[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Työkaluja tohtoriksi aikoville

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lauri Keskinen <lokesk at utu.fi> Filosofian tohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kiriakos, Carol; Svinhufvud, Kimmo: Tohtoritakuu: kirjoittamisen opas
jatko-opiskelijalle ja tutkijalle. Art House, 2015. 222 sivua.


Työkaluja tohtoriksi aikoville
---------------------------------------------------------

Akateemisen kirjoittamisen ammattilaiset, tohtorit Carol Kiriakos ja Kimmo
Svinhufvud tarkastelevat väitöskirjan kirjoittamista monipuolisesti mutta
käytännön vinkkeihin painottuen kirjassaan Tohtoritakuu. Takakannessa kirjaa
tituleerataan ”akateemisen kirjoittajan parhaaksi ystäväksi”, ja
sellaiseksi kirjan – tai jonkin muun tyyliltään samanlaisen kirjan – soisi
nousevan. 

Jos tohtoriopiskelijan tavoitteena on väitöskirjan valmiiksi saaminen
ohjeellisessa neljässä vuodessa, ovat kaikki kirjoitus-, ajankäyttö- ja
motivointityökalut kullanarvoisia. Ne eivät kuitenkaan mahdollista vain nopeaa
valmistumista, vaan tärkeämpänä tavoitteena on sujuva ja stressitön
projekti. Näitä tuntuvat ainakin Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud,
Tohtoritakuu-kirjan kirjoittajat, arvostavan. Kiriakoksen tausta on
sosiaalipsykologiassa, Svinhufvudin suomen kielessä. Svinhufvud on suositun
Gradutakuu-blogin pitäjä, ja hän on julkaissut samannimisen kirjan. Lukija on
siis hyvissä käsissä; paitsi että kumpikin kirjoittaja on saanut oman
väitöskirjansa kunnialla valmiiksi, on heillä myös omat, toisiaan
täydentävät asiantuntemuksen alueensa. Siinä missä Svinhufvud voi kielen
ammattilaisena vastata siihen, miten tekstiä tuotetaan mahdollisimman
sujuvasti, Kiriakos osannee neuvoa kirjoittajan motivaation ylläpitämisessä
tai vaikkapa writer’s block’n taustalla vaikuttavasta psykologiasta.

Jatko-opinnot hallittuna kokonaisuutena

Kirja ei käsittele yksinomaan väitöskirjan kirjoittamista vaan jatko-opintoja
kokonaisuudessaan (ja pienemmässä määrin tutkimustekstin kirjoittamista
ylipäätään). Luvuissa käsitellään muun muassa gradun ja väitöskirjan
välisiä eroja, apurahahakemusten kirjoittamista, tutkimusartikkeleita,
monografioita ja lukutekniikoita. Kirjan tärkein anti on kuitenkin kirjoitus-
ja motivointiohjeet, joista jälkimmäinen laajenee koskemaan myös
tavoitteenasettelua elämässä yleensä, eikä vain väitöskirjaa tehdessä.
Arvostinkin erityisesti sitä, että jatko-opintoja käsiteltiin yhtenä, varsin
lyhytaikaisena vaiheena elämässä, eikä sellaisena ikuisuusprojektina,
jollaisena se on aiemmin tunnettu ja joissain piireissä edelleen tunnetaan.
Asioiden esittäminen oikeassa mittakaavassa onkin yksi kirjan vahvimmista
puolista. Väitöskirjan ja tutkimusartikkelien kirjoittamista Kiriakos ja
Svinhufvud pitävät lähtökohtaisesti kaikilta onnistuvana, ja niinhän se
onkin. Laadussa tietysti saattaa esiintyä eroja. Toki tällaisessa
väitöskirjan-teko-onnistuu-kaikilta -ajattelussa on nähtävissä
kirjoittajakaksikon kokemuksen syvä rintaääni, joka syntyy vain itse
tekemällä. Kyllähän proseminaari- ja kandityötkin pelottivat kunnes ne teki
itse.

Heti kirjan alussa määritellään gradun ja väitöskirjan ero, ja tekijöiden
näkökulmasta tärkein ero piilee siinä, että ensimmäinen on pakko tehdä,
mutta jälkimmäistä ”ryhtyvät tekemään vain ne, jotka eivät saaneet
gradusta tarpeekseen.” Väitöskirjan tekeminen liittyy siis olennaisesti
motivaatioon, ja kirjoitustyö jos mikä vaatii motivaatiota. Tämä teema
kantaa aivan kirjan loppuun asti, jossa käsitellään luovaa toimintaa. Tästä
lisää arvion päätteeksi.

Käytännön vinkkejä käytännön pulmiin

Kirjoittajat tekevät viisaasti siinä, että he keskittyvät neuvomaan lukijaa
asioissa, joissa ylipäätään voi neuvoja antaa ja vastaanottaa.
Kirjoittamista, apurahan hakemista ja ajankäyttöä voi ohjeistaa, mutta
tutkimusidean etsintä, tieteellinen sisältö ja tutkimusaineiston valinta
ovatkin vaikeammin neuvottavissa etenkin kun kirja on tarkoitettu kaikkien
oppiaineiden jatko-opintoihin. Käytännön ongelmiin tarjotaan käytännön
ratkaisuja. Jos on esimerkiksi vaikeuksia päästä kirjoitustyössä alkuun,
voi totuttaa itseään kirjoittamalla mitä tahansa tulee mieleen kymmenen
minuutin ajan. Toinen versio tästä vapaasta kirjoittamisesta on suunnattua.
Siinä kirjoitetaan ylös mitä tahansa, mikä liittyy tiettyyn aiheeseen,
vaikka väitöskirjatutkimukseen. Myös ajanhallintaa ohjeistetaan: kirjoittajat
ehdottavat esimerkiksi jakamaan viikonpäivät kolmeen eri ryhmään niiden
toiminnan mukaan. Fokuspäivinä keskitytään ainoastaan tutkimuksen tekoon ja
kirjoittamiseen. Fokuspäivät mahdollistetaan puskuripäivillä, joten niiden
aikana istutaan palavereissa, opetetaan, luetaan tenttipapereita jne. Loput
ovatkin vapaapäiviä, jolloin tutkimusta ei tulisi edes ajatella. Kuten
Kiriakos omakohtaisessa havainnossaan kertoo, joillekin fokuspäivät voivat
olla liian pitkiä ja tällöin mieli alkaa harhailla ja keskittyminen lipsuu.
Siinä tapauksessa pomodoro-tekniikka voi toimia, ja sen voikin hyvin yhdistää
fokuspäiviin. Pomodoro on italiaa ja tarkoittaa tomaattia, jolla puolestaan
viitataan perinteiseen tomaatin muotoiseen munakelloon. Tekniikan
hyödyntämistä varten tarvitaan siis ajanottoväline. Sitten valitaan
tehtävä – vaikka artikkelin lukeminen – jota tehdään yhden tomaatin ajan
eli 25 minuuttia. Ajan päätyttyä kirjataan lyhyesti ylös, mitä tomaatin
aikana saatiin aikaiseksi. Sitten pidetään viiden minuutin tauko, jonka
jälkeen aloitetaan uusi tomaatti. Tätä seuraa hieman pidempi tauko.



Kuva: Pomodore-tekniikan työkalu

Monet kirjassa esitellyistä kirjoitusvinkeistä perustuvat tavoitteeseen saada
kirjoittamisesta rutiini. Esimerkiksi se, että jokaisen työpäivän aloittaa
aina kirjoittamalla, olisi varsin tehokas rutiini kenelle tahansa
kirjoittajalle. Tutkimusten mukaan rutiinin muodostuminen vaatii toistoja 66
päivän ajan, joten vaivattomasti se ei synny.

Tavoitteiden asettamista käsitellessään kirja näyttäytyi ainakin minulle
antoisimmillaan, sillä rytmittäähän jatko-opintoja suuri määrä niin
lyhyt- kuin pitkäaikaisiakin tavoitteita. Kirjassa tavoitteet jaetaan karkeasti
sprintteihin ja eeppisiin. Sprintti on tavoite, jonka voi saavuttaa kuukaudessa
tai lyhyemmässä ajassa. Se on siis realistisesti hahmoteltavissa oleva
tavoite, jonka etenemistä voi – ja kannattaa – seurata päivittäin.
Sprintin sisältö riippuu henkilöstä, mutta se voi pitää sisällään
vaikkapa kirja-arvostelun kirjoittamisen tai luentokurssin valmistelun. Eeppisen
tavoitteen aikajänne puolestaan on parista kuukaudesta ylöspäin ja näin
ollen päivittäisen motivaation ylläpitäminen voi osoittautua vaikeaksi.
Kirjoittajat neuvovatkin keskittymään lähinnä sprintteihin.

Väitöskirja - luova projekti?

Ainakin humanistisilla aloilla väitöskirjan kirjoittamista on pidetty
kategorisesti luovana työnä. Mutta voiko luovuus kärsiä, jos työn jakaa
yhä pienempiin ja pienempiin tavoitteisiin ja täten työtehtäviin? Voisiko
siis väitöskirjan nähdä luovan teoksen sijaan pikemminkin raporttina
tutkimuslöydöksistä? Tällöin tyylilaji, rakenne ja jopa yksittäisten
lukujen sisältökin olisivat ennalta kirjoittajan tiedossa, eikä ainakaan
epävarmuus kirjoitustyön seuraavasta askeleesta aiheuttaisi motivaation
puutetta tai katkoksia työssä. Kirjoittajat eivät edellä mainittuun
näkemykseen kannusta, mutta Tohtoritakuuta on vaikea lukea pohtimatta, kuinka
paljon väitöskirjan kirjoittaminen on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden
aikana.

”Taiteellisen”, runsaasti aikaa vievän työskentelyn rooli on pienentynyt
valmistumisen määräaikojen tiukentuessa. Kirjoitusinspiraation odotteluun ei
ole enää varaa käyttää aikaa ja näyttöä tehdystä työstä –
seminaariraportteja, valmistuneita lukuja, tutkimuskatsauksia – odotetaan
tasaiseen tahtiin ja yhä aikaisemmassa vaiheessa jatko-opintoja. Paineita
väitöskirjan valmistumiselle tuottavat rahoittajat, tohtorikoulutusohjelmat,
yliopistot ja lopulta ohjeellisina pidetyt valmistumisajat. Tällainen maaperä
on omiaan käytännönläheisille vinkeille koskien kirjoittamista, motivaatiota
ja aikatauluttamista. Tässä mielessä Tohtoritakuu on hyvin vahvasti aikansa
tuote. Kuvaavaa on, että kirjan loppuosan liitteistä löytyy
viikkosuunnitelmataulukko, johon omaa ajankäyttöä voi suunnitella tunnin
tarkkuudella, 24 tuntia vuorokaudessa. Paljonpuhuvaa on sekin, että lähteissä
mainitaan kirjaan vahvasti vaikuttaneina teoksina muun muassa Writing your
dissertation in fifteen minutes a day ja Writing your journal article in 12
weeks.

Lopuksi kirjoittajat kuitenkin valitsevat luovan työn tien – tai he eivät
koskaan tulleet ajatelleeksi, miten joku saattaa pitää käytännönläheisiä
ja minuuttiaikatauluun perustuvia kirjoitustyökaluja luovan työn idealle
vastaisina. Amerikkalaiseen konsultti ja säveltäjä Robert Fritziin vedoten he
neuvovat tekemään valinnan, joka erottaa tohtorit ikuisista maistereista.
Fritz, joka on vuosikymmeniä jatkuneen uransa aikana nähnyt sekä lukuisia
onnistuneita että epäonnistuneita luovia projekteja, kehottaa tekemään
perustavanlaatuisen valinnan: ”Valitsenko luovan rakenteen? Pystynkö
tekemään valinnan luovan toiminnan ja reaktiivisen toiminnan välillä?”
Reaktiivisella toiminnalla viitataan tässä esimerkiksi sähköposteihin
vastaamiseen heti niiden saapuessa tai sosiaalisessa mediassa roikkumiseen.

Kiriakoksen ja Svinhufvudin mukaan kyse on siitä, onko kirjoittaja itse se
voima, joka vie toimintaa eteenpäin. Jos vastaus on kyllä, ei
Tohtoritakuu-kirjan työkaluille juuri ole käyttöä. Jos vastaus on ei, on
kirjasta paljonkin hyötyä, mutta silti edessä on mahdollisesti kivikkoinen
tie. Oikotietä onneen ei ole, mutta kirjan avulla välttää ainakin
harhapolut.    

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/