[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sanan voimaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Merja Leppälahti <meleppa(at)utu.fi> FL, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ilomäki, Henni: Loitsun mahti. SKS, 2014. 205 sivua.


Sanan voimaa
---------------------------------------------------------

Folkloristi ja kirjastonjohtaja Henni Ilomäki on tehnyt vaikuttavan työn
laatiessaan yleisesityksen suomalais-karjalaisesta loitsustosta. Ilomäki kuvaa
loitsujen keräämisen taustaa ja oppineiden tulkintoja niistä sekä
tarkastelee loitsutekstien muotoa, kieltä ja sisältöä. Hän myös esittelee
konkreettisten esimerkkien avulla erityyppisiä loitsuja ja kuvaa loitsujen
käyttötilanteita. Hiukan yli kaksisataasivuiseen kirjaan on saatu mahtumaan
paljon asiaa.

Loitsut ovat sanamagiaa, jonka avulla on ajateltu voitavan vaikuttaa asioihin ja
muuttaa niitä toivottuun suuntaan. Terminä ’loitsu’ on tutkijoiden
käyttämä ilmaus, kansanihmiset ovat puhuneet johonkin asiaan tai ilmiöön
liittyneistä sanoista tai luvuista. Pahaa torjuvaa loitsua on saatettu
nimittää synnyksi.

Varhaisimpana tunnettuna suomalaisena loitsuna pidetään 1200-luvulle
ajoitetussa Tuohikirjeessä ollutta muutaman sanan katkelmaa. Tietoja
suomalaisten loitsutaidoista on 1400-luvulta piispa Conrad Bitzin
paimenkirjeestä sekä 1500-luvulla Mikael Agricolan ja Jaakko Finnon
teksteistä. Yhteistä näille kirjoittajille on, että he kaikki paheksuivat
suuresti suomalaisten loitsuintoa ja taikauskoa. Varsinaisia loitsutekstejä on
1600-luvulta lähtien kirjattu oikeuden pöytäkirjoihin todisteena syytettyjen
pakanallisesta toiminnasta.



Kuva: Novgorodin tuohikirje nro 292, Wikipedia.

Turun Akatemiassa julkaistiin useita loitsuja käsitteleviä väitöskirjoja
1700-luvulla. Loitsujen tutkijat pyrkivät usein löytämään loitsuista
yhteyksiä muinaissuomalaiseen jumaljärjestelmään. Elias Lönnrotin vuonna
1832 tarkastetun väitöskirjan Om finnarnes magiska medicinjälkeen loitsut
alettiin yhdistää kansanuskon näytteiden sijaan parantajan työvälineeksi.

Suuri osa kansanrunousarkiston loitsuista on kerätty 1800-luvulla, mutta
loitsuja on tunnettu ja kerätty aktiivisesti myös 1900-luvun alkupuoliskolla.
Esimerkiksi vielä vuonna 1938 on äänitetty inkeriläisten ja karjalaisten
loitsuja. Nykyään jäänteitä vanhoista loitsuista löytyy lastenloruista,
esimerkiksi ”etana, etana näytä sarves”.

Loitsujen käyttö

Ilomäki tarkastelee huolellisesti loitsujen kieltä ja käyttötilanteita.
Loitsut ovat kuuluneet tavalliseen elämään; niitä on käytetty varmistamaan
monien arkisten toimien onnistuminen. Sanan voimaan uskottiin niin vahvasti,
että käräjillä käsiteltiin monenlaisia pahan toivotusten vaikutuksia. Myös
pahantahtoinen kehuminen, ”suuteet” tai ”suutelukset”, saattoi pilata
lapsen tai eläimen terveyden tai vaikka kalaverkon tulevat saaliit.

Ongelmatilanteissa tarvittiin yliluonnollisen asiantuntijaa, tietäjää.
Loitsun teksti sinänsä voi olla sama, mutta käyttäjän asenne on ratkaiseva.
Kun tietäjä kommunikoi tuonpuoleisten voimien kanssa, hän tilanteesta ja
sanottavasta riippuen kuiskii, mumisee, sopottaa monotonisesti tai huutaa,
karjuu kuin vihassa. Ilomäki toteaa, että loitsujen kieli voi lennokkuudessaan
vaikuttaa miltei satunnaiselta, sillä loitsuissa asiat ilmaistaan metaforin,
kiertoilmauksin ja kielikuvin, tietäjillä on myös omia salasanojaan.

Loitsuissa tietäjä voi suunnata puhuttelunsa moniin suuntiin: loitsussa voi
esiintyä kristillisiä toimijoita, kansanomaisia uskomusolentoja,
pahantahtoisia vastatietäjiä, metsän petoja ja käsitteellisiä kuulijoita,
kuten lempi, kirot, liika tai kalma. Loitsu voi samastaa eritaustaiset olennot,
Ilomäen esimerkkinä mm. ”Annikki, tytär Tapion”, jossa neitsyt Marian
äiti Anna on samalla metsänhaltian tytär.

Loitsustossa on nähtävissä kaksi toisistaan eroavaa traditiota.
Itäsuomalais-karjalaiset loitsut ovat kalevalamittaisia, monipolvisia ja ne
sisältävät vanhakantaisia myyttiaineksia. Länsisuomaiset loitsut ovat
lyhyempiä ja niissä on heijastuksia keskiajan katolisista mielikuvista.
Länsisuomalaiset loitsut voidaan sovittaa Jouko Hautalan neljään
loitsutyyppiin eli manauksiin, rukousloitsuihin, kertoviin loitsuihin ja
syntyloitsuihin, kun taas itäisissä loitsuissa esiintyy tavallisesti useita
erityyppisiä elementtejä toisiinsa ketjuuntuneina.

Monenlaisia loitsuja

Esittelemänsä loitsut Ilomäki on ryhmitellyt neljään ryhmään:
elinkeinoloitsut, elinkaaren loitsut, parannusloitsut sekä torjuntaloitsut ja
yllytyssanat.

Elinkeinoloitsuihin kuuluvat metsästykseen, kalastukseen, maanviljelyyn ja
karjanhoitoon liittyvät loitsut. Näiden avulla on sekä hankittu menestystä
omille toimille että järjestetty epäonnea naapureille. Vanhassa suomalaisessa
ajattelutavassa tämä oli usein sama asia; kaikki eivät voineet menestyä,
yhden hyvän oli oltava pois toiselta. Tämän vuoksi myös omaa toimeentuloa
piti jatkuvasti turvata erilaisilla pilaamista estävillä toimilla. Esimerkiksi
sylkäisy ongenkoukkuun on aikanaan ollut ollut keino torjua pilaus.

Metsästys- ja kalastusloitsuissa puhuteltiin usein haltiaa, jonka toivottiin
suopeana lähettävän saalista. Loitsut saatettiin kohdistaa myös
saaliseläimelle tai niissä voitiin käsitellä metsästäjän tai kalastajan
valmistautumista tai varusteita. Ilomäki on käsitellyt vielä aivan erikseen
karhunloitsuja, sillä karhulla on ollut uskomuksissa aivan erityinen asema. Se
oli toisaalta vaarallinen peto, toisaalta kunnioitettu metsän henkilöitymä,
ehkä ihmisen yliluonnollinen sukulainenkin. Karhunkaadon jälkeen
karhunpeijaisissa karhu lepytettiin ja palautettiin luontoon.

Karjanhoidossa loitsuilla on ollut tärkeä asema, sillä lähes kaikki karjan
vaivat ja ongelmat selitettiin kateellisten aiheuttamiksi. Maito-onni oli
mahdollista varastaa ja vaikea saada palautetuksi. Lisäksi karjaa uhkasivat
pedot ja metsään eksyminen eli joutuminen metsänpeittoon. Loitsuilla sekä
ehkäistiin ennakolta vaaratilanteita että korjattiin jo syntyneitä vahinkoja.

Elinkaaren loitsuihin ovat kuuluneet syntymään ja synnytykseen liittyvät
loitsut, lemmenloitsut ja hääloitsut. Synnytyksessä vaarassa olivat sekä
äiti että lapsi. Maagisesti ajatellen syntymätön lapsi kuului vielä
tuonpuoleiseen ja synnyttäjän ruumis oli myyttinen väylä kahden maailman
välillä. Synnytysloitsuilla helpotettiin vaikeaa synnytystä ja hillittiin
kipuja; lapsen tuleva elämä suojattiin taikatoimilla ja loitsuilla heti
syntymän jälkeen. Lemmenloitsuilla pyrittiin erityisesti turvaamaan tytön
elämä, sillä naimisiin meno oli tytölle ainoa sosiaalisesti hyväksytty
tulevaisuudenkuva. Hääloitsut liittyivät erityisesti itäsuomalaisiin
häätapoihin; morsiuspari ja etenkin morsian olivat alttiita maagiselle
vahingoittamiselle ollessaan häiden aikana statukseltaan välitilassa.

Parannusloitsuja käsittelevä luku on sivumääriltään laajin esitellyistä
loitsuryhmistä.  Sairauksien alkulähteinä saatettiin nähdä vainajat,
tautiolennot, tuuli, tuli sekä myyttisesti tulkitut maastot ja paikat. Vaivan
alkuperän selvittäminen oli tärkeää, aiheuttajan selvittyä oli mahdollista
karkottaa sairaus ja paraneminen saattoi alkaa. Sairaus palautettiin
lähettäjälleen tai lähetettiin vaikkapa ”kirkon kirjavan tyköhön,
satalauan lappehesen…”

Ilomäki esittelee vielä tarkemmin muutamien vaivojen parannusloitsuja.
Niukahduksen luku on tunnettu koko maassa ja myös laajalti Euroopassa. Se on
kuvaus kristillisesti värittyneestä ihmeparantumisesta ja se on usein luettu
alkuna nyrjähdyksen ja venähdyksen parannussanoille. Verenvuodon lopettavissa
loitsuissa Ilomäki osoittaa eroja itäisen ja läntisen loitsuston välillä.
Ilomäki tarkastelee myös käärmeenpureman parannussanoja ja hämähäkkiin
liittyviä loitsuja.  

Torjunta- ja yllytysloitsuissa Ilomäki käsittelee pakkasen, tuulen ja tulen
loitsuja. Pakkasta loitsitaan lauhtumaan eri keinoin. Tuuli oli kansanuskossa
tärkeä voima; se oli osana tautien synnyssä, mutta saattoi myös kuljettaa
pahan pois. Loitsuilla tuulta myös tyynnyteltiin tai yllytettiin tarpeen
mukaan. Tulta tarvittiin jatkuvasti moneen tehtävään hellan kuumentamisesta
kaskenpolttoon, mutta vaaroina olivat tulipalo ja palovammat. Loitsuin saatiin
tuli syttymään ja palamaan siivosti ryöstäytymättä polttamaan metsiä ja
rakennuksia.

Lopuksi

Loitsun mahti tarjoaa hyvän yleisesityksen suomalais-karjalaisesta
loitsustosta. Runsaat esimerkit valottavat lukijalle loitsujen moninaisuutta.
Kirjan lähdeluettelon avulla löytyy kiinnostavaa lisälukemista sitä
kaipaavalle. Pieni, mutta hauska sivujuonne on Harry Potter -kirjojen taikuuden
tarkastelu suomalais-karjalaisten loitsujen näkökulmasta.

Ilomäen käsittelemät loitsut on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kansanrunousarkistoon ja suurin osa loitsuista on julkaistu 34 nidettä
käsittävässä teossarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, jonka aineisto on
nykyään luettavissa myös verkossa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/