[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Opas kirjoittamisen opettajalle

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Soikkeli <mg.soikkeli at gmail.com> FT, opettaja, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Haanpää, Päivi: Sanataideohjaajan opas. Avain, 2015. 137 sivua.


Opas kirjoittamisen opettajalle
---------------------------------------------------------

Päivi Haanpään Sanataideohjaajan opas on ensimmäinen kirjoittamisen
opetukseen paneutuva kirja. Samalla se todistaa kirjoittajakoulutuksen
tarpeellisuuden kaikissa oppiasteissa.

Oppiaineella ei ole yhdenmukaista koulutusta, ei edes yhteistä nimeä, mutta
kysyntää olisi niin vauvoilla kuin vaareilla, ihan yliopistoa myöten. Kyse on
luovan kirjoittamisen oppiaineesta eli "sanataiteen" opetuksesta, kuten
kohteliaan neutraali nimitys kuuluu.

Kirjoituskurssien oheen tarkoitettuja oppaita on suomeksikin saatavilla
runsaasti, mutta Päivi Haanpään Sanataideohjaajan opas on ensimmäinen
opetukseen paneutuva kirja. Sen tarkoitus on orientoida opettajaa työhön,
jonka perinne on hajanainen ja katkonainen. Niinpä Haanpää käsittelee paljon
opettajan työn arkea ja käytännön ongelmia, aina luovan oppiaineen
terapeuttisuutta ja ryhmänhallintaa myöten.

Mikään tekstiharjoitusten malliarkisto tämä kirja ei ole tarkoitettukaan
olemaan. Mutta yllättävän vähän siinä puhutaan myöskään varsinaisesta
sanataiteesta, kirjallisuuden estetiikasta. Opas siis kelpaisi sellaisenaan
minkä tahansa opistotasoisen kouluttajan apuvälineeksi.

Käytännön esimerkit siitä, millaista kirjoittajakoulutus on
luokkatilanteessa, ovat sinänsä hyödyllisiä. Kynäilijäkurssi muistuttaa
jopa kieltenopiskelua: itse tuotetut esimerkit jäävät paremmin mieleen kuin
opettajan tai oppikirjan sitaatit klassikkoteoksista. Ryhmässä ääneen
lukemisella on niin ikään suurempi merkitys kuin harjoituksessa syntyneiden
tekstiratkaisujen vertailulla: "Puhumiseen kuuluu myös oman kirjoittajalaadun
esiintuominen, tehtyjen ratkaisujen perustelu ja tavoitteiden ilmaisu",
tiivistää Haanpää.

Oppaan avulla ei noin vain hypätä kurssin pitäjäksi, mutta Haanpään kirja
saa kokeneenkin ohjaajan vertailemaan omaa opetustaan siihen, millaisia
harjoituksia kurssin pitäisi sisältää ja miten erilaisia opiskelijatyyppejä
pitäisi huomioida. Pidän hyvänä sitä, että Haanpää rohkaisee runsaaseen
tekstimateriaalin tuottamiseen kursseilla: "Ensin määrä, sitten laatu"
-ajattelu vapauttaa kirjoittamaan rennosti, ilman jatkuvia laatuvaatimuksia."
Sama ohje sopinee muihinkin taideaineisiin.



Kuva: Albert Anker Schreibender: Knabe, c1908 (Wikimedia Commons)

Järnefeltin piiristä akateemiseen lähilukuun

Oppaan tärkein anti on sen todistamisessa, miten moneen tarkoitukseen
kirjoittajakoulutusta tarvitaan. Pitkä opettajaura takanaan Haanpää
kiinnittää huomion kurssitekstien tyylilliseen moninaisuuteen. Oppilaita on
rohkaistava kirjoittamaan vaikeista ja ahdistavistakin aiheista, mutta saatava
keskustelu pysymään tekstin eikä aiheen ominaisuuksissa.

Sanataideopetus on avuksi niin luovalle harrastelijalle kuin ammattimaiselle
tietokirjoittajalle. Silti sitä on väheksytty niin taiteilijoiden kuin
oppilaitosten piirissä. Haanpää ottaa esimerkiksi 1970-luvun tilannetta
kartoittaneen tutkimuksen kirjoittajakoulutuksesta. Mikään ei näytä
muuttuneen neljässä vuosikymmenessä: kirjoittamiskoulutukseen suhtaudutaan
Suomessa väheksyen, vaikka tarvetta olisi enemmän kuin opistotasollakaan
riittää tarjontaa. Ohjaajien järjestelmällisestä kouluttamisesta ei ole
otettu vastuuta millään taidehallinnon tasolla.

Yliopistoissa voi kyllä opiskella kirjallisuustiedettä, mutta taiteen
harjoittamisen kannalta tilanne on sama, huomauttaa Haanpää, jos
kuvataiteilijaksi tultaisiin taidehistorian opinnoilla ja säveltäjäksi
musiikinhistorialla.

Sanataideopetuksen historiaa Haanpää kuvailee sen verran kuin on tarpeen
todistaa kirjoittajakoulutuksen monimuotoisuus. Taktiikka ei ole aivan toimiva,
jos tarkoitus on todistaa nykyisen koulutuksen tarve ja traditio. Esimerkiksi
Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin salonkeja luonnehditaan 1800-luvun
"lähiopetukseksi" kirjoittamisessa. Sitten seuraa kuitenkin vuosikymmenten
musta aukko.

Oriveden opistolla kirjoittajakursseja alettiin pitää vasta 1960-luvulla, ja
varsinainen kirjoittajalinja aloitti vuonna 1980. Jyväskylän yliopistossa
aloitettiin ensimmäisenä perusopinnot (1992) ja hieman myöhemmin (1996)
aineopinnot; Turussa vastaavat taso-opinnot alkoivat 2001 ja 2004.

Jo ennen akateemista hovikelpoisuutta on opetukseen kyllä välittynyt termejä
ja esikuvia kirjallisuustieteestä. Akateeminen teoriatieto on kuitenkin
valikoitunut hitaasti ja rajallisesti. Uusikritiikin esikuvia noudattava
lähiluku on ollut kursseilla suosittu peruste tekstejä kommentoidessa,
irrallaan tekijän persoonasta. 

Kasvottomat kynätyöläiset

Sanataideopetuksen tilasta jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja perustellumpaa
kartoitusta. Haanpää esittelee esimerkiksi kappaleen verran vauvasanataiteen
(!) opetusta, mutta kirjoittajaoppaiden sisältöjä niputetaan maininnoilla.
Niiden käyttökelpoisuuden eroja olisi sietänyt esitellä paljon enemmän.
Onhan opas tarkoitettu juuri ohjaajauraansa aloittelevalle ja oppaista
harjoitusmateriaalia etsivälle opettajalle.

Pelkälle maininnalle jää teatterikoulun dramaturgiopetus (alk. 1962), jota
kuitenkin on monessa yhteydessä kehuttu parhaaksi suomalaiseksi
kirjoittajakoulutukseksi. Vaikka sanataiteen opetus ei tähtää
ammattikirjailijoiden ja menestysteosten valmistumiseen, paljon enemmän olisi
voinut esitellä kynätyöläisten moninaisia taustoja. Onko esimerkiksi
dramaturgitaustaisten kirjailijoiden määrä satunnainen vai peräti
suomalainen ilmiö?

Arvostelupalveluista ei pääse esiteltäväksi muita kuin NVL:n palvelu, vaikka
nykypäivänä monia muitakin, usein vähintäänkin yhtä laadukkaita palveluja
olisi mainittavissa. Näitä palveluita on tarjolla sekä genrekohtaisesti että
paikallisesti, jolloin kirjoittaja voi saada kirjalliselle palautteelle
täydennystä kasvokkain.

Mutta, kuten sanottua, tällaiselle ohjaajan oppaalle on tarvetta yhtä monessa
paikassa kuin sanataidetta opetetaan, joten siinä on väistämättä myös
puutteita jokaisen loppukäyttäjän kannalta.

Kaikille meille Haanpään kirja antaa juuri mittansa verran uutta ajateltavaa,
ja kirjoitettavaa.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/