[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kotiryssien ja suomalaispoliitikkojen YYA

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> FL, tutkija-toimittaja, Lieksa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Saari, Heikki: Kotiryssät. Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan. Minerva
Kustannus Oy, 2014. 300 sivua.


Kotiryssien ja suomalaispoliitikkojen YYA
---------------------------------------------------------

Neuvostoliiton diplomatian ja ennen kaikkea KGB:n luoma kotiryssä-instituutio
vaikutti merkittävästi niin Suomen sisä- kuin ulkopolitiikassa
neuvostoaikana. Sen ”rakentaminen” alkoi toden teolla vuosina 1955-56,
jolloin Neuvostoliiton tavoitteena oli turvata Urho Kekkosen valinta Suomen
presidentiksi. Jatkossa pyrittiin ”kekkoslaisten” ja YYA-sopimuksen
kannattajien vallassa pysymiseen. Kekkonen itse, kuten Suojelupoliisikin olivat
hyvin tietoisia toiminnasta.

 

Kotiryssä-instituutiossa oli tarkoitus luoda suorat henkilökohtaiset yhteydet
venäläisen ja suomalaisen poliittisen eliitin välille. Myös
teollisuuselämän ja kaupan vaikuttajiin toteutettiin samaa sapluunaa.
Kotiryssät olivat välittäjiä tässä toiminnassa, eivät varsinaisia
agentteja tai vakoilijoita. Näin sisäpiirin arkaluontoinen tieto liikkui
vaivattomasti Moskovan ja Helsingin välillä.

Vaikutusvaltaisin kotiryssä oli Viktor Vladimirov, eri tehtävissä Suomessa
vuodesta 1955 liikkunut legendaarinen diplomaatti. Hän loi suhteet niin
presidenttiin kuin sittemmin Suojelupoliisin päällikköön, Seppo Tiitiseen.
Vladimirov oli kielitaitoinen herrasmies, joka puhui sujuvan suomen lisäksi
englantia ja saksaa. On vaikea uskoa hänen mahdollisesti toimineen myös niin
sanottujen ”märkien juttujen”, jopa salamurhien taustalla – ei toki
Suomessa. Muita korkeimman tason kotiryssiä eri aikoina olivat Mihail Kotov,
Albert Kozlov, Felix Karasev, Pjotr Kuznetsov ja Venäjän Karjalasta kotoisin
oleva Vladimir Stepanov.

”Suomalaiset ystävämme”

Toimittaja ja tietokirjailija Heikki Saari on kirjoittanut muun muassa
henkilökuvat Eero Heinäluomasta ja Jacob Södermanista. Kotiryssät-kirjaa
varten hän on haastatellut lukuisia poliitikkoja, joilla oli omat läheiset
yhteyshenkilönsä Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä. On mielenkiintoista
lukea, miten esimerkiksi Matti Ahde, Ilkka Kanerva, Jaakko Laakso, Erkki
Liikanen, Pertti Salolainen, Jarmo Virmavirta, Seppo Kääriäinen ja Paavo
Väyrynen selittävät kotiryssä-instituutiota. Valtaosa heistä näkee
läheisen, jopa ystävyyssuhteen olleen hyödyllinen kontakti ja kanava tiedon
kulkiessa Helsingistä Moskovaan ja takaisin. Soraääntä edustaa lähinnä
kirjan loppupuolella kommentteja antava Ben Zyskowicz, joka pitää toimintaa
maanpetoksellisena.

Ensimmäiseksi kotiryssät lähestyivät maalaisliittoa/keskustapuoluetta
1950-luvulla, sittemmin myös demarit ja kokoomus saivat omat
yhteyshenkilönsä. Paradoksi on, että Tehtaankadun KGB-miehet jättivät
pääosin kommunistit rauhaan. Heistä ei ollut todellista hyötyä tietojen
urkinnassa. Heikki Saari tekee myös selvän eron vakoilun ja kotiryssä
tapailujen välille. Ilmaisia lounaita, ilman vastapalvelua, ei toki tarjoiltu
poliitikoillekaan, mutta hyödyllistä tietoa voitiin vaihtaa Suomen kautta niin
itään kuin länteenkin. Suojelupoliisi oli suhteellisen hyvin perillä
toiminnasta, ja varoittikin joskus liian innokkaita nuoria poliittisia
”broilereita” pitämästä liian läheisiä henkilösuhteita Tehtaankadulle.
Toisaalta, moni nouseva poliitikko oli jopa ylpeä omasta kotiryssästään.

Poliittisen historian kertausta ja toimintatapojen esittelyä

KGB ja kotiryssät sekä onnistuivat että epäonnistuivat tavoitteissaan.
YYA-sopimuksen ja virallisen ystävyyspolitiikan taakse saatiin vähitellen
kaikkien pääpuolueiden nokkamiehet. Kun presidentti Urho Kekkosen terveys
petti 1980-luvun alussa, kotiryssät yrittivät vielä suomalaisten
teollisuuspohattojen myötävaikutuksella nostaa pitkälle alkoholisoituneen
Ahti Karjalainen presidentiksi. Mauno Koivistoon suhtauduttiin pitkään
epäluuloisesti, mutta kun hän sai kuitenkin kansan enemmistön äänet,
Moskovan ja Tehtaankadun oli pakko luoda läheiset suhteet häneenkin.
1980-luvulla elettiin jo toisenlaista aikaa. Neuvostoliiton hajottua 1991
kotiryssät palasivat vähin äänin Moskovaan, monet kirjoittelemaan
muistelmiaan tai nauttimaan huippueläkkeitään.

Heikki Saaren kirja ei edusta varsinaista akateemista tutkimusta. Ensimmäiset
sata sivua ovat lähinnä sodanjälkeisen poliittisen historian kertausta. Kun
päästään itse asiaan, mielenkiintoisia venäläisiä nimiä, toimintatapoja
ja yksittäistapauksia esitellään kiitettävästi. Mutta. Syvemmällekin
suomettumisen historiaan päästään kunhan arkistot hamassa tulevaisuudessa
avautuvat.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/