokkaamia. Kivilajeissa on kvartsia, kvartsiittia,
hiekkakiveä, silttikiveä, vulkaniittia ja jaspista. Vaikka maallikon on vaikea
uskoa esineitä ihmisen tuottamiksi, useat ulkomaiset asiantuntijat ovat
pystyneet tulkitsemaan ne neandertalilaisten tekemiksi. Kerrostumien perusteella
neandertalilaiset olisivat asuneet paikalla 120 000 vuotta sitten lämpimän
Eem-interglasiaalin aikana. Paikalta löytyneen noen ja hiilen
radiohiiliajoitukset todistavat löydösten olevan yli 40 000 vuotta vanhoja,
ts. neandertalilaiset olisivat voineet asustaa luolassa. (Huom!
Radiohiiliajoitus ei anna vanhempia ajoituksia.)

Susiluolan löydöt jakavat kuitenkin edelleen myös asiantuntijoiden
käsityksiä. Toiset arkeologit ja geologit kiistävät löydön olevan
asuinpaikka ja esineiden olevan ihmisen muokkaamia, toiset taas ovat
vakuuttuneita siitä, että luolassa on asunut neandertalilaisia. Valste kuuluu
niihin, jotka uskovat tähän.

Neandertalinihmisen perintö

On yksinkertaista sanoa, että neandertalilaiset katosivat, kun nykyihminen
ilmestyi Eurooppaan. Mutta mikä oli syy ja seuraus? Joissakin paikoissa
neandertalilaiset olivat kadonneet jo ennen kuin nykyihminen saapui alueelle,
joissakin paikoissa lajit elivät kauan, jopa tuhansia vuosia rinnakkain. Yksi,
perinteinen selitys on se, että paremmin asein varustautuneet nykyihmiset
tappoivat tai pakottivat huonommin asein varustautuneet neandertalilaiset
lähtemään. Toisen selityksen mukaan neandertalilaiset hävisivät
runsaslukuisemmille tulokkaille kilpailun resursseista – asuinpaikoista ja
ravinnosta. Kolmas mahdollinen selitys on, että nuo kaksi ihmisryhmää elivät
sopuisasti rinnakkain ja oppivat toisiltaan. Ne risteytyivät, ja muutamassa
tuhannessa vuodessa vähälukuiset neandertalilaiset sulautuivat nykyihmisiin,
jotka saivat kumppaneiltaan huomattavan geeniperimän.

Nykyiset eurooppalaiset ovat kolmen nykyihmisen invaasion jälkeläisiä.
Ensimmäinen Afrikasta lähtenyt väestövyöry tapahtui noin 40 000 vuotta
sitten Lähi-Idästä. Toinenkin tuli sieltä noin 9 000 vuotta sitten. Kolmas
aalto saapui 4 500 vuotta sitten Yamnaja-ihmisten tullessa Keski-Siperiasta
länteen. Mutta useimmilla nykyajan ihmisillä on neandertalilaisille
tyypillisiä ominaisuuksia, mikä johtuu siitä, että neandertalilaiset
sulautuivat ainakin osin Afrikasta Lähi-idän kautta tulleeseen
nykyihmisväestöön. Paleoantropologi Milford Wolpoffin mukaan
neandertalilaisen ja nykyihmisen ero on verrattavissa Australian
alkuperäisväestön ja brittisiirtolaisten väliseen eroon.



Kuva: Neandertalilaisen ennallistus ja ranskalainen pikkutyttö. Neanderthal
Museum. http://www.neanderthal.de/

Vaikka neandertalilaiset katosivat maapallolta viimeistään 28 000 vuotta
sitten, he jättivät kivityökalujensa, asuinpaikkojensa ja fossiloituneiden
luittensa lisäksi myös toisenlaisen perinnön. DNA-tutkimukset ovat
osoittaneet, että jokaisella Afrikan ulkopuolelta kotoisin olevalla ihmisellä
on perimässään rahtunen muinaista lajitoveria. Peräti noin 20 prosenttia
neandertalilaisen DNA:sta on säilynyt nykyihmisissä, ja meidän jokaisen
geenialleeleista 1,5–2,1 prosenttia on peräisin neandertalilaisilta.
Käytännössä tämä merkitsee sitä, että nykyisillä eurooppalaisilla on
monia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka olivat tyypillisiä sukupuuttoon
kuolleelle lajitoverille.

Neandertalilaisen ulkoisia piirteitä näkee tuon tuostakin kanssaihmisillä,
kun vain huomaa tarkkailla. On pitkää aivokoppaa, taakse viettävää
alaleukaa, takaraivon pullistumaa, kulmakaaria, kookkaita neniä, punaposkia,
paksuja sormia, tuuheita suoria hiuksia, vaaleaa ihoa, kesakoita, punaisia
hiuksia ja suuria silmiä. Piiloisiakin ominaisuuksia on useita, mm.
vastustuskyky euraasialaisille taudinaiheuttajille, lisääntynyt riski
sairastua autoimmuunisairauksiin ja vaikeus lopettaa tupakanpoltto. –
Sauhuttelijat voivat nyt syyttää neandertalinihmistä siitä, etteivät pysty
lopettamaan tupakoimistaan. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/