[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Naisten mies, ja monenlaisten aatteiden

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rajala, Panu: Tulisoihtu pimeään. WSOY, 2014. 624 sivua.


Naisten mies, ja monenlaisten aatteiden
---------------------------------------------------------

Tänä syksynä ilmestyy kaksi kirjaa Olavi Paavolaisesta (1903–1964). Panu
Rajalan Tulisoihtu pimeään ehti lukijoiden ulottuville ensin. Se on suurelle
yleisölle tehty, vetävästi ja viihdyttävästi kerrottu tarina miehestä,
jonka kirjallinen tuotanto jäi moniin aikalaisiin verrattuna niukahkoksi, mutta
jonka merkitystä ei voida kieltää.

 

Kolme matkakirjaa, pari esseekokoelmaa, yksi päiväkirja, yksi oma runokokoelma
ja kolme antologiaa sekä kahdeksan toimitustyötä – kirjojen määrä ei
häikäise, mutta silti Olavi Paavolainen näyttää löytyvän uudelleen aina
muutamien vuosikymmenten välein. Tänä syksynä, jolloin hänen kuolemastaan
tuli kuluneeksi 50 vuotta, hänestä kertovia kirjoja ilmestyy kaksi.

Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä lähestyy ainakin ennakkotietojen
mukaan – kirjaa en nimittäin ole vielä nähnyt - kohdettaan hänen
kirjallisen tuotantonsa eli kirjojen, taide- ja kirjallisuuskritiikin,
esseistiikan ja toimitustöiden kautta.

Sen sijaan Panu Rajala esittelee massiivisessa Tulisoihtu pimeään -teoksessa
kaunosieluisen karjalaispojan, kielipuolen kosmopoliitin, monenlaisiin
aatteisiin hurahtavan tulisielun ja nuorten kulttuuripiirien keulakuvan. Ja
tietysti myös miehen, jonka ”teoreettis-empiirinen kiinnostus
seksuaalikysymystä kohtaan” heräsi 1930-luvun alussa ja jatkui
loppuelämän. Ellei kolme vuotta sitten ilmestynyt, Rajalan kirjoittama Juhani
Ahon elämäkerta olisi saanut nimekseen Naisten mies ja aatteiden, se olisi
sopinut oivallisesti myös Paavolais-teoksen nimeksi.

Hyvä aihe ei hevillä tyhjene

Olavi Paavolaisesta on aikaisemmin kirjoitettu kaksi varsinaista elämäkertaa
ja useita muita teoksia. Kirjailijakollega ja pitkäaikainen ystävä Matti
Kurjensaari julkaisi vuonna 1975 kirjan Loistava Olavi Paavolainen.
Historioitsija Jaakko Paavolaisen – kirjailijan serkun – kirjoittaman,
vuonna 1991 ilmestyneen elämäkerran nimi oli Olavi Paavolainen – keulakuva.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita Olavi Paavolaisen seuran aktiivien
esseekokoelmat Paavolaisen paikat (toim. Henri Terho, SKS 2003) ja Paavolaisen
katse (toim. Ritva Hapuli, Avain 2012). Edellinen valotti Olavi Paavolaisen
toimintaa hänelle tärkeiden paikkojen – Ateenan, Kivennavan, Istanbulin,
Pariisin, Travemünden ja Nürnbergin sekä tietysti myös sotavuosien
päämajakaupunki Mikkelin – kautta. Jälkimmäisessä tulkittiin Paavolaisen
elämänkaarta hänen kirjoitusten kautta; pääpaino oli 1930-luvussa, jolloin
syntyi loisteliaiden matkakirjojen sarja. Niiden jälkeen ei sitten juuri muuta
enää syntynytkään, muutamia kuvateosten toimitustöitä ja kiisteltyä
sotapäiväkirjaa lukuun ottamatta.

Unohtaa ei sovi myöskään viime keväänä tarkastettua, laajaa huomiota
saanutta Ville Laamasen väitöskirjaa Suuri levottomuus (K&H 2014). Sen
kohteena oli kirja, jota ei koskaan julkaistu eli Paavolaisen Neuvostoliiton
matkakuvaus. Matkansa Paavolainen teki vuoden 1939 kesällä. Verkossa julkaistu
Antti Vesikon gradu Kansakunnan resonoivat muistot (JYU valtio-oppi 2011)  oli
graduksi harvinaisen laaja, mutta niin on aihekin: Olavi Paavolaisen Synkkä
yksinpuhelu kansallisen identiteettiprojektin uudelleenarviona.

Näistä Rajala näyttää huomioineen muut paitsi Vesikon. Välillä hän tekee
taivalta näiden matkakumppaneidensa kanssa erittäin tiiviisti – aiemmat
elämäkerrat lukeneelle teoksessa on hyvin paljon tuttua. Hyvä aihe ei
kuitenkaan hevillä tyhjene, ja Rajalalla on ilmeisesti ollut
käytettävissään lähteitä, joita Kurjensaari ja Jaakko Paavolainen eivät
saaneet käsiinsä. Kaikkea ei varmaankaan ole koskaan näytetty kenellekään
– Kurjensaaren kirjantekovaiheessa Sirkka-Liisa Virtamo, Olavi Paavolaisen
ex-vaimo, kävi noutamassa entisen miehensä papereita Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistosta hämmentyneen nuoren arkistonjohtajan
katsellessa voimattomana vierestä. Rouvan – joka sivumennen sanottuna oli
huippujuristi – epäillään hävittäneen mm. kirjailijan kirjeitä.

Mahdollisesti suvun kätköissä on silti vielä yhtä ja toista – Paavolaisen
poika Pekka ei ole halunnut osallistua kirjantekoon. Tiedetään myös, että
Olavi Paavolainen hävitti itse papereitaan. Aina silloin tällöin lukeva
yleisö, ja joskus tutkijatkin, haikailevat esimerkiksi Synkän yksinpuhelun
”alkuperäisen käsikirjoituksen” perään. Sellaista ei ole – samaan
aikaan päämajassa palvelleet TK-kollegat näkivät, miten Paavolainen
kirjoitteli päivisin muistiinpanoja pikku lappusille ja iltaisin vetäytyi
huoneeseensa takomaan niitä koneella puhtaaksi. Myöhemminkin hän editoi
sotapäiväkirjaansa – vuosina 1960 ja 1963 ilmestyneet versiot eroavat vuoden
1946 ensipainoksesta useassa kohdassa. Tähän asti viimeisin, vuonna 2006
painettu laitos perustuu tuohon 1960-luvun alun teokseen, samoin monissa
opinnäytetöissäkin lähteenä on käytetty 1980-luvun alun pokkaria.

Ujosta runoilijasta mondeeniksi maailmanmatkaajaksi



Kuva: Väinö Kunnas Olavi Paavolaisen muotokuva 1928

Kunnon elämäkerturin tapaan Rajala aloittaa päähenkilön kivennapalaisista
juurista, suvun muhkeasta kauppakartanosta ja lapsuudenkoti Vienolasta. Se
edusti Paavolaiselle jonkinlaista maanpäällistä paratiisia, jota hallitsi
hänen jumaloitu äitinsä.

Ensimmäinen, salanimellä – naisen nimellä! – kirjoitettu runokokoelma
tuli bumerangina takaisin kahdeltakin kustantajalta, mutta parikymppinen tekijä
ei tästä hätkähtänyt. Hänestä tuli Tulenkantajien kärkihahmo, joka
hurmioitui modernista maailmasta ja antoi suomalaisen ”ahtaan
kirkonkylämentaliteetin” ja ennen kaikkea kirjailijakunnan kuulla kunniansa.

Ja kun suomalaistaiteilijat aukoivat ikkunoita Eurooppaan, Olavi Paavolainen oli
ensimmäisten joukossa käsi kahvassa. Kotimaan lehdistä ahmittiin hänen
matkakirjeitään Lontoosta ja Pariisista, vaikka mies ei osannut ranskaa eikä
juuri englantiakaan. Saksaa ja ruotsia hän kyllä puhui sujuvasti, samoin
venäjää ainakin kohtuullisesti, ja valttikorttina oli tietysti myös
loistelias kirjallinen ilmaisu. Niinpä sitten kolmikymmenluvun loppuvuosina
kustantaja rahoitti silloisissa oloissa varsin huikean matkan Etelä-Amerikkaan.
Rahoitukseen osallistui myös oma vauras suku – Paavolainen näyttää koko
elämänsä ajan olleen enemmän ja vähemmän rahapulassa.

Matkakirjoja syntyi, välillä kuin hohtimilla kiskoenkin: Lähtö ja loitsu
saatiin erikoispikakuljetuksena kauppoihin jouluksi 1937, ja vuotta myöhemmin
ilmestyi – niin ikään kustantajan hoputtamana - Risti ja hakaristi. Rajala
pitää Paavolaisen parhaana teoksena vuonna 1936 ilmestynyttä Kolmannen
valtakunnan vieraana, raporttia oleskelusta Travemünden kirjailijakodissa ja
käynnistä Nürnbergin puoluepäivillä, jossa natsit esittäytyivät koko
karmaisevassa komeudessaan: hakaristiliput liehuivat, sotilaiden saappaat
kiilsivät, tuliterät lapiot välkehtivät työjoukkojen olkapäillä,
loputtomien ohimarssien yläpuolella voimakkaat valonheittäjät piirsivät
taivaalle valtaisia holvikaaria…

Rajala on mielestäni varsin hyvin asettunut samalle aaltopituudelle
kuvattavansa kanssa: elämäkerrassa on läsnä Paavolaisen kiivas lauserytmi ja
hurmioitunut innostus. Kohteen yksityiselämä on noina menestyksen ja juhlinnan
vuosina vauhdikasta: kiihkeät romanssit on tässä teoksessa ikuistettu
tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Minna Craucher, Ain’Elisabet Pennanen,
Liisa Tanner, Helvi Hämäläinen, myöhempinä vuosina myös Sirkka Selja ja
Hertta Kuusinen saavat kukin vuorollaan kokea intohimoisen rakkauden, useimmat
heistä myös kylmän hylkäyksen.

Kuin villiintynyt kompassi

Panu Rajalan mukaan Olavi Paavolaiselle ”oli tärkeintä pysyä ajan hermolla,
reagoida pieniinkin uutiskarahduksiin, muodostaa oma kanta kaikesta mikä
liikkuu, kiertää ja kerrotaan.” Hän halusi myös mielellään olla
voittajan puolella, oli aatesuunta mikä tahansa, vaikkapa kansallissosialismi
tai kommunismi.

Rajalan ilmaus ”kuin villiintynyt kompassi” kuvaa mainiosti Paavolaista,
joka ei valitettavasti ennen toista maailmansotaa ehtinyt tai tohtinut eikä sen
jälkeen enää jaksanut kirjoittaa sen enempää Tulenkantajien historiaa,
pitkään haaveilemaansa, suunnittelemaansa ja luonnostelemaansa teosta
”nykyajan seksuaaliprobleemista” kuin kesän 1939 Neuvostoliiton-matkan
kuvaustakaan. Vähäisiä kaikuja viimeksi mainitusta on säilynyt Synkän
yksinpuhelun prologissa, Eurooppalaisessa odysseiassa. Teoksen parissa Rajala
viipyykin suhteellisen pitkään, vaikka tuota kiisteltyä sotapäiväkirjaa
onkin tutkittu ja tulkittu jo aikaisemmin varsin runsaasti. Tarkimmin sen lienee
tähän mennessä lukenut Antti Vesikko; Jaakko Paavolaisen tytär Paula sen
sijaan tarkasteli gradussaan teoksen vastaanottoa. Kirjan julkisen
rusikoinninhan on väitetty hiljentäneen Paavolaisen niin, ettei tämä enää
sen jälkeen halunnut kirjoittaa mitään.

Rajalan teoksen – ja aiempienkin elämäkertojen – valossa joutuu kuitenkin
kysymään, olisiko hän kyennytkään kirjoittamaan. Alkoholia kului – oli jo
kymmenien vuosien ajan kulunut – tosi runsaasti. Niinpä varhaiseksi mainittu
kuolema – Paavolainen menehtyi 61-vuotiaana, maksakirroosin runtelemana –
oli kai pikemminkin odotettavissa jo jonkin aikaa.

Viimeinen suuri rakkaus, Hertta Kuusinen, yritti saada häneen jonkinlaista
otetta ja patistaa työn ääreen, mutta ei onnistunut. Radioteatterin
nostaminen kiinnostavaksi ja myös ns. kansan syvien rivien suosioon jäi
monipuolisen kulttuurihenkilön viimeiseksi joutsenlauluksi. Sekin tapahtui
pitkälti pullon hengen avustamana.

Kirjallisia muistomerkkejä Paavolainen sai naisystäviltään sekä
eläessään että kuolemansa jälkeen: Helvi Hämäläisen Säädyllinen
murhenäytelmä (WSOY 1941) ja sen jatko-osa Kadotettu puutarha (WSOY 1995) ovat
tunnetuimmat, mutta myös Sirkka Seljan kokoelmassa Taman lauluja (WSOY 1945)
esiintyvä Muukalainen on tulkittu Olavi Paavolaiseksi. Hämäläinen ruoti
suhdetta vielä muistelmateoksessaan Ketunkivellä (WSOY 1993), ja Hertta
Kuusisenkin kirjoittamat kirjeet on julkaistu (Hamlet ystäväni, Tammi 1999).

Vetävää tekstiä, viihdyttäviä tarinoita

Panu Rajalan Paavolais-elämäkerta on selvästi suunnattu ns. suurelle
yleisölle. Teksti on vetävää, tarinat ovat viihdyttäviä, kuvaliitteessä
valikoimaa 1920-luvusta 1960-luvulle. Osa, kuten Paavolaisen
40-vuotissyntymäpäiväkuva, on kyllä nähty hyvin monessa suomalaista
kirjallisuutta tai kirjailijoita käsittelevässä kirjassa, ovathan siinä
mukana kaikki keskeiset Tulenkantajat ynnä muutamia muita.

Kirjallisuuden, historian ja kirjallisuushistorian harrastajat –
ammattilaisista puhumattakaan – kykenevät epäilemättä osoittamaan kirjasta
heidän mielestään vääriä painotuksia, puutteita ja muutamia
asiavirheitäkin. Kulttuuri- ym. osastojen nettikeskusteluissa tämän
suuntaista sananvaihtoa jo käydäänkin. Itseäni hämmensi teoksen nootitus:
lähdeviitteiden sijasta kirjan lopussa on luettelo eri luvuissa käytetyistä
lähteistä, mutta ne eivät kohdistu lauseisiin tai kappaleisiin, vaan
kokonaiseen sivuun. Kun samalla sivulla saatetaan käsitellä useampaa asiaa tai
esittää erilaisia mielipiteitä, ei lukijalle oikein selviä, kuka oli mitä
mieltä mistäkin.

Kaikesta huolimatta kirja kuuluu mielestäni syksyn ns. kirjallisiin tapauksiin.
Odotan silti Hannu Riikosen teosta: vaikka meno ei varmaan ole yhtä
vauhdikasta, se on todennäköisesti paljon analyyttisempää.

Ai niin. Paavolainen totesi Matti Kurjensaarelle (silloin vielä Salonen)
kaksikon kierrellessä kesäistä Kannasta polkupyörillä: ”Ainoakaan rivi,
jonka minä olen kirjoittanut, ei jää elämään minun jälkeeni, mutta minun
merkitystäni kirjallisen elämän motorisena voimana ei voida kieltää.”
(Siteeraus Rajalan teoksesta, Jaakko Paavolainen ja muutamat muut lähteet
muistavat lauseen hiukan toisin.) Näin näyttää olevan: harva kirjailija on
saanut noin kantavan maineen noin vähillä teoksilla.

Ja mitä taas teoksen kansikuvaan tulee, niin se on varsin oivaltavasti
irrotettu ja muokattu Väinö Kunnaksen vuonna 1928 maalaamasta muotokuvasta.
Kun tausta kaktuksineen ja keltaisine seinineen on poistettu ja luppasilmäinen
kirjailija tuplattu, saadaan todellakin soihtu.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/