[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uutta näkökulmaa nelikymmenluvun loppuvuosiin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Holmila, Antero; Mikkonen, Simo: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja
toivon vuodet 1944-1949. Atena, 2015. 265 sivua.


Uutta näkökulmaa nelikymmenluvun loppuvuosiin
---------------------------------------------------------

Talkootöitä ja tanssinjytkettä, korvenraivausta ja uusia koteja,
sotakorvauksia ja suurten ikäluokkien synty – kaikkea tätä ja paljon muuta
olivat sodanjälkeisen Suomen vuodet 1944–1949. Jälleenrakentavan kansakunnan
yhtenäisyyden myytti kuitenkin rakoilee kahden jyväskyläläisen
historiantutkijan moniäänisessä teoksessa.

Kun aseet Suomen rintamilla vaikenivat, useimmat kansalaiset kaiketi huokasivat,
kuka mistäkin syystä. Pitkäksi venyneen jatkosodan loppuminen oli toki
helpotus, mutta uuteen tilanteeseen sisältyi lukuisia epävarmuustekijöitä.

Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat mielestäni oivallisesti otsikoineet
nelikymmenluvun loppuvuosien Suomea esittelevän ja analysoivan kirjansa
viimeisen luvun ”Sodasta levottomaan rauhaan”. Henkikultansa puolesta ei
rintamamiehenkään tarvinnut enää sodan loputtua pelätä, mutta
huolenaiheita oli edelleen ihan riittämiin: heidän piti saada töitä,
perustaa perhe tai ryhtyä elättämään sodan vuosina alkunsa saanutta ja yhä
kasvavaa lapsilaumaa. Monilla ei ollut edes ammattia; sotaan oli lähdetty ennen
sen hankkimista eli melkoinen osa ”parkkiintuneista rintamajermuista” oli
noina vuosina varsin nuoria.

Kirjailija ja sotaveteraani Jussi Talvi, jota teoksessa lainataan useaan
otteeseen, kiteyttää noiden miesten tunnot vuonna 1946 julkaistussa
romaanissaan Tällaista oli palata:

”Taas sama juttu! Oletteko hyvä siinä ja siinä? Hallitsetteko sen ja sen?
Ei, minä en ole hyvä siinä. Mutta olen hyvä konepistoolimies, jos
sattuisitte tarvitsemaan. En täytä yhtään ehdoistanne – olen tullut
sotavuosien aikana veltoksi, laiskaksi ja hermostuneeksi. Otteeni elämään on
höltynyt, olen jollakin tavoin juureton. Olen kärsinyt yhtä ja toista. Mutta
jos tarvitsisitte miestä, jolle on opetettu pistintaistelu ja muut
vastaavanlaiset hienoudet - -”

Siinä missä ns. tavalliset kansalaiset kantoivat huolta ennen kaikkea omasta
ja lähipiirinsä päivittäispärjäämisestä, oli kansakunnan johdolla
toisenlaista pohdittavaa. Kuinka asutettaisiin sadat tuhannet kodittomat
ihmiset, lähinnä karjalaiset evakot? Miten yhteiskuntarauha saataisiin
säilymään, millaiselle linjalle olisi lähdettävä ulkopolitiikassa ja
olisiko ”Tšekkoslovakian tie meidänkin tiemme” kuten maan alta
hallitusvastuuseen nousseen vasemmiston näkyvimpiin poliitikkoihin kuulunut
Hertta Kuusinen julisti? Avoimia kysymyksiä oli paljon, vastauksia
vähänlaisesti. ”Hirmuista”, huokaili presidentti Paasikivi
päiväkirjalleen useana iltana…

Harvahkosta arkistoaineistosta sanomalehtiin ja moni-ilmeiseen muistitietoon

Verrattuna sotavuosien tosirunsaaseen tutkimukseen ja muistelmakirjallisuuteen,
ensimmäiset rauhan vuodet ovat jääneet suhteellisen vähälle huomiolle. Toki
niistäkin on kirjoitettu; ensimmäisten joukkoon ehättäneen historiantutkija
Lauri Hyvämäen vuonna 1954 ilmestynyt teos Vaaran vuodet tuli samalla
antaneeksi nimen koko ajanjaksolle eli nelikymmenluvun loppuvuosille. Hänen
aikarajauksensa (1944–1948) oli hieman, mutta vain hieman, tiiviimpi kuin
Holmilan ja Mikkosen.

Hyvämäen epiteetti on elänyt ihmeen sitkeästi: Holmilan ja Mikkosen mukaan
sitä on käytetty vielä tämän vuosituhannen puolella esimerkiksi lukion
historiankirjoissa. Niinpä näiden kahden tutkijan katsetta onkin ohjannut
kansallisen myytin purkaminen; he haluavat osoittaa että Suomen
jälleenrakennuskausi ei välttämättä ollut sellaista auvoisan yhteisen
ponnistelun aikaa, millaisena se on jälkeenpäin monesti nähty (tai haluttu
esittää).

Kirja on periaatteessa kronologinen esitys viiden sodanjälkeisen vuoden
ilmiöistä ja tapahtumista. Käytännössä se rakentuu pitkälti
temaattisesti: aluksi tutkitaan, miten suomalainen selviytymismentaliteetti
luotiin ja kuinka sodan töistä siirryttiin rauhan töihin. Tapahtumia ja
ilmiöitä käydään läpi aihealue kerrallaan, ja lopuksi päädytään
analyyseihin, kiteytyksiin ja myyttien tuuletukseen.

Neuvostoliiton sodanjälkeiselle Suomi-kuvalle on omistettu kokonainen luku.
Tässä yhteydessä käsitellään myös suomalaisen äärivasemmiston
suorittamat historian uudelleentulkinnat. Ne menivät niin pitkälle, että
kustannusyhtiö Kansankulttuurin julkaisemaan Demokraattisen kansan kalenteriin
oli merkitty Neuvostoliiton johtajien kuolinpäivät (joita siellä muistettiin
syntymäpäivien sijasta), puna-armeijan perustamispäivä ynnä muuta
juhlimisen arvoista.



Kuva: Demokraattisen kansan kalenteri 1948

Erityisesti tässä luvussa on hyödynnetty sanomalehtiä, sekä suomalaisia
että venäläisiä. Izvestijan ja Pravdan kautta välittyvät naapurimaassa
esitetyt Suomea koskevat näkemykset, kuten SDP-vastaisuus (neuvostomedian
mielestä ”fasisteja” olivat kaikki muut paitsi kommunistit).
Mielenkiintoinen on myös havainto heti syksyllä 1944 alkaneen kulttuurituonnin
lyhytaikaisuudesta: Puna-armeijan kuorosta sekä maineikkaista balettiseurueista
saatiin nauttia vain niin kauan, kuin sota muualla Euroopassa kesti eli
seuraavaan kevääseen. Seuraavan kerran taidetta tuotiin vasta 1950-luvulla;
Stalinin kuolema oli tässäkin eräänlainen saranakohta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui rajuja muutoksia sekä eduskunta- ja
kunnallisvaaleissa että vapaassa kansalaistoiminnassa.
Suomi-Neuvostoliitto-seuran ripeä kasvu heti sodan jälkeisinä kuukausina ja
muutamaa vuotta myöhemmin alkanut toiminnan vähittäinen hiipuminen on
viimeksi mainitusta hyvä esimerkki.

Tunnettua on, että jatkosodan jälkeen arkistoja tuhottiin melko
järjestelmällisesti melkoiset määrät. Valtion laitosten (kuten esimerkiksi
sensuuri- ja propagandaviranomaisten) sekä välirauhansopimuksessa kiellettyjen
järjestöjen lisäksi papereitaan polttivat monet muut yhteisöt, jopa
yksityiset ihmiset. Aukollista ja niukkaa arkistoaineistoa on tässä teoksessa
täydennetty sanomalehtien lisäksi myös muistitiedolla, joka osaltaan valottaa
sitä, ettei sodanjälkeisessä Suomessa eletty missään yhtenäiskulttuurissa.

Rauhaan paluu kesti yhtä kauan kuin jatkosotakin

Holmila ja Mikkonen käyttävät käsitettä ”rauhankriisi” kuvailemaan
ongelmia, joiden keskellä suomalainen yhteiskunta ja kansalaiset syksyllä 1944
kamppailivat. Toistakymmentä prosenttia suomalaisista oli vailla vakinaista
asuntoa: yli 400 000 Karjalan evakon lisäksi piti löytää koti 6000
Porkkalasta siirtyneelle sekä Lapin sodan alta paenneille pohjoissuomalaisille.
Heitäkin oli kymmenin tuhansin; osa tosin löysi turvapaikan Tornionjoen takaa,
Ruotsin puolelta. Asuntopulaa aiheuttivat myös kaupunkien pommitusvauriot.

Evakot asutettiin, vaikka maanluovutuksen välttämiseksi koetettiin keksiä
kaikenlaisia virityksiä. Osa maanomistajista maksoi mieluummin kuin pilkkoi
peltojaan ja metsiään. Matti Kuusen appiukko, asutushallituksen virkamies,
siirtyi notkeasti maanviljelijäksi – eikä hän ollut suinkaan ainut
tuollaiseen ratkaisuun päätynyt. Kun lukee karjalaisten sodanjälkeisestä
kohtelusta, mieleen tulevat väkisinkin nykytermit rasismi ja vihapuhe.
Opettajat väittivät koululaisten karjalanmurretta ”puheviaksi”.
Ortodokseja nimitettiin ”ryssänuskoisiksi”, vaikka Stalinin
Neuvostoliitossa uskonnon harjoittaminen oli ollut jyrkästi kiellettyä ja
ortodokseja oli vainottu.




Kuva: Helsinkiläisperheen asumisen ahtautta 1950. Kansn Arkisto, Yrjö
Lintunen. Antti Malisen teoksesta Perheet ahtaalla.

Holmila ja Mikkonen käsittelevät sodanjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa
sangen laajasti. Esillä ovat kevään 1945 eduskuntavaaleista alkanut heilahdus
vasemmalle, Yleisradion ohjelmapolitiikan muutos Hella Wuolijoen
pääjohtajakaudella ja lukuisat muut teemat kuten naisten asema ja erityisesti
nuorisoon kohdistunut paheksunta. Sodan aikana työelämään tulleita naisia
patisteltiin takaisin kotiin, ja erityisesti naistenlehtipuhunta korosti sitä,
että heidän velvollisuutensa oli edelleen kestää ja kärsiä. Nuorison taas
pelättiin villiintyvän täysin tanssikiellon loputtua – tämän kun
arveltiin enteilevän sukupuolimoraalin romahdusta.

Sodanjälkeisiä vuosia leimasi voimakas työväestön liikehdintä. Sekään ei
sovi perinteiseen kuvaan maataan rakentavasta kansakunnasta. Holmilan ja
Mikkosen kirjassa lakkoja käsitellään varsin laajasti kahdessakin luvussa.
Toisessa ovat esillä erilaiset korpilakot ja torikokoukset, toisessa
tunnetuimmat eli Arabian tehtaiden lakko syksyllä 1948 ja Kemin lakot kesällä
1949. Tällöin lakkoliike levisi Karihaaran sahalta satamaan ja Kemijokisuun
erottelutyömaalle, ja kun lakkoliikehdintään liittynyt kulkue päättyi
poliisien ja lakkolaisten väliseen käsirysyyn, ei kuolonuhreiltakaan
vältytty.

Seuraavan aamun lehtiotsikot kuvastavat hyvin, miten eri tavoin asiat nähtiin
eri puolueissa. Kokoomuksen Uuden Suomen mukaan Kemin lakkolaiset olivat
tuliasein poliisin kimpussa, kommunistinen Työkansan Sanomat kertoi ”Simosen
poliisien” murhanneen työläisen Kemissä. Suomen Sosialidemokraatti otsikoi:
”Kommunistit väkivaltaisina Kemissä” – sosiaalidemokraatit ja
kommunistit olivat jo monen vuoden ajan lyöneet toisiaan lehtiotsikoissa aina
kun tilaisuus tarjoutui. (Sisäministeri Aarre Simonen edusti sdp:tä.)

Jo ennen noita tapahtumia poliittinen heiluri oli muuttanut suuntaansa:
äärivasemmiston häviö näkyi jo joulukuun 1947 kunnallisvaaleissa. Pariisin
rauhansopimus ja valvontakomission poistuminen maasta olivat nekin konkreettisia
osoituksia siitä, että maa oli palaamassa rauhaan. Ja vaikka sotasyyllisinä
tuomittujen poliitikkojen vapauttaminen ja armahdukset aiheuttivat
jonkinasteista kuohuntaa, kansan enemmistö ei pitänyt heitä syyllisinä.

Lyhyehkössä loppuluvussaan tekijät sitten tuulettavat myyttejä:
aikalaisaineiston valossa katseltuna Suomen vuodet 1944–1949 näyttäytyvät
hyvin erilaisina kuin jälkeenpäin kerrotut kansan yhtenäisyyttä korostavat
tarinat ovat antaneet ymmärtää.


Kuva: Lakkolaisten ja poliisin välinen yhteenotto Kemin lakkojen aikana
elokuussa 1949. Wikipedia.

Suuren selviytymiskertomuksen kyseenalaistaminen

Holmila ja Mikkonen eivät ole ensimmäisiä, jotka kyseenalaistavat
sodanjälkeisten vuosien suuren selviytymiskertomuksen – heidän esiin
nostamiaan aiheita, kuten evakkojen vastaanottoa,
sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ja asekätkentää on käsitelty aiemminkin,
joskin tosiaan sotavuosiin verrattuna sangen vähän. Tekijäkaksikko
huomauttaa, että rauhaan paluu, yhteiskunnan normalisoituminen, vei jatkosodan
jälkeen saman verran aikaa kuin itse sotakin. Teoksella on mielenkiintoinen,
oivaltavasti käsitelty lähdepohja: kun niukahko arkistoaineisto, sanoma- ja
aikakauslehtitekstit ja ajan kaunokirjallisuus sekä aikalaismuistelukset
pääsevät kukin vuorollaan ääneen, noista vuosista välittyy varsin
moniulotteinen kuva.

Kirjaan ei ole merkitty, kumpi minkäkin tekstin on kirjoittanut, eikä se
lukijan kannalta liene tarpeellistakaan. Kansi kertoo osaltaan siitä, mistä
syksyllä 1944 lähdettiin: sodanjälkeistä Suomea symboloi siinä poltetun
Rovaniemen pääkatu. Takakannen tekijä on muistanut mainita 1940-luvun
loppupuolella kasvaneen rikollisuuden, johon kirjoittajat eivät lainkaan
paneudu vaikka sekin olisi kiintoisa ilmiö. Mutta kokonaisuutena kirja on
sujuva, monipuolinen esitys aikakaudesta, jota historiantutkimuksessa voitaisiin
hyvin käsitellä enemmänkin.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/