[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Punainen Jyväskylän yliopisto – vasemmistolaisen opiskelijaradikalismin tarina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sari Aalto <sari.aalto at helsinki.fi> FM, historian jatko-opiskelija, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vilkuna, Kustaa H. J.: Kapina kampuksella. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen
julkaisuja 113. Jyväskylän yliopisto, 2013. 459 sivua.


Punainen Jyväskylän yliopisto – vasemmistolaisen opiskelijaradikalismin
tarina
---------------------------------------------------------

Professori Kustaa H. J. Vilkunan tutkimus tarkastelee 1960- ja 1970-lukujen
opiskelijaradikalismin historiaa Jyväskylän yliopiston opiskelijoiden
keskuudessa. Lähes 400-sivuinen tutkimus on mittava, ja se onnistuu erityisesti
analysoimaan vasemmistolaista opiskelijaradikalismia myyttisenä narratiivina
– sitä kielellistä maailmaa, jossa ”liike” itseään rakensi. Samalla se
jää vasemmistolaisten opiskelijajärjestöjen sisäisen maailman kuvaukseksi,
josta puuttuu varsinainen tapahtumahistoria ja ilmiöiden laajempi taustoitus.
Lukukokemus on paikoin raskas, ja kirja olisikin vaatinut enemmän
toimittamista, tiivistämistä ja yksityiskohtaisen tekstianalyysin karsimista.
Kommunistisen puolueen vähemmistöön, ns. taistolaisuuteen sitoutuneen
Jyväskylän opiskelevien sosialistien historian osalta Vilkuna on tehnyt
mittavan perustutkimuksen, jonka olisi suonut tuottavan lukijaystävällisemmän
tuloksen.

 

Johdannossa Vilkuna tuo esille, että hänen pyrkimyksenään on tutkia
opiskelijaliikettä paikallistasolla ”kerronnallisena prosessina” eli sen
tuottamien julkisten tekstien kautta. Vilkuna kirjoittaa, että tutkimus ei ole
tapahtumahistoriaa, vaan ”toiminnan, tapahtumisen, tapahtumien ja prosessien
historiaa”, jossa keskeistä on opiskelijaliikkeen itsestään luoma myyttinen
tarina. Tutkimuksen kohteena ovat Jyväskylän yliopiston vasemmistolaiset
opiskelijajärjestöt, joihin viitataan usein termillä ”opiskelijaliike”.
Keskiössä on suurinta kannatusta saavuttanut nuortaistolainen Jyväskylän
Opiskelevat Sosialistit (JOS), mutta mukana ovat myös kansandemokraattien
(JOKA) ja sosialidemokraattien (JSO) opiskelijajärjestöt. Nämä järjestöt
jatkoivat 1960-luvun kulttuuriradikalismin perintöä ja muunsivat sen
1970-luvulla opiskelijoiden puoluepoliittiseksi valtakulttuuriksi, jonka
toimintatavat levisivät Jyväskylän yliopiston ylioppilaskuntaan ja sen
piirissä toimiviin moniin ainejärjestöihin.

Anonyymit toimijat

Vilkuna luo kuvaa anonyymista liikkeestä toimijana myös siten, että kirjassa
ei pääosin käytetä henkilöiden oikeita nimiä. Tämä näkyy tekstissä
runsaana passiivin käyttönä ja toisaalta salaniminä, jotka ilmeisesti usein
avautuvat Jyväskylän tapahtumia tunteville (ks. Jyväskylän ylioppilaslehti
18.2.2013) tai esimerkiksi Marko Lambergin Jyväskylän yliopiston
ylioppilaskunnan historiateoksen lukeneille. Nimien välttely hieman vaikeuttaa
lukemista silloin, kun käsitellään prosesseja, joissa yksittäisillä
henkilöillä oli keskeinen rooli. Vilkuna perustelee ratkaisuaan sillä, ettei
halua kenenkään tulevan leimatuksi. Tämä on toisaalta ymmärrettävä,
toisaalta ongelmallinen ratkaisu, joka tuo kuitenkin esille sen, että
osallistuminen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijapolitiikkaan on edelleen
intohimoja herättävä aihe.

Kielellinen, narratiiviin keskittyvä tarkastelu on kiinnostava ja näkökulma
tutkimuksen arvoinen. Kirja sisältää runsaasti herkullista aineistoa ja
esimerkkejä. Kronologian puuttuminen ja tapahtumien puutteellinen
kontekstualisointi jättävät kuitenkin kokonaiskuvan sumeaksi – vuosilukuja
saa välillä etsiä lähdeviitteistä. Kun ilmiöitä ei sidota konkreettisiin
henkilöihin ja laajempiin tapahtumaketjuihin, jää välillä epäselväksi,
mitä tapahtui ja ketkä olivat toimijoita. Lukemista häiritsee myös paikoin
kirjoittajan suhtautuminen tutkimuskohteeseen: opiskelijoiden tekstejä
luonnehditaan välillä ”koominen” -sanalla, kuten ”Julkiset keskustelut
viljelivät politiikan kieltä koomisuuteen asti --” (s. 122–123).
Tällaisista ilmauksista jää tutkimuskohdetta aliarvioiva tunnelma, mikä ei
tunnu kovin tyylikkäältä ratkaisulta.

Kulttuuriradikalismista puoluepolitisoitumiseen

1960- ja 1970-luvun opiskelijaradikalismi kävi läpi monta vaihetta varsin
lyhyessä ajassa, mutta yleisradikalismista siirryttiin puoluepoliittisiin
asetelmiin vähitellen. Historiantutkimuksessa aikakautta analysoitaessa on
käytetty valta- ja vastakulttuurin (Marja Tuominen) sekä tradition ja
murroksen (Laura Kolbe) käsitteitä. 1960-luvun radikalismille tyypillistä oli
toisaalta traditiovastaisuus, toisaalta ammentaminen vahvasta traditiopohjasta,
kuten edellisen vuosikymmenen kulttuurikeskustelusta ja ylioppilaiden asemasta
yhteiskuntaa kehittävänä eliittinä. Vilkunan tutkimuksessa keskitytään
radikalismiin ja murrosvoimiin, jolloin jatkuvuuden merkitys jää sivuun ja
traditio kuittaantuu muutamilla viittauksilla Jyväskylän yliopiston
”seminaarihenkeen”. Radikalismin syntyvaiheen esittelyssä jää kaipaamaan
kontekstia, sillä Jyväskylässä tapahtui kiinnostava murros, kun
Kasvatusopillinen korkeakoulu muuttui monialayliopistoksi ja sen
opiskelijakunnan sosio-ekonominen tausta laajeni.

Opiskelijoiden radikaalien asenteiden nousu alkoi kulttuurin saralta, ja
avainasemassa olivat ylioppilaslehdet, ylioppilaiden kulttuuritoiminta ja uudet
järjestöt, erityisesti Sadankomitea. Tässä suhteessa kehitys kulki
yllättävänkin samoja ratoja sekä Helsingin että Jyväskylän
ylioppilasmaailmassa. Kulttuurin käsite laajeni vasemmistovetoisissa
radikaalipiireissä koko yhteiskuntaan, jolloin vanhan sivistysihanteen tiede-
ja taidepainotuksen tilalle tuli ”kaikki on kulttuuria” -julistus ja
yhteiskunnallisuus syrjäytti esteettisyyden. Vilkunan mukaan Jyväskylän
opiskelijoiden keskuudessa tapahtui yhteiskuntakriittinen käänne vuosina
1966–1968, jolloin vastakkainasettelu radikaalien ja konservatiivien välillä
syveni. Kulttuuriradikalismi muuttui ”yhteiskunta- ja yleiskriittiseksi
liikkeeksi”, joka sai nostetta muodikkaista yhteiskuntatieteistä. Vilkunan
tekemässä määrittelyssä oleellista lienee ”liikkeen” käsite:
yksittäisistä radikaaleista siirryttiin laajempien joukkojen radikalismiin.

Vuosi 1968 on ennen kaikkea myyttiseksi muodostunut taitekohta, jolloin
kansainvälisen opiskelijaliikkeen toimintatapoja kokeiltiin suomalaisissa
yliopistokaupungeissa. Avainsanoja olivat edistys, ideologia ja demokratia.
Rintamalinjat muodostettiin ”edistyksellisen demokratian” (vasemmisto,
keskusta ja liberaalit) sekä taantumukselliseksi nimitetyn oikeiston välille
– ylioppilaskunta alkoi politisoitua. Ensin mainittujen johdolla
Jyväskylässä syntyi keväällä 1968 ”itsensä opiskelijaliikkeeksi
mieltävä joukkoliike” (s. 92), joka ilmensi ideologiaansa suoralla
toiminnalla. Myyttiä rakennettiin järjestämällä vappuna
mielenosoitusharjoitukset, joissa mm. valvotusti ja ohjatusti poltettiin auto.
Vuosi 1968 tuotti kuitenkin radikaaleille opiskelijoille pettymyksen, mikä
johti proletaariseen käänteeseen kohti marxilaisuutta. Jyväskylän
opiskelevat sosialistit (JOS) sitoutui nuortaistolaistuvaan Sosialistiseen
opiskelijaliittoon (SOL), kun taas sosiaalidemokraattiset opiskelijat (JSO)
siirtyi puolueensa vasemmalle laidalle. Oikeistolaiset opiskelijajärjestöt
ajettiin oppositioon, ja ylioppilaskunnassa vallan otti vasemmiston ja keskustan
ns. yleisdemokraattinen rintama.

Taistolaisuuden tarina: ”Opiskelijoiden joukkovoimalla – työväenluokan
rinnalla suurpääomaa ja oikeistoa vastaan!”

Proletaarinen käänne vuoden 1968 jälkeen tarkoitti vasemmisto-opiskelijoiden
lähentymistä työväenluokkaan ja uudenlaisen kielellisen kuvaston
omaksumista. Siihen kuuluivat vieraantuminen, luokkatietoisuus ja
anti-imperialismi. Näissä puitteissa määriteltiin uusi
opiskelijaidentiteetti: opiskelija oli alistetussa asemassa oleva
tietotyöläinen ja tuotantokoneiston osa, ei yhteiskunnan eliittiä. Vuonna
1970 alkanut mielenosoitus- ja opintolakkokampanja yliopistojen
hallinnonuudistukseen liittyen nosti sosialistiset opiskelijajärjestöt
opiskelijaliikkeen johtoon. Kampanjointi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden
(usein lyhennettynä YYÄ tai mies ja ääni) puolesta yhdisti opiskelijoita
yleisdemokraattisen rintaman puitteissa, jossa JOS:lla oli 1970-luvun
alkuvuosina hegemoninen asema. Vasemmiston valta-asema vahvistui, kun
radikalismin kieli ja toimintatavat omaksuttiin myös ylioppilaskunnassa.

Opiskelijoiden yleinen ”liukuma vasemmalle” merkitsi, että sekä JOS:n
että JSO:n puitteissa alettiin etsiä opiskelijoiden yhteyttä
työväenliikkeeseen markkeeraten molempien ”luokkien” riistettyä asemaa.
Tavoitteeksi asetettiin, että akateemisen tutkimuksen tuli tukea
yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamista ja työväenluokan vapauttamista.
Kun vasen laita leveni, äärivasemmiston oli terävöitettävä linjaansa. JOS
siirtyi vuosina 1969–1971 suoran toiminnan tieltä leninistisen
vallankumousretoriikan linjalle. Vuoden 1971 tienoilla sinetöitiin SOL:n
sitoutuminen nuortaistolaiseen leninismiin, jolloin marxismi jäi
sosialidemokraateille. Vilkuna hahmottelee nuortaistolaisen opiskelijan
identiteetin. Siihen kuului poliittiseen päätöksentekoon osallistuminen eri
tasoilla, soluttautuminen, teorian opiskelu ja sen mukainen yhteiskunta-analyysi
sekä oikean opin julkinen tunnustaminen. Yliopistolla soluttautumisen
välineiksi muodostettiin opintoalapohjaiset solut. Teoriaa opiskeltiin
marxismi-leninismin ympärille perustetuissa opintopiireissä ja seminaareissa.
Keskeistä oli teorian mukainen suhde todellisuuteen ja oman
opiskelijaidentiteetin analyysi tältä pohjalta.

Opiskelijoiden ja työväenliikkeen yhteyden kulminaatiopiste oli
Metallityöväenliiton lakko vuonna 1971. Leninismi antoi opiskelijoille
välineet analysoida tapahtumia luokkataistelun näkökulmasta;
sosialistiopiskelijoiden kuvastoon tulivat vallankumous ja sen mukaiset
symbolit. Lakko kuvattiin valtiomonopolistisen kapitalismin kriisin tulokseksi
sekä työläisten ja pääoman historiallisen taistelun huipentumaksi – näin
lakosta myös rakennettiin yksi oman tarinan kohokohta. Lakon jälkeen
enemmistökommunistit, ns. saarislaiset savustettiin ulos SOL:sta. JOS:sta
muodostettiin kurinalainen, dogmaattinen ja keskusjohtoinen taistelujärjestö,
joka vaati jäseniltään sitoutumista marxismi-leninismin aatteisiin.
Hierarkkisuus ja sentralismi lisääntyivät edelleen tulevina vuosina, ja JOS:n
kiinteä yhteys SOL:iin säilyi koko 1970-luvun.

Yleisdemokraattinen rintama johti Jyväskylän yliopiston ylioppilaskuntaa
lähes koko 1970-luvun. JOS:n valta näkyi erityisesti
hallinnonuudistustaistelussa, ja se onnistui myös valtaamaan useita
ainejärjestöjä. Niistä tuli keskeisiä foorumeita poliittisten
opiskelijajärjestöjen valtataistelussa, jossa keinoina olivat Vilkunan mukaan
urkinta, solutus ja raportointi. Kirjassa käsitellään pitkästi vasemmiston
sisäistä valtataistelua, jolla oli vuodesta 1973 lähtien merkittävä rooli
taistolaisten toiminnassa ja retoriikassa. Tuolloin perustettiin SKDL:n linjaa
noudattava, kansandemokraattien oma opiskelijajärjestö JOKA. Uuden
”hajotusjärjestön” asemaa ei JOS:ssa tunnustettu. Koko puoluepoliittisen
kauden ajan JOS oli suurempi kuin JOKA, mutta vasemmiston eripuraisuus ja
kamppailu vallasta johti Vilkunan arvion mukaan siihen, että niiden ajamat
asiat eivät juuri edenneet. Valtakamppailu merkitsi molemmissa järjestöissä
organisaation keskusjohtoisuuden korostumista. Tämä sentralismi oli myös
opiskelijaliikkeen tuho: jäsenistö pettyi järjestötyöhön keskittyneisiin
organisaatioihin, joissa oli vähän tilaa spontaanille toiminnalle.

Kirjassa kuvataan laajasti taistolaisten ideologisia muodonmuutoksia ja
järjestöllistä organisoitumista sekä symboliikkaa ja kieltä, jonka myös
muut järjestöt jakoivat tiettyyn pisteeseen asti. Kielelliseen kuvastoon
kuuluivat esimerkiksi rauhan ja demokratian korostaminen omassa ajattelussa
sekä ideologinen asemointi anti-imperialismin ja EEC-vastaisuuden käsittein.
Yliopistolla keskeistä oli hallinnon demokratisointi YYÄ:n (Yleinen ja
yhtäläinen äänioikeus) mukaisesti sekä ammatillisuutta korostaneen
tutkinnonuudistuksen toteuttaminen. Vuosikymmenen puolivälissä taistolaiset
opiskelijajärjestöt ajautuivat kriisiin, jonka myötä JOS:ssa ryhdyttiin
analysoimaan sekä marxismi-leninismin että suomalaisen korkeakoulupolitiikan
ja opiskelijavasemmiston historiaa. Järjestön identiteettiä rakennettiin
”sankarimyyttiä” luovan historiakertomuksen varaan: järjestöllinen
historia asetettiin laajempaan kehykseen, jossa keskeistä oli kommunismin kulku
kohti voittoa ja vallankumousta. Historialliseksi kohokohdaksi rakennettiin
myös vuonna 1977 toteutettu yliopiston päärakennuksen valtaaminen, joka oli
protesti pankkien tekemiä opintotuen lainaosuuden leikkauksia vastaan. Valtaus
oli huolella suunniteltu projekti, jonka merkityksen ja tapahtumahistorian
JOS-taustaiset valtaajat kirjoittivat itse.

Puoluepoliittisten opiskelijajärjestöjen valta alkoi purkautua vuosina
1977–1978. Tuolloin ratkaistiin vuosikausia kestäneet yliopistojen hallinnon-
ja tutkinnonuudistusprosessit. Samaan aikaan nousi Jyväskylän yliopistossa
sitoutumattomien tutkijoiden ja opiskelijoiden uushumanistinen
sivistysyliopistoliike, johon vasemmisto-opiskelijat vielä yrittivät päästä
mukaan. Sivistysyliopistoliike vastusti tutkinnonuudistuksen toteuttamista
ammatillisista lähtökohdista ja vaati tieteellistä ja akateemista vapautta
koulutusohjelmien sijaan. Vilkuna osoittaa, miten ammatillista
tutkinnonuudistusta alunperin ajaneet vasemmistolaiset vaihtoivat sujuvasti
mielipidettä ja kääntyivät sen vastakohdaksi muodostuneen
sivistys-käsitteen puoleen. Sivistysyliopistoliike oli kuitenkin myös ilmaus
puolueisiin sitoutumattoman toiminnan noususta, joka pian löi läpi
opiskelijajärjestöissä. Puoluepolitiikan valtakausi oli ohi.

”Ei tullut kumousta.” Opiskelijaradikalismin merkityksestä

Taistolaisten tavoitteena oli – JOS:n sääntöjenkin mukaan – vallankumous,
joka toteutuisi marxismi-leninismin opiskelun avulla saavutetun tietoisuuden
myötä. Näin ollen valistus, agitaatio ja suora toiminta sekä
järjestöllinen vahvistuminen suhteessa ”vihollisiin” oli keskeistä
sinänsä. Vilkuna toteaa, ettei tavoite vallankumouksesta täyttynyt, eikä
mikään edes muuttunut. Syntyi ainoastaan vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen
mytologia, tarinasta tuli tärkeämpi kuin itse toiminnasta. Vilkunan mukaan
taistolaisuus epäonnistui: ”Uhri kaatui taistelussa, joka oli mahdoton.
Sivistyneistöstä ei voinut tulla proletariaattia.” – valmistumisen myötä
taistolaisopiskelijoista tuli kuitenkin lopulta osa sivistyneistöä (s. 369).

Keskittyminen opiskelijajärjestöjen tuottamien tekstien luomaan
”kirjalliseen todellisuuteen” jättää monta kysymystä avoimeksi. JOS,
JOKA ja JSO toimivat ennen kaikkea Jyväskylän yliopistossa ja sen
ylioppilaskunnassa, mutta järjestöjen suhde JYY:n toimintaan ja
ylioppilasperinteisiin jää kirjassa paikoin hämäräksi. Tutkimuksen
rajauksen ulkopuolelle on jäänyt järjestöjen sosiaalinen toiminta, joka –
kuten Vilkunakin toteaa – on kuitenkin keskeinen osa niiden merkitystä.
Opiskelijat ovat kaikkina aikoina sitoutuneet omiksi kokemiinsa järjestöihin
ja tehneet pyyteetöntä työtä niiden eteen. Poliittisten
opiskelijajärjestöjen merkitystä arvioitaessa on huomattava, että niistä
muodostui hetkeksi opiskelijoiden aktiivisuuden kanavoivia perusyksiköitä.
Samalla ne ottivat kantaa ylioppilaskulttuuriin muuntaen sitä omaan suuntaansa.

Kun tutkimuksen tavoite on opiskelijajärjestöjen julkisten dokumenttien
analysointi ja opiskelijaliikkeestä rakennetun narratiivin kuvaaminen,
suurimmaksi anniksi muodostuu taistolaisen JOS:n sisäisen maailman, retoristen
ja ideologisten muodonmuutosten sekä organisaation kehityksen kuvaaminen.
Samalla taistolaisten kielelliseen maailmaan tutustuminen antaa esimerkin
siitä, miten tiettyyn poliittiseen ideologiaan pohjautuva retoriikka, mantrat
ja symbolit sekä myyttien luominen voivat rakentaa täysin oman
todellisuutensa.

Kirja jättää kuitenkin ilmaan kysymyksen, mikä oli se Suomi, jossa
vasemmistoradikaali opiskelijatoiminta sai kannatusta. Suurin ongelma onkin,
ettei asioita taustoiteta riittävästi. Paikoin on kokonaiskuvan
hahmottamiseksi luettava rinnalla Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan
historiaa. Taustoituksen puuttuessa opiskelijoiden toiminta näyttää välillä
vain kielelliseltä peliltä, jonka tavoitteena on joko vallan tavoittelu tai
oman aseman pönkittäminen. Kuitenkin opiskelijoilla oli aitoja näkemyksiä
yliopistojen uudistamiseksi. Vaikka kirja tällaisenaankin antaa uutta
ajateltavaa suomalaisen opiskelijahistorian tutkimukselle, ilman
tapahtumahistoriaa ja taustoitusta ei kattavaa kuvaa vasemmistolaisesta
opiskelijaradikalismista synny. Vilkunan tutkimus valottaa enemmän ilmiöstä
luotua kuvaa kuin itse ilmiötä.

 

Viitatut teokset ja lehdet:

Jyväskylän ylioppilaslehti 18.2.2013. Laura Piippo ja Joonatan Virtanen:
Anonyymien fanaatikkojen kapina. Luettu 3.9.2014.

Kolbe, Laura: Eliitti, traditio, murros. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta
1960–1990. HYYn historia 6. Otava: Helsinki 1996.

Lamberg, Marko: Nuoruus ja toivo. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta
1934–2003. Kampus Kustannus: Jyväskylä 2004.

Tuominen, Marja: ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”. Sukupolvihegemonian
kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava: Helsinki 1991.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/