[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kylällinen Pohjois-Karjalaa

Ti Syys 23 09:20:50 EEST 2014

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Lassi Saressalo <lassi.saressalo at elisanet.fi> dosentti, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ahvenainen, Ritva: Kontiolahti. Kirkon kylä. Kontiolahti-seura.
Kontiolahti-seura, 2013. 383 sivua.

Kylällinen Pohjois-Karjalaa
---------------------------------------------------------

Teos on selkeä yhteenveto pohjoiskarjalaisen kylän synnystä ja sen
muuttumisesta nykypäivän taajamaksi. Joensuus läheisyys muutti kylän
palvelutoiminnan 1990-luvulta alkaen, mutta taajama on nykysinkin
muuttovoittoinen osa Joensuun kaupunkikokonaisuutta.

Aivan oikein, kirkon kylä. Kontiolahden kylä alkoi syntyä 1500-luvulla ja oli
osa Suur-Liperiä. Kun kylälle saatiin kappeli ja sitten ensimmäinen kirkko
1740-luvulla, syntyi siitä kyläkeskus kirkon ympärille ja sitten
kirkossakäyntialueen pohjalta muotoutui vihdoin Kontiolahden seurakunta ja
vuonna 1865 kunnallislain mukaisesti oma kunta. Teos rajoittuukin
käytännössä kirkonkylän alueeseen, joskin yleisesityksissä katse yltää
kauemmaksikin pitäjälle,  jopa Joensuuhun asti. Ulkopuoliselle lukijalle
ongelman tuottaa laajemman kartan puuttuminen, jossa näkyisi edes koko pitäjä
ja sen sijoittuminen Pohjois-Karjalaan..

Laaja A4-kokoinen teosjärkäle on monen yhteistyön tulos. Aloitteen teki
Kontiolahti-Seura jo 1900-luvun lopulla, aineistoa koottiin mm. lukion
historianopetukseen liittyen ja yleisillä keruilla. Tekstit pyydettiin eri
asiantuntijoilta, joita on kaikkiaan 25. Toimituskunta avustajineen muokkasi
tekstejä, valitsi kuvia, järjesti kuvantunnistustapahtumia ja käytti myös
Pielisjokiseutu -lehteä valokuvasisältöjen tarkentamisessa. Kirjan
kuvituksena olevat piirustukset ovat lukiolaisten käsialaa. Ja tulos on
melkoisen komea, Päivi Kekäläisen ulkoasun suunnittelu ja toteuttama taitto
on rauhallinen, kuvasto runsas ja tekstiä täydentävä. Joidenkin kuvien
toistuminen erikokoisin rajauksin tosin pistää silmään, samoin vanhoista
kuvista kaapattujen yksityiskohtien epäselvyys.

Höytiäisen lasku

Teoksen aloittaa Veijo Vesajoen katsaus kirkonkylän alueen luontokuvaan,
lähinnä geologin silmin. Erityisen mielenkiintoista on kylän länsipuolisen
Höytiäisen synty ja kohtalo. Järvi syntyi luonnollisesti jääkauden
jälkeisinä aikoina ja maan kohoaminen vuosisatojen myötä kallisti maaperää
niin, että laskusuunnaksi tuli kaakkoinen. Kun Höytiäinen sitten ihmisten
toimesta purkautui Pieliseen ja veden pinta laski 9,5 metriä, jäivät vanhat
rantatöyräät pahimmillaan jopa kahden kilometrin päähän nykyisestä
rantaviivasta. Tämä tietenkin muutti mm. kalastusolosuhteita, joillekin
entisille järvenrantatiloille tuli uuteen kalarantaan runsaasti matkaa ja
toisilta taas katosivat perinteiset kalavedet kokonaan. Tätä prosessia ja
paikallista kalastuskulttuuria kalasaunalaitoksineen valottaa artikkelissaan Ari
Lappalainen.

Tunnettu ja tunnustettu historiantutkija Veijo Saloheimo luo laajan ja
perusteellisen katsauksen ensimmäisistä dokumentoiduista asukkaista aina
kappelikylän syntyyn, jota voidaan seurata asiakirjoista 1600-luvun alusta.
Mielenkiintoinen historian käänne tapahtui, kun ortodoksiväestö, jota oli
kylässä ehdoton enemmistö aina Ruotsin vallan alkuun asti, alkoi siirtyä
Stolbovan rauhan jälkeen 1630-luvulta alkaen itään päin ja luterilainen
uudisasutus otti haltuunsa pois muuttaneiden maat ja raivasi uutta. Vasta toisen
maailmansodan jälkeinen ortodoksiväestön evakuointi ja asuttaminen
Kontiolahdelle palautti tämän uskontokulttuurin kylään, tulijat olivat
lähinnä suistamolaisia. Heitä varten rakennettiin vuonna 1982 oma tsasouna,
joka sitten kolme vuotta myöhemmin vihittiin ortodoksiseksi kirkoksi.
Saloheimon teksti on tuskallisen tarkkaa, mutta karttapiirrokset asettavat talot
ja tilat paikoilleen ja antavat kuvan jatkuvasta väestönmuutoksesta
avioliittojen, köyhtymisen, pakkomyyntien kautta. Kirjoittaja kuvaa myös
kansanelämää, isoja ja pieniä tapahtumia apunaan
oikeudenkäyntipöytäkirjat. Tekstissä vilahtavat myös vuodet 1652–1680,
eli Liperin vapaaherrakunnan aika, jolta ei ole säilynyt arkistoaineistoa.
Olisi oppimattomalle lukijalle voinut muutamalla sanalla selvittää, mikä
tällainen vapaaherrakunta oikein oli. (Se oli Ruotsin kuninkaan antama
läänitys vapaaherra Herman Flemingille.) Saloheimon tekstistä alkavat läpi
teoksen kulkevat kainalotekstit, jotka selventävät käytettyä termistöä
(esimerkiksi teksti ”Pykäliköstä ahoksi” kuvaa kaskeamisen eri vaiheita,
”Viina” taas tarjoaa näkymän viinanpolton eri vaiheisiin).

Muinainen elämä asettui mielellään vesistöjen ääreen. Niin myös julkiset
laitokset. Kesällä kuljettiin veneellä, talvella hevosella ja hiihtäen ennen
varsinaisen maantiestön valmistumista. Kelirikkoaikana ei juuri sitten
kuljettukaan. Heikki Vesajoki kertoo liikenneyhteyksien muutoksesta ja kuvaa mm.
Telkkä-laivan – ennen Pielisellä seilanneen matkustaja-aluksen – siirtoa
maitse Höytiäiselle liikennöimään. Vesiliikenteeseen kuuluivat myös uitot.
Kun maanteitä alkoi valmistua, matkustajalaivaliikenne tyrehtyi ja kuljetukset
siirtyivät maanteille. Hevonen vaihtui polkupyöräksi, autot saapuivat ja
lopulta myös mopot jokamiehen kulkuvälineeksi. Rautatiekin saatiin, tosin
kolmen kilometrin päähän kirkolta, ja lopulta myös nykypäivän kuva –
Joensuu –Kajaani -maantie ohittaa Kontiolahden eikä autoilija juuri mitään
kylästä ehdi näkemään.

Kuva: Kontiolahti 1910-luvun lopulla. Kuvassa kyläraitin takana kansakoulu,
kunnantalo ja oikealla kanttori Walliuksen talo. Edessä Tahvo Romppasen talo.
Kuva Niilo Puhakka, Kontiolahti-seuran arkisto.

Kyläkuvan muutos

Osmo Karttunen ja Jussi Silvennoinen tarkastelevat kyläkuvan muuttumista ja
jatkavat näin Saloheimon tekstiä. Erityisen mielenkiintoisia ovat Silvennoisen
piirtämät nykyajan suunnistuskarttoja tarkkuudeltaan muistuttavat kyläkartat
eri vuosikymmeniltä. Kun vertaa karttaa vuodelta 1842 karttaan vuodelta 1879,
huomaa millainen muutos Höytiäisen pinnan lasku vuonna 1859 itse asiassa oli.
Itse kylän kohdalta ranta pakeni parhaimmillaan vain satakunta metriä,
pahimmillaan puolikin kilometriä. Vesihän laski 9,5 metriä ja aiheutti
valtavan maisemanmuutoksen. Karu järvenranta alkoi saada kasvillisuutta vasta
vuosikymmenten jälkeen eikä siitä oikein vieläkään ole hyötymaaksi. Mutta
kartoista voi seurata peltojen muokkautumista, uusien talojen ja tilojen
syntyä, kirkon paikan muuttumista, hautausmaiden muuttumista. Mutta tsasounaa
pitää etsiä hakulaitteiden avulla ja Tsasounatien varreltahan se sitten
löytyy. Kyläkuvan muuttumista seurataan myös valokuvin ja piirroksin ja
jatkossakin karttoihin joutuu palaamaan, kun paikallistaa uudempaa
rakennuskantaa. Tuorein kyläkartta on vuodelta 2013. Kuntakeskuksen kasvua voi
seurata vaikkapa kolmen kunnantalon muodostaman rakennusrivin, koulujen ja
muiden palvelurakennusten myötä ja myös kauppaliikkeiden koon kasvamisen
mukana. Nykyisin Kontiolahden kunnassa on yli 14 000 asukasta, näistä vajaa
kolmetuhatta asuu kuntakeskuksessa. Tätä päälukua seuraavat Ritva Ahvenaisen
ja Osmo Karttusen teksti, joka kuvaa muutaman esimerkin kautta isojaon
jälkeisten tilojen kohtaloita läpi vuosikymmenten. Samalla tarjotaan kuvaa
suurten ja pienten tilojen sosiaalisesta asemasta suurtilallisista lampuoteihin,
torppareihin, mäkitupalaisiin ja toisten nurkissa eläneisiin loisiin eli
liikkuvaan työvoimaan.

Jussi Puhakka kuvaa Kirkonkylään liittyvää kaavoitusprosessia 1950-luvulta
nykypäivään, kuntien yhteiseen kaavoitustyöhön ja uusimpaan Joensuun seudun
yleiskaavaan. Samalla käydään läpi kunnan ”byrokratisoituminen”, kunta
rakentajana ja kuntatekniikan kehittäjänä. Mielenkiintoisen yksityiskohdan
tarjoaa Jorma Kankainen esitellessään ensimmäisen maailmansodan aikana
venäläisten rakennuttamien kenttälinnoitusten sijoittumista myös
Kontiolahdelle. Yleiskartta kenttälinnoituksista antaa selvän kuvan Pietarin
turvallisuusvyöhykkeestä, joka käytännössä kattoi koko Länsi- ja
Itä-Suomen tiestöt. Näiden lähes satavuotisten linnoitusten jäänteet ovat
edelleenkin näkyvissä kyläkeskustassa ja selkeästi myös edellä kuvatuissa
kyläkartoissa.

Tyypillinen kyläkirjojen jaottelu

Kuten kyläkirjojen genreen kuuluu, seurataan tässäkin teoksessa kirkollisen
elämän kehitystä alun rukoushuonekunnasta kappeliseurakuntaan ja lopulta
itsenäiseksi seurakunnaksi ja sitä kautta myös itsenäiseksi kunnaksi vuoden
1865 asetuksen myötä. Tällöin mm. köyhäinhoito ja koulutoimi siirrettiin
pois seurakunnilta. Kontiolahti sai ensimmäisen varsinaisen kirkkonsa vuonna
1783, se paloi vuonna 1879 ja uusi, nykyinen kirkko, jonka suunnittelu jo oli
ollut käynnissä pitkään, vihittiin vuonna 1881. Pirjo Jantusen tekstiä
seuraa Jukka Reinikaisen esitys laajasta kirkollisesta toiminnasta sosiaali- ja
diakoniatöineen, myös nuorisotyön arkea ja juhlaa kuvataan kuvin ja sanoin. 
Marja ja Ilmari Suvinen luovat katsauksen jo mainitun ortodoksisen kirkon
syntytarinaan.

Edelleen kyläkirjoille ominaisesti Ilpo Sarelainen kuvaa koululaitoksen
muuttumista kirkonkylän kansakoulusta kansalais- ja keskikouluun sekä lopulta
lukion perustamisen monimutkaisia kuvioita. Kun ennen kansakouluasetusta
vuodelta 1866 koulunkäynti-innostus riippui mitä suurimassa määrin
vanhempien halusta kouluttaa lapsiaan, päästiin vuosisadan lopulla jo yleisen
kansanopetuksen järjestämiseen. Alkuvuosina lasten koulunkäyntiin
suhtauduttiin epäilevästi, olihan hyvä työvoima päivät pois oikeasta
työstä, mutta aikojen myötä asenne muuttui, ja Kontiolahdelle todellakin
perustettiin maakunnan ensimmäinen kirkonkylän kansakoulu. Samassa yhteydessä
tuodaan esiin toisaalta kansakoulun johtokunnan rooli sivistystoimen
kehittämisessä ja erityisesti opettajat kylän kulttuurihahmoina. Vähitellen
päästiin kehittämään kansakoululaitosta ja muututtiin muun valtakunnan
myötä peruskoulua tarjoavaksi kunnaksi. Keskikoulukin saatiin, mutta lukiota
käytiin Joensuussa asti aina vuoteen 1974, jolloin lupa sen perustamiseksi
saatiin ilmeisesti ministeri Ulf Sundqvistin henkilökohtaisella avulla
kouluhallituksen vastahakoisesta suhtautumisesta huolimatta.

Kunnallisten palvelujen esittely jatkuu terveydenhoidon kehityksen esittelyllä
(Pertti Puhakka), katsauksella miten köyhäinhoito aikojen myötä muuttui
nykyajan sosiaalipalveluksi (Elli Aaltonen ja Kaarina Saramäki) sekä Elina
Makkosen mielenkiintoisella artikkelilla, joka tarkastelee kirjastolaitoksen
kehittymistä kansankirjastoista – vapaaehtoisvoimin hoidetuista pienistä
piirikirjastoista – nykyajan kirjastolaitokseksi, ja uusimpana vaiheena
siirtyminen Joensuun seutukirjaston alayksiköksi osaksi laajaa seudullista
tietojärjestelmäkokonaisuutta.

Jorma Kankainen selvittää postilaitoksen historiaa Kontiolahden
näkökulmasta. 1700-luvun puoliväliin mennessä postin kulku Suur-Liperissä
vakiintui tiettyjen postitalojen ketjuksi, josta sittemmin kehittyi
postikonttoreiden verkosto. Tavallisten ihmisten posti kulki pitkään
virkapostin joukossa ja sen saapumisesta kuulutettiin kirkonmenojen yhteydessä.
Vuoden 1881 postiasetuksen perusteella saatettiin perustaa varsinaisia
postiasemia ja Kontiolahtikin sai sellaisen jo seuraavana vuonna. Yhteiskunnan
modernisaation myötä postinkin kulku kehittyi ja monipuolistui,
postitoimistojen määrä lisääntyi ja vuonna 1953 Kontiolahden postilla oli
yli kymmenen postitoimipaikkaa ja postissa oli myös lennätintoimipaikka. Mutta
jo 1970-luvulla muutos lähti päinvastaiseen suuntaan ja postitoimipaikkojen
määrä alkoi vähetä, ja vuonna 2001 perinteinen posti lakkautettiin
kirkonkylältäkin ja palvelut siirtyivät paikalliseen K-lähikauppaan.

Nimismiehet, kaupat ja teollisuus

Ritva Ahvenainen tarkastelee eri artikkeleissaan mm. nimismies- ja
käräjäpalveluita, jotka yhteiskunnan kehittymisen myötä saavuttivat myös
Kontiolahden, mm. käräjiä istuttiin Kontiolahdella vuodesta 1864 alkaen,
mutta vuosituhannen vaihtuessa palvelut siirtyivät Joensuuhun. Näin on käynyt
myös työvoimatoimiston ja Kelan osalta, viimeksi mainittu sulki ovensa vuonna
2013. Näiltä osin kehitys vastaa muita ns. ydinkuntien kehyskuntia, joissa
palvelut siirtyvät keskustaan. Ahvenaisen silmälläpidon alla on ollut myös
kaupankäynnin muuttuminen. Jos Ruotsin vallan aikaisia maakauppa oli kielletty,
alkoi sen vapauttaminen 1800-luvun puolivälissä ja vuonna 1868 kaupan sai
perustaa paikkaan, joka oli vähintään 10 kilometrin päässä kaupungista,
tässä tapauksessa Joensuusta. Kirkonkylä saikin oitis kolme kauppiastaloa.
Näiden yksityiskauppojen rinnalle nousi 1900-luvun alussa osuuskauppaliike.
Ensimmäinen osuuskauppa Kontiolahdella oli vuonna 1916 toimintansa aloittanut
Oma-Apu r.l. ja sen kanssa kilpaileva Pohjois-Karjalan Osuuskauppa perustettiin
vuonna 1919. Sittemmin markkinajohtajuuden ovat ottaneet K- ja S-ketjut.
Apteekki Kontiolahdelle perustettiin vuonna 1928. Muita kauppapalveluja
tarjoavia liikkeitä olivat mm. Kontiolahden kirja- ja paperikauppa,
valokuvausliike, kauneushoitola ja jo 1930-luvulla toimintansa aloittanut
parturi-kampaamo. Ahvenainen kertaa myös pankkitoiminnan kehittymisen
ensimmäisestä säästöpankista vuodelta 1901 ja postisäästöpankista
vuodelta 1897 nykyisiin fuusioituneisiin pankkijärjestelmiin, joista vastaa
Joensuun Seudun Osuuspankki, jolla on täydet pankkipalvelut tarjoava konttori
Kontiolahdella. Myös kahviloita ja ruokaloita syntyi 1920-luvulta lähtien,
myös kuin laaja katsaus käsityöläisiin on ollut Ahvenaisen kiinnostuksen
kohteena. Suutarit, räätälit, sepät ja kupari-  ja puusepät saavat omat
lukunsa, samoin ompelijat, kutojat, ammattimaalarit, värjärit ja nahkurit.
Uusimpina käsityöläisinä esitellään tekstiili-, keramiikka- ja
valokuvataiteilijat. Eri ammattikunnat esitellään mielenkiintoisten
henkilökuvien kautta ja näin pääsee lukijakin lähelle kontiolahtelaista
arkiaherrusta.

Heimo Riikosen työn alla ovat olleet kontiolahtelaiset teollisuusyritykset,
joita on ollut 1900-luvun molemmin puolin. Oli sahoja, lasitehdas,
laatikkotehdas, rullatehdas ja vaneritehdaskin. Mutta kun Kontiolahdesta
erotettiin Pielisensuun kunta, katosi suurteollisuus Kontiolahdelta ja siirtyi
käytännössä nykyiseen Joensuuhun. Vaikka kunta on aktiivisesti pyrkinyt
tarjoamaan yrityksille teollisuushalleja, ei pitkäaikaisempaa toimintaa
juurikaan ole syntynyt. Ehkä on kuitenkin mainittava kalustetehdas Kontiopuu.

Teoksen loppusivut on omistettu joukolle kirjoituksia, jotka vain löyhästi
liittyvät toisiinsa. Ilpo Saarelainen aloittaa kuvauksella talvi- ja jatkosodan
tapahtumista ja jatkaa esittelemällä suojeluskunta- ja lottajärjestöjen
toimintaa. Kontiolahden varuskuntahan on monelle tuttu Tuntemattoman sotilaan
Paloaukeasta, mutta Kontiolahti muistetaan myös mm. Kaatuneiden
Evakuoimiskeskuksesta ja sotavankileiristä. Saarelainen toteaa
kontiolahtelaisia kaatuneen talvisodassa 30 henkeä ja jatkosodassa noin 170,
kun taas Jorma Kankaisen ja Pauli Reinikaisen artikkelissa kirkonkylän
muistomerkeistä mainitaan talvisodassa kaatuneen jopa 119 miestä ja
jatkosodassa 173. Hämminkiä lisää vielä se, että sankarivainajien
muistotaulussa on 192 sodissa menehtyneen kontiolahtelaisen nimet. Ilmeisesti
tuo talvisodan 119 kaatunutta on kaikkein epätodellisin luku ja muistotaulusta
puuttuu kymmenkunta kontiolahtelaista.

Irma Riekkinen on koonnut yhteen kontiolahtelaisten
yhdistystoiminta-aktiviteetit. Osansa saavat raittiusseura ja nuorisoseuraliike,
jotka tarjosivat vapaa-ajan toimintaa jo 1800-luvun lopulla. Niiden kautta
levisivät myös musiikkiharrastukset ja kuorotoiminta. Nuorisoseuran kautta
virisi myös urheilutoiminta ja varsinainen ensimmäinen urheiluseura
Kontiolahden Kontio perustettiin vuonna 1909. Nykyisin kontiolahtelaiset
yhdistetään pääasiassa Kontiolahden Urheilijoihin, joka tunnetaan
erityisesti ampumahiihdosta ja jonka ansiosta Kontiolahdelle on noussut
urheilukeskus, jossa sijaitsee myös maailmankuulu ampumahiihtostadion. Muita
mainittavia vieläkin toimivia yhteisömuotoja ovat partioliike, 4H-kerhot,
Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja tietenkin Kontiolahti-Seura. Seura
perustettiin vuonna 1957 ja sen näkyvin aikaansaannos on Kontiolahden museo,
johon on siirretty rakennuksia eri puolilta pitäjää.

Ruokakulttuuri

Erityisen mielenkiintoinen on Marja Suvisen laaja artikkeli kontiolahtelaisesta
ja laajemminkin pohjoiskarjalaisesta ruokakulttuurista. Näillä seuduin
kohtaavat niin itäinen kuin osittain myös läntinen, ainakin savolainen
ruokakulttuuri. Uuniruoat, kukot, piirakat puurot ja vellit saavat paikkansa,
samoin kuin ainakin ruoanlaittajia piristävät reseptit. Ruokataloutta
esitellään pääasiassa ainesten alkuperän kautta, viljatuotteet, järvien
antimet, karjatalouden tuotteet, liharuoat, riistaruoka, sienet ja marjat sekä
muut metsänantimet, puutarhojen tarjoamat tuotteet. Erikseen käydään läpi
eri juhlarituaalit ja niiden tarjoilut.

Vähintään yhtä mielenkiintoinen on Ritva Ahvenaisen ja Helka Lempisen
katsaus pukeutumisen ja vaatteiden ylipäätäänkin muuttuminen aikojen
myötä. Herrasväki hepenissään päivänvarjoineen, vakava kupariseppä
parhaissaan teollisuusmessukuvassa, hiihtäjänaiset hameissaan ja
pakanalähetysseuran naiset paremmissa arkivaatteissaan kertovat omat tarinansa.
Rippikoulutytöt ryhmäkuvassa samoin kuin talouskurssilaiset
hohtavanvalkoisissa esiliinoissaan ja morsiamet valkoisissaan kuvaavat uuden
värin tulosta 1930-luvun naisten vaatetukseen. Miehet toki edelleen seisovat
juhlakuvissa vakaasti mustissaan.

Merja Mustonen on koonnut kertomukset, muistelot ja vähän tosiasioitakin
kontiolahtelaisista paikannimistä. Päälähteenä hänellä ovat olleet
Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkisto, johon seudun nimistöä kerättiin
erityisesti 1960–1970-luvuilla. Osa nimistä on selkeästi luonnonmuodostumien
kuvauksia, osa taas perustuu tarinoihin tapahtumista ja henkilöistä, myös
erilaisiin töihin liittyvää nimistöä esiintyy. On Tirriluotoa, Ohonvaaraa,
Uuronpuroa, Jouhtehisen saarta, Ollinluotoa, Tirkkosenvahtisaarta, Kunttasoita,
Pyytilampea ja vaikka mitä.

Loppusivuilla Tuomo Jämsä esittelee kolme kontiolahtelaista sanataitajaa,
kirjailija Jouko Puhakan, talonpoikaisrunoilija. Antti Puhakan ja runoilija
Yrjö Lösösen. Elina Makkonen palaa kirjoituksessaan lapsuusmuistoihin
1900-luvun ensi vuosikymmeneltä. Teksti perustuu paitsi lähdekirjallisuuteen
myös haastatteluihin. Vielä antavat muistikuvia kirkonkylästä Jarmo Suhonen,
Heimo Riikonen ja Harto Räty. Nämä loppusivujen tekstit olisin mielelläni
jättänyt joko tulevaan joululehteen tai erilliseen muistelokyläkirjaan.

Kokonaisuudessaan teos jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä kuvataan
Kontiolahden maisemaa ja ympäristöä, toisessa kirkollista ja maallista
toimintaa ja kolmas on otsikoitu ”Perinne, yhteistyö, muistot”. Ehkä olisi
ollut vielä syytä miettiä tätä jaotusta, joka vaikuttaa aika
keinotekoiselta ja vaikkapa jakaa tekstit vielä useampaan päälukuun. Mustosen
paikannimiartikkelin olisin mielelläni lukenut teoksen ensimmäisessä osassa.
Puhakan kaavoitusartikkeli, niin hyvä kuin se onkin, vaikuttaa olevan hieman
vieraassa seurassa. Lappalaisen kalasaunatkin sijoittuisivat ehkä paremmin
hieman myöhemmäksi. Mutta onhan niin, ettei tällaista teosta kukaan ryhdy
lukemaan urakalla alusta loppuun vaan sitä selataan ja siitä poimitaan
kertomus sieltä, toinen täältä.

Kaiken kaikkiaan, ehkä loppusivujen hataruutta lukuun ottamatta Kontiolahti,
kirkon kylä on oiva osoitus siitä, mihin pysytään, kun oikein halutaan.
Kuten jo todettu, taitto on rauhallinen, kainalot täydentävät leipätekstiä,
kuvakerronta tukee sanottavaa. Parin kuvatekstin oikoluku on jäänyt
tekemättä, muuten kielessä ei ole moitteen sanaa. Kutakin artikkelia seuraa
siihen liittyvä noottiviitteistö ja käytettyjen lähteiden luettelo. Kuvien,
piirrosten ja karttojen oikeudet on koodattu teoksen alkuun tai mainittu kuvan
yhteydessä.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/