[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Holokaustin historian käsikirja

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marja Vuorinen <marja.vuorinen at helsinki.fi> VTT, tutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Holmila, Antero: Holokausti: tapahtumat ja tulkinnat. Atena Kustannus, 2010. 355
sivua.


Holokaustin historian käsikirja
---------------------------------------------------------

Antero Holmilan Holokausti: tapahtumat ja tulkinnat on monipuolinen ja hyvin
rakennettu populaari käsikirja. Se käy selkeästi ja hyvässä
järjestyksessä läpi ilmiön ideologisen perustan, sen piiriin kuuluneet
ihmiset, tapahtumien kulun ja historiankirjoituksen tähänastiset vaiheet,
sivuten myös holokaustin jälkikuvan diskursiivisia ja historiapoliittisia
ulottuvuuksia. Antisemitistisen aatepohjan hidasta muodostumista tarkastellaan
koko Euroopan perspektiivistä, kansanmurhan prosessin nopeaa etenemistä taas
toisen maailmasodan kontekstissa. Saksalaisen päälinjan ohella käydään
läpi holokaustin paikallishistoriaa eri maissa, myös Suomessa

Kirjan esipuheen mukaan kirja on tarpeellinen, koska Suomessa tiedetään
holokaustista niin vähän. Perustelu ei tunnu uskottavalta, onhan kyseessä
eräs historiamedian pysyvimmistä lempiaiheista. Sen sijaan on varmasti tarpeen
tarjota oikeaa, ajantasaista ja riittävän monipuolista tietoa banaalien
myyttien tilalle. Kirja pyrkii myös siirtämään keskustelua ruumiiden
laskemisesta seuraavalle tasolle, koko sodanjälkeisen aikakauden
holokaustikulttuurin ja -politiikan tarkasteluun.

Johdannossa naulataan kiinni tukku hyviä lähtökohtia. Holokausti ei ollut
niin ainutlaatuinen, ettei sitä voisi verrata muihin kansanmurhiin.
Kansallissosialistisen Saksan politiikka ei perustunut pakkoon vaan kansalaisten
halukkaaseen yhteistoimintaan. Holokausti oli yleiseurooppalainen projekti,
jonka ideologian muovaamiseen ja murhatöihin osallistuivat monet kansat.

Kirjassa kysytään, miksi, miten ja ketkä – ”Hitler vai rakenteet?”
Mitkä motiivit vaikuttivat valtioiden, mitkä yksilöiden tasolla, painoiko
vaa’assa enemmän taloudellinen etu vai kansallinen identiteetti? Miksei
tapahtumia voitu estää, vaikka paljon oli jo varhain monien tiedossa? Ja
millaisia vastaavia kehityskulkuja oman aikamme kulttuurissa ehkä muhii?

Antisemitismin pitkä ja holokaustin lyhyt historia

Kirjan ensimmäinen pääluku esittelee kristillisen ja poliittisen
antisemitismin vaiheet, kolonialismin ajan rotuteoriat ja niiden ideologisen
huipentumisen natsien rotuajattelussa. Volksgemeinschaftin etnistä
eheyttämistä kuvaava alaluku valottaa ulossulkevan rotupolitiikan kehitystä
saksalaisen sisäryhmän näkökulmasta. Kansallissosialistisen retoriikan
avainsanoja – Weltanschauung, Rassenkampf – käytetään historiallisen
paikallisvärin luomiseen ehkä tarpeettomankin anteliaasti. Toisaalta
juutalaisten nimeäminen ”antiroduksi” (Gegenrasse, s. 15, 46) oli ainakin
tämän kirjoittajalle uusi termi, ilmeisen johdonmukainen seuraus ’rodun’
olemuksellista hyvyyttä korostavasta ajattelusta.

Lopullisen ratkaisun kehkeytymistä tarkastellaan vaihe vaiheelta. Olennainen
huomio on se, että kun prosessia katsotaan taannehtivasti, se näyttäytyy
väistämättömänä, vaikka kunakin hetkenä olisi vielä ollut
vaihtoehtojakin. Rivien välissä on tilaa pohtia, olisiko, ja miten,
tapahtumien vyöryn voinut pysäyttää. Yksittäisiä etappeja ei aikanaan
koettu niin kohtalokkaina kuin miltä ne nyt näyttävät. Esimerkiksi
vajaakuntoisten eliminoimisessa käyttöön otettua eutanasiaohjelmaa saatettiin
sekä väestöpoliittisiin syihin että resurssipulaan vedoten myydä
rationaalisena tai peräti ”humaanina” ratkaisuna, joka vasta myöhemmin
laajeni terveitten ihmisten tuhoamiseen. Ghetot eivät aluksi olleet
kaasukammioiden odotushuoneita, vaan kokoamiskeskuksia matkalla itään. Sodan
pitkittyessä uudelleensijoittaminen alkoi merkitä tuhoamista, suoraan tai
pakkotyön kautta.

Tekijät

Luku holokaustin käytännön toteuttajista alkaa historiografisella
katsauksella. 1940-luvun lopun käsitys nimenomaan saksalaisista kieroon
kasvatettuina psykopaatteina on sittemmin antanut tietä havainnolle, että
myös valloitetuilta alueilta löytyi avuliaita murhatöihin osallistujia.
Toisaalta todetaan selvä ero itä- ja länsieurooppalaisten suhtautumistavassa
juutalaisiin. Holokaustin eri selitysmalleja käsittelevä jakso puolestaan avaa
siirtymää muutamien avainyksilöiden määrätietoisesta, tahallisesta
toiminnasta byrokratian logiikan, talouden rakenteiden ja sosiaalipsykologisten
tekijöiden yhteissummaan.

Diskurssianalyysi kurkistaa hienosti esiin katsauksessa, jossa tarkastellaan
Auschwitzin ylikorostunutta roolia sekä historiakirjoissa että
kaunokirjallisessa ja elokuvallisessa kerronnassa. Holokaustin historiografian
tunnetuin ikoni palvelee hyvin mielikuvia teollisesta kansanmurhasta –
minuuttiaikataulut, pistoraide kaasukammioon – vaikka valtaosa juutalaisista
murhattiin muualla. Auschwitzin rooli saagassa on vahva siksikin, että se oli
paitsi tuhoamisleiri myös keskitysleiri ja työleiri, josta jäi lopulta myös
paljon selviytyjiä.

Tekstistä nouseva tavallisten rivimiesten tekojen syiden luettelo on
todentuntuinen: 1) ”noudatin vain käskyä”, 2) tilannetekijät ja
ryhmäpaine, 3) usko tekojen moraaliseen oikeutukseen, 4) rangaistuksen pelko,
jos kieltäytyy, 5) halveksunnan pelko, 6) vallantunto suhteessa uhreihin, 7)
arvostus, joka koettiin palkitsevana, 8) poikkeustila kaukana kotoa ja vailla
normeja, 9) oletus, että juutalaiset eivät ole ihmisiä, 10) kansallinen
yhteistunne ja solidaarisuus sekä 11) teot initiaatioriittinä. Keskitason
virkamiesten kohdalla pätivät lisäksi 12) saarretun linnakkeen mieliala ja
yleinen epätoivo, 13) mahdollisuus kunnostautumalla korjata aiemmat virheet
ja/tai nousta uralla, sekä 14) sotasaalis. Kotirintaman siviilien tapauksessa
päällimmäisenä oli mahdollisuus hyötyä juutalaisilta otetusta tavarasta,
asunnoista ja työpaikoista.

Uhrit, vastarintamiehet, naiset, sivustakatsojat

Varsinaisten uhrien lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös niitä
juutalaisia, jotka eivät suostuneet uhreiksi. Aseellinen vastarinta on saanut
paljon julkisuutta, koska juutalaistaistelijat on Israelissa nostettu
voimaannuttavaksi esikuvaksi. Erittäin kiinnostavasti käsitellään myös
juutalaisia yhteistoimintamiehiä, tyypillisesti ghettojen johtajia, jotka
vaikeassa tilanteessa pyrkivät pelastamaan mitä pelastettavissa oli, ja joita
jälkipolvet ovat pitäneet vuoroin pettureina, pragmaatikkoina ja
opportunisteina.

Kysymykseen, miksi juutalaiset alistuivat kohtaloonsa ja ”menivät kuolemaan
kuin lampaat”, Holmila vastaa maltillisesti: vaikka ryhmä oli iso, se ei
ollut järjestäytynyt, eri yksilöillä oli eri intressit eikä ympäröivä
väestö antanut tukea. Kulttuurinen vastarinta keskittyi muistojen ja
identiteetin säilyttämiseen ja välittämiseen eteenpäin. 

Holokaustin sukupuolihistoriaa käsittelevä jakso osoittaa, että
sukupuolirooleilla oli väliä. Keskiöön nousevat naisten selviytymiskeinot,
joista on mahdollista poimia ideoita myös varustauduttaessa uusiin kriiseihin.
Arjen rutiinit auttoivat säilyttämään elämässä edes jonkinlaista
järkeä. Oman tilan rajaaminen ja ylläpito kävi siivoamalla, keskinäinen
huolenpito varmistettiin muodostamalla tilapäisperheitä, yhteistyö ja
kokemusten jakaminen kevensivät taakkaa.

Toisin kun kodin piirissä toimimaan tottuneet naiset, miehet menettivät
ammatti-identiteetin myötä isomman osan normaalielämänsä rutiineista; he
myös joutuivat kovempaan ruumiilliseen työhön, josta oli vaikeampi selvitä
hengissä. Toisaalta Holmila kritisoi aiemman vaiheen ”naishistorian”
tuottamaa liian ruusuista ja idealisoivaa kuvaa. Naisissa oli ja on sekä
hoivaajia että itsekkäitä yksilöitä, joita kiinnostaa vain oma
selviämisensä. Naiset nostetaan esiin myös Saksan rotupolitiikan
toteuttajina, esim. leirien vartijoina ja hallinnossa.

Myös sivusta seuraajille lankeaa osuus moraalisesta vastuusta. Holmila kysyy,
mitä Saksan ulkopuolella tiedettiin, mitä oli mahdollista tietää ja mitä
uskottiin. Sota-aikana oltiin liiankin tietoisia siitä, että kaikki kerrottu
ei aina pitänyt paikkaansa; muistissa oli myös ensimmäisen maailmansodan
räikeä Saksan vastainen propaganda. Helpointa oli odottaa liittoutuneiden
voittoa, joka ratkaisisi kerralla monta ongelmaa.

Sentimentaalinen moralismi tyylivalintana?

Ammattitutkijan identiteetti, populaari yleisteos, voimakkaita tunteita
herättävä aihe ja kirjan perustuminen pääosin muiden laatimaan tutkimukseen
on vaikea yhdistelmä. Tämä näkyy Holmilan kirjassa epätasaisuutena, joka
paikka paikoin lähenee epäjohdonmukaisuutta.

Ongelmallisin jakso on valitettavasti heti alussa. Tietoa etsivä lukija
kiusaantuu törmätessään oletukseen, että muka olisimme yhdessä sopineet,
että näiden asioiden äärellä pitää aina heruttaa kyyneltä.
Sentimentaalisuus ei palvele sen hahmottamista, mistä holokaustissa oli
kysymys, eikä moralisointi sitä, että vastaavat tapahtumat jatkossa
vältettäisiin. Jos silmäilee vain kirjan alkuosaa, sen erinomainen ja
käsittelyn edetessä koko ajan paraneva loppuosa voi jäädä lukematta, kuten
tämän kirjoittajalle oli vähällä käydä.

Tekstissä puretaan pitkin matkaa sitä kaikkein simppeleintä oletusta, että
historian pahantekijöiksi tuomittuja olisi ohjannut jokin inhimillisestä
toiminnasta täysin erillinen ”paha tahto”, jota meidän muiden on mukava
nojatuolissa kauhistella. Silti Hitlerin politiikkaa käsitellään aluksi kuin
kyseessä olisi demoni, jonka toimintaa ihmislajin edustajien on mahdotonta
käsittää. Vasta sen jälkeen tuodaan esiin konfliktinäkökulma,
resurssikilpailu sekä Hitlerin työllisyys- ja rotupolitiikan positiiviset
vaikutukset etnisten saksalaisten elintasoon.

Kansallissosialistista ideologiaa kuvattaessa unohtuu myös, että propaganda
nimenomaan pyrkii vaikuttamaan tunteiden kautta. Yhtäältä vedotaan alhaisiin
motiiveihin, kuten johonkin ihmisryhmään kohdistuvaan kateuteen, kaunaan tai
halveksuntaan. Toisaalta toimintaa oikeutetaan ylevällä tarpeella suojella ja
vaalia ”omia”. Poliittinen propaganda on tyypillisesti pseudorationaalista,
se valikoi huolella sopivat faktat ja argumentit, jotka sitten esitetään
väitteiden todisteeksi. Tämä ei mitenkään ole natsien propagandan
erityisominaisuus - sen enempää kuin lika-, syöpäläis- tai
sairausmetaforat, oman verenperinnön jalouden mystifiointi tai epäilys, että
tietyt joutilaat yhteiskuntaryhmät rikastuvat toisten työllä.

Ongelman taustalla voi ounastella samanlaisia seikkoja kuin Kolmatta valtakuntaa
käsittelevän kirjallisuuden kohdalla muutenkin. Kyseessä saattaa ensinnäkin
olla disclaimer: kirjoittaja haluaa mahdollisimman painokkaasti vakuuttaa
lukijalle, ettei missään nimessä ihaile tutkimuskohdettaan. Samalla tulee
mukavasti verhotuksi se, että tämän tyyppisistä asioista kirjoittava
ansaitsee toisten hirmuteoilla ja niistä johtuneilla kärsimyksillä. Voi myös
olla kyseessä pyrkimys myydä kirjaa – välttämätön portti, josta
kuljetaan vankkojen asiasisältöjen äärelle. Kun ylitunteellisuus rajoittuu
vain osaan kirjasta, voi epäillä myös kolmatta, arkisempaa selitystä: että
lähdekirjallisuus vie.

Kirjallisuusluettelo on valikoitu, opastava ja teemoittain ryhmitelty. Ainakin
akateemiselle osayleisölle olisi enemmän käyttöä tavallisella aakkostetulla
kirjallisuusluettelolla; nyt käytetyn kirjallisuuden kokonaiskuva täytyy
kaivaa esiin työläästi noottien kautta.  Vaikka kirjojen luonnehdinta on
parhaimmillaan informatiivista, tässäkin monet tunnereaktioita mainostavat
attribuutit (koskettava, liikuttava, sydäntä särkevä, tuskallisen
rehellinen) lähinnä nostattavat torjuntaa. 

Kirjan jälkiosa, kaksi kolmasosaa, on viisasta, maltillista ja analyyttistä
tekstiä. Holmila tiivistää laajoista kokonaisuuksista ja monimutkaisista
tapahtumakuluista esiin olennaisen, analysoi syitä ja seurauksia ja tarkastelee
aiempaa tutkimusta kriittisellä otteella. Neljännestä luvusta lähtien teos
täyttää erittäin hyvin ne tavoitteet, joita kirjoittaja sille alussa
asettaa.

Jälkipolvet, eli mitä tästä eteenpäin

Holokaustin jälkikuvan ytimessä on kokemuksellisuus. Sen virallinen
muistaminen perustuu selviytyneiden muistoihin, joihin liittyy oletus yksityisen
muistitiedon perimmäisestä aitoudesta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä
suuremmassa roolissa on kuitenkin muistamisen politiikka: mitä muistaa, ja
miten muistaa ”oikein”?

Kollektiivinen muisti ei ole poliittisesti viatonta. Kontrolloimalla yhteisesti
jaettua menneisyyskuvaa hegemoninen aatesuunta välillisesti kontrolloi myös
tulevaisuutta. Julkinen muistaminen ritualisoituu vähitellen, ja muisto muuttuu
kulttuuriseksi tuotteeksi. Kun aidot kokemukset loppuvat, keksityt tarinat
tulevat mukaan apajille. Pahimmillaan käteen jää vain se, että menneisyyden
ihmisten pahuutta on hauska tonkia, varsinkin kun voi samalla kätevästi
esitellä omaa ylemmyyttään.

Muistamisen politiikan rinnalla ja varjossa kulkee unohtamisen politiikka. Onko
meillä lupa unohtaa jotain muuta, kunhan vain muistamme niitä kuutta miljoonaa
tai niitä kahdeksaa?

Holokausti äärimmäisenä, lopullisena arkkipahana palvelee ihmiskuntaa
toivottavasti vielä pitkään. Mahdollisesti sen muisto todella kokonaan
estää uusien vastaavien tapahtumaketjujen synnyn. Toisaalta se voi myös
peittää näkyvistä jotain olennaista. Kuten armeijoiden sanotaan käyvän
aina edellistä sotaa, voi olla, että ehkäisemme aina edellistä kansanmurhaa.
Kun odotetaan tutun näköistä uhkaa tutusta suunnasta, jotain ratkaisevaa
voikin jäädä huomaamatta.

Kuvitus: säestäjästä kommentoijaksi



Kuva: Einsatzgruppeen kuuluneen sotilaan henkilökohtaisesta albumista löytynyt
kuva, jonka taakse oli kirjoitettu ”Vinnitsan viimeinen juutalainen”.
Ukrainan Vinnitsassa murhatiin vuonna 1942 28 000 juutalaista.



Näennäisestä satunnaisuudestaan huolimatta kirjan kuvat ja kuvatekstit
piirtävät tragedian kaaren taloudellisesti ja tarkasti, ja lopulta myös
paljon tehokkaammin tunteisiin vetoavasti kuin kirjan teksti. Propagandapitoiset
lastenkirjojen kuvat ja koulun opetustaulut ovat erityisen tehokkaita ajatusten
herättäjiä, koska niissä lapset toimivat sekä opettamisen kohteina että
sanoman välittäjinä. Esimerkiksi sivun 39 kuvassa tomera pikkupoika toteaa
viljapellolla isälleen, ettei aio ollenkaan päästää juutalaisia mailleen
sitten, kun on itse isäntä; taustalla lihava juutalaismies jututtaa hikeä
pyyhkien talonpoikaispariskuntaa, jonka olemus uhkuu fyysistä voimaa,
terveyttä ja omalla työllä ansaittua vaurautta. 

 



Kuva: Abba Kovner

Toisella tavalla järkyttäviä ovat kuvat juutalaisista uhreista ja
sankareista. Kirjan viimeisessä kuvassa ”Vinnitsan viimeinen juutalainen”
katsoo suoraan lukijaan sivulta 309. Sivulla 218 taas on sähäkkä kuva Vilnan
gheton vastarintaliikkeen johtajasta Abba Kovnerista, joka selvisi hengissä ja
jatkoi taistelua pyrkimällä tappamaan länsiliittoutuneiden vangiksi
joutuneita SS-miehiä.  



Kuva: Kesäkuussa 1941 Iasin alueella romanialaiset murhasivat 10 000
juutalaista (kirjan kuvitusta, s.171)

Kuvat näyttävät myös viattomuuden ja pahuuden monet kasvot, jokamiehen
roolin väkivallan tekijänä ja todistajana – miltä etninen puhdistus
näyttää niiden kaupunkilaisten arjessa, jotka eivät itse ole uhattuina (s.
171), millaisia kuvia voimansa tunnossa olevat valloittajat otattavat
itsestään ja uhreistaan (s. 156, 159, 174) ja mitä kaikkea järjestelmään
kriittisesti asennoituneen, mutta sitä vain dokumentoivaan kykenevän
valokuvaajan filmille tallentuu (s. 239).



Kuva: Varsovan ghetto kesällä 1941, Willy George. Kuva myös teoksessa Rafael
Schraf: In the Warsaw Ghetto: Summer 1941 (kirjan kuvitusta)

SS-urheilijanuorukaisen kuvan (s. 307) provosoiva assosiointi nykyajan kovan
fyysisen ruumiillisuuden ihanteeseen on tehokas. Moraalista reaktiota rakentava
ilmaisu toimii parhaiten, kun lukija-katsoja usutetaan itse tuottamaan
täydentävät mielikuvat ja rinnastukset.



 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/